Elämä on yksi suuri mysteeri. Aika ajoin sitä luulee tietävänsä siitä jotain, mutta vain huomatakseen olevansa väärässä. Sanotaan, että viisas tietää ja tuntee historiansa, mikä auttaa häntä olemaan toistamatta menneitä virheitä. Ja teoriassa näin se on; ihminen ei tunne tulevaisuutta, mutta hän kykenee rajallisesti ennakoimaan tulevaa menneen perusteella. Silloin tällöin onnistumme siinä – toisinaan taas emme.

Luotan sinuun – vie sinä. (Kuva Daniel Boulé, Pixabay)

Mitä pidempään täällä maanpäällä olen tallustellut ja elämää kokenut, sitä taipuvaisempi olen silti minäkin toteamaan maailman menosta tämän kuluneen aforismin sanoin: ”Historiasta opimme, että emme opi historiasta mitään”.

Vanhaa vaan ei vanhentunutta viisautta

Mielestäni Raamatun kirjoittajista Saarnaaja kiteyttää edellä esitetyn ajatuksen makrotason maailmanmenoon varsin osuvasti. Se on vanhaa vaan ei vanhentunutta viisautta. Luepa.

”Kaikki sanat uupuvat kesken, kukaan ei saa sanotuksi kaikkea. Silmä ei saa näkemisestä kylläänsä eikä korva täyttään kuulemisesta. Mitä on ollut, sitä on tulevinakin aikoina, mitä on tapahtunut, sitä tapahtuu edelleen: ei ole mitään uutta auringon alla. Vaikka jostakin sanottaisiin: katso, tämä on uutta, on sitäkin ollut jo muinoin, kauan ennen meitä. Menneistä ei jää muistoa, eikä jää tulevistakaan – mennyt on unohdettu, ja tulevakin unohdetaan kerran.” (Saarn. 1:8-11)

Mielenkiintoista sitaatissa on sen sopivuus omaan aikaamme etenkin, kun ajattelee, että sanat on kirjoitettu 3000 vuotta sitten. Se on jopa näin aikuisikään ehtineen ihmisen perspektiivistäkin arvioituna melko pitkä aika.

Saarnaajan mietteitä ei pidä lukea niin kuin kirjoittaja halveksisi elämää tai pitäisi meitä pilkkanaan. Siitä ei ole kysymys. Saarnaaja yksinkertaisesti toteaa, ettei meidän ihmisten vain kannata olla niin turhan tärkeitä ja tietäviä. Elämää tuntuu näet hallitsevan ihan toiset lainalaisuudet kuin luulemme.

Toistamme samat virheet sukupolvesta toiseen – emmekä vain sukupolvesta toiseen vaan itse omassa elämässämme. Ja näin siitä huolimatta, vaikka elämä toistaa itseään.

Ei kyse ole siitä, ettemmekö tietäisi parastamme, vaan siitä, että emme yleensä tahdo sitä tai tyydy siihen. Tätä taipumusta ajaa päin seinää vastoin parasta ymmärrystämme kuvaa seuraava sitaatti. Se on lähes yhtä vanha kuin Saarnaajan teksti; vanhaa vaan ei vanhentunutta tämäkin.

Tämä on kirjoitettu profeetta Jeremian aikana – eli noin puoli vuosituhatta edellisen kirjoittajan jälkeen.

”Näin sanoo Herra: – Pysähtykää ja katsokaa, minne olette menossa, ottakaa oppia menneistä ajoista! Valitkaa oikea tie ja kulkekaa sitä, niin löydätte rauhan. Näin sanoin, mutta te vastasitte: ”Emme kulje!” Minä asetin teidän turvaksenne myös vartiomiehiä ja sanoin teille: Kuunnelkaa torven ääntä! Mutta te vastasitte: ”Emme kuuntele!” (Jer. 6:16-17)

Näin elämänvalinnat menevät itse kullakin meidän aikoina. Toki tiedän kärjistäväni totuutta. Myönnän ihmiskunnan oppineen paljon menneestä, mutta jos katsotaan reaalista hedelmää, niin luulisi sen jo useamman tuhannen vuoden kokemuksella olevan parempaa.

Mitä jos kuuntelisin?

Jeremian aikalaisia muistutettiin siitä, että josko he ottaisivat opiksi menneistä ajoista. Se ei ollut kehotus palata takaisin vanhaan eikä etsiä nostalgista ratkaisua ”ajoilta, kun elämä oli mallillaan”. Jos se entinen olisi ollut niin auvoista, tuskin he olisivat ongelmissa olisivat olleet nytkään.

Mitä heidän sitten piti kuunnella? Mitä minun tulisi kuunnella? Yksinkertaisesti sitä yhtä ainoaa ääntä, joka johtaa oikealle tielle:

”Valitkaa oikea tie ja kulkekaa sitä, niin löydätte rauhan.”

Mistä tiestä tässä on kyse? Se on tie, jonka valitsen, koska tiedän itse toimivani vastoin parempaa tietämystäni. Tarvitsen sellaisen tien, joka pitää huolen siitä, että jopa minä pysyn tiellä. Se on tämmöinen tie, josta rakas Herrani Jeesus sanoo näin:

”Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani. Jos te tunnette minut, opitte tuntemaan myös minun Isäni. Te tunnette hänet jo nyt, olettehan nähneet hänet.” (Joh. 14:6-7)

Mitäpä jos en olisi niin turhan tärkeä ja ihan vain luottaisin Jumalaan? Tämmöinen minä nyt vain olen – kompasteleva ihminen. Ihminen, joka sotkeutuu omiin jalkoihinsakin. Eihän tämmöiseltä voi paljoa vaatia… Siksi on viisautta olla luottamatta itseensä ja luottaa sen sijaan Herraan Jeesukseen. Hän rakastaa minua tällaisena toivottomana tapauksenakin.

Totuus tekee vapaaksi. Minun ei tarvitse tärkeillä. Ei tarvitse vakuuttaa itseäni tai muita tietäväisyydelläni. Tartun nyt vain sinun käteesi, rakas Jumalani ja Herrani Jeesus. Katsahdan sinuun ja sanon ”Mennään”. Sitten sinä viet ja kuljetat. Minä tulen kyllä mukana, vaikka välillä taas sotkeudunkin jalkoihini.

Ah! Voi tätä vapautta. Herra, minä kuljen sinun kanssasi ja annan ’piupaut’ tälle turhan tärkeälle ja alati tärkeilevälle maailmalle. Suljen silmät ja sanon ”Herra, vie sinä! Nyt mennään.”