Kirjoitan tätä tekstiä adventin aikaan koronaepidemian toisen aallon vasta noustessa täältä Pohjois-Savon lintukodosta, jossa epidemia on THL:n mittarein ilmaistuna ’perustasolla’ – ei siis kiihdy eikä leviä – vielä. Ajankysymyshän tuo vain on.

Jesus limbossa (Domenico Beccafumi, 1530-1535)

Kohta esittämäni ajatukset on helppo liittää koronanpelkoon, mutta eivät ne ainakaan tietoisesti sitä ole. Alitajuisesti voin sitäkin heijastella, mutta sitä en kykene itse analysoimaan.

Aion nyt siteerata Jaakobin kirjettä, vaikka olenkin sitä siteerannut elämäni aikana jo enemmän kuin tarpeeksi – tosin en muistaakseni tätä kohtaa. Kuulehan, mitä Jaakob kavereilleen kirjoittaa.

”Kuulkaa nyt, te jotka sanotte: ”Tänään tai huomenna me lähdemme siihen ja siihen kaupunkiin, viivymme siellä vuoden, teemme kauppoja ja keräämme hyvät voitot.” Ettehän te tiedä, mitä huomispäivä tuo teidän elämäänne! Savua te olette, joka hetken näkyy ja sitten haihtuu.” (Jaak. 4:13-14)

Eikös vain olekin kauniisti sanottu: ”Savua te olette, joka hetken näkyy ja sitten haihtuu”? Niin osuvasti hän kuvaa ihmiselämää. Hetken se näkyy ja sitten haihtuu.

Jos vielä Jaakobin kielikuvaan lisätään väkivalloin ripaus nykytietämystä, niin tuo savukin tiedetään ympäristölle haitalliseksi. Ja näin vertauskuva toimii vieläkin paremmin. Vain hetken ihminen ehtii olla haitaksi ekosysteemille kunnes haihtuu pois. Ota vastaan pahoitteluni tästä satiirisesta piikistä.

Näin unta

Kerron sinulle nyt unen, jonka näin tässä pari viikkoa sitten. Kerron sen siksi, että yleensä unia en muista, mutta tämä piinasi minua päiviä ennen kuin se kääntyi minussa kiitollisuudeksi. Tänään se tuottaa kiitollisuutta elämästä.

Unessa minä makasin sairaalan vuoteella. Katselin itseäni yläviistosta. Kuva palautti mieleeni vuoden 1996, kun olin sairaalan teho-osaston vuoteella menehtymässä ankaraan keuhkokuumeeseen. Se muuten oli minun työkutsuni Jumalan valtakunnan töihin. Olin kuolla, kävin kauppaa Jumalan kanssa ja sain elää – siinä tarina lyhyesti. Silloinkin Jaakobin kirjeellä oli iso rooli.

Vastasin silloin myönteisesti Jumalan työkutsuun ja tässä sitä on menty 24 vuotta. Paljon olen nähnyt ja ehkä vielä jotain tulen näkemään. Kauanko matka jatkuu? En tiedä – muutamasta minuutista vuosikymmeniin – se ei ole minun huoleni.

Uni jatkukoon. Unessa makasin siis vuoteella. Tunsin hengittäväni, kunnes äkkiä hengitys lakkasi. Tiedostin, miltä viimeinen henkäys tuntuu. Olen hengittänyt sisään ja ulos sairasvuodekokemukseni jälkeen ’jatkoajalla’ arviolta semmoiset 250 miljoonaa kertaa. Ja olenko ajatellut, että jokin niistä olisi voinut olla viimeinen?

Kumma kyllä hengitystä oppii arvostamaan vasta sen jälkeen, kun viimeinen henkäys on vedetty. Unessa tunsin sen. Odotin jonkinlaista valotunnelia ikuisuuteen tai edes valojen sammumista, mutta ei tapahtunut mitään. Jäin siihen. Tuumiini makasi vuoteella ja minä katselin itseäni yläviistosta. Ihmettelin, ettei tässä näin pitänyt käydä. Olenko nyt jäänyt jonkinlaiseen välitilaan – limboon? (Katolisessa teologiassa limbo on välitila kastamattomina kuolleille lapsille.)

Näihin ajatuksiin heräsin. Ja tiedätkö, että hengittäminen tuntui erityisen juhlavalta! Aikani pohdin unta – erityisesti viimeistä pelonsekaista tunnetta, kunnes päästin irti ja totesin, että nyt minä hengitän. Palataan tuohon hetkeen sitten, kun on viimeisen henkäyksen aika.

Unesta jäi syvä kiitollisuus. Nimittäin edelleen jokainen henkäys tuntuu Jumalan lahjalta – ja sitähän se on. Jonain hetkenä tulee viimeisen henkäyksen aika, mutta miksi en olisi kiitollinen jokaisesta sitä edeltävästäkin henkäyksestä.

Eläköön tämä päivä!

Katson nyt tätä päivää ja totean olleeni Jaakobin kirjeen ’hullu’. Kuinka pitkät ajat olenkaan elänyt niin kuin viimeistä henkäystä ei olisi! Olen elänyt tuota Jaakobin kuvaamaa ’sit kun’ -elämää:

”Tänään tai huomenna me lähdemme siihen ja siihen kaupunkiin, viivymme siellä vuoden, teemme kauppoja ja keräämme hyvät voitot.”

Todellako minä odotan elämän alkavan vasta, kun jokin virstanpylväs tulevaisuudessa on saavutettu? Järjetöntä – en edes tiedä, onko minulla tulevaisuutta tai järjestyykö tuleva kaavailemaani järjestykseen.

Elän ikuisesti mutta hetken kerrallaan. Tämän hetken kiitollisuus kantaa seuraavaan ja niin elämästäni tulee kiitollisuuden ketju – punos Jumalalle. Se on henkäys henkäykseltä.

Saan elää ajatellen tulevaa, suunnitellen suuria. Mutta tuleva tai suuret suunnitelmat eivät saa riistää minulta tätä hetkeä ja sen siunausta sellaisena kuin se on minulle suotu.

Pysähdyn. Hengitän syvään – tunnen eläväni. Kiitos sinulle rakas Jumalani, Herrani Jeesus. Kiitos, että olet.