Otsikon kysymys on ollut mielessäni vuosia enkä lopullista vastausta ole varmaan löytänyt vieläkään. Teksti on jonkinlainen välisumma, eli jotain puolivalmista, mikä tänään tuntuu oikealta.

Seurakuntien moninaisuutta voi tarkastella kahdella tasolla: makro- ja mikrotasolla. Makrotasolla tarkoitan moninaisuutta, joka näyttäytyy kirkkokuntien paljoutena. Mikrotasolla sama moninaisuus tulee esiin yksittäisten kristittyjen erilaisuutena eli moninaisuutena seurakuntarajojen sisällä.

Kummallakin tasolla moninaisuus voi olla toiselle siunaus ja toiselle kirous riippuen asiasta ja siitä, millaisesta näkökulmasta ja odotuksesta asiaa tarkastelee. Ehkä vierastat voimakasta sanaa ’kirous’. Se on toki vähän provosoiva, mutta tässä yhteydessä ajattelen sen olevan vastinpari siunaukselle – ei sen kummempaa.

Kuten sanottu, tämä on puolivalmista pohdintaa, jolla yritän jäsentää elämää itselleni. Ota tästä hyvä vastaan ilolla ja anna huonon mennä ohitsesi. Lähden liikkeelle lintuperspektiivistä, mistä sitten laskeudun tänne alas ruohonjuuritasolle. Hienosti sanottuna makrotasolta mikrotasolle – kirkkokunnista seurakuntalaisiin.

Kirkkokuntien moninaisuus

Me kristityt – siis Jumalan seurakuntaan kuuluvat – kokoonnumme varsin monen erilaisen viirin alle. On kirkkokuntaa, herätysliikettä, tunnustuksetonta seurakuntaa, kotiseurakuntaa, järjestöä, jne.

Olen saanut olla näköalapaikalla viimeiset viisi vuotta kansallisen kirkkomme johtajana. Tutuksi ovat tulleet monet piispat, arkkipiispat, pastorit sekä muut hengen miehet ja naiset. Monet ovat olleet myös ne tilanteet ja tilaisuudet, joissa olen edustanut kirkkoani. Olen ollut vieraana, lausumassa tervehdyksiä, osallistunut liturgiaan. Olen saanut olla myös yhdessä toisten kirkkojen edustajien kanssa saattamassa ääntämme kuuluviin yhteiskunnassa jonkin meitä yhdistävän asian parhaaksi.

Näistä puitteista katsoen, näen, kuinka me olemme varsin erilaisia, mutta silti kuulumme yhteen suureen perheeseen. Ehkä tuo perhe onkin hyvä sana – puhutaan sitten kirkkoperheestä tai seurakuntaperheestä.

Nimittäin kyllähän se on niin, ettei sellaista täydellistä ideaaliperhettä ole olemassa, vaan me kaikki varsin hyvin tiedämme, että perhe-elämään kuuluu myös pientä kahnausta, koska me olemme ihmisiä ja erilaisia sellaisia. Sama pätee kirkkoperheeseen. Emme ole aivan niin yhtä, mitä annamme ymmärtää. Pienet riidat ja eripurat vaivaavat meitäkin.

Olen ollut jo pidempään kolumnistina erään lehden palstalla, missä silloin tällöin vastaan lukijoiden kysymyksiin. Taannoin sain vastata varsin mielenkiintoiseen kysymykseen

”Minkä takia maailmassa on niin paljon kirkkokuntia, ja miksi eri kirkkojen kristityt riitelevät keskenään?”

Pysäyttävä kysymys. Tunnistan itse kipuilleeni aikanaan saman kysymyksen kanssa. Jätän sinut pohtimaan, mitä sinä ajattelet siitä tai mitä vastaisit kysyjälle. Siteeraan seuraavaksi, mitä minä vastasin hänen kysymykseensä.

Vastaukseni lukijan kysymykseen

Tunnistan kysymyksestäsi negatiivisen ennakko-oletuksen, mutta tahdon nähdä tilanteen aavistuksen toisin. En kiellä totuutta, mutta pitäydyn vahvistamasta sitä.

Helppo ja lyhyt vastaus kysymykseesi on sama, mitä Jeesus vastasi fariseuksille, kun hänen mielipidettä tiedusteltiin Mooseksen laissa säädetystä avioerosäädöksestä (Mark. 10:2-6). Jeesus vastasi, että kyseinen säädös on annettu ”teidän sydämenne kovuuden tähden”.

Samaa ajattelen syyksi, miksi kirkkokuntia, kirkkoja ja herätysliikkeitä on valtava määrä. Jumala on sallinut sen, koska hän tuntee ihmisen rakkauden rajallisuuden. Kirkot pukevat rajat oppikäsitysten muotoon, mutta rajoja ei tarvittaisi, jos kykenisimme päivittäisessä elämässä rakastamaan toisiamme.

On helpompi pystyttää rajalle muuri kuin opetella kunnioittamaan toistemme rajoja niin, että ’rajankäynti’ sujuisi kitkatta. Sama pätee seurakuntien sisäisiin klikkeihin, ystäväpiireihin, jne.

Jumalan seurakunnan ongelma ei ole siinä, etteikö Jumala kykene elämään erilaisten ihmisten keskellä. Jumalan Pyhä Henki asuu seurakunnassaan. Jumalan näkökulmasta me olemme yksi ”pyhä yhteinen seurakunta” siitä huolimatta, että Jumalan omat itse puhuvat kirkoista ja seurakunnista monikossa. Jumalalle me olemme yksi.

Jumalalla ei ole ongelmaa, meillä ihmisillä on. Aina siis löytyy tilanteita, kun ’totuus’ tulee meille yhteyttä rakkaammaksi. Me ’Jumalan pyhät’ olemme vain tavallisia rajallisia ihmisiä. Rakkautemme ei yllä Jumalan rakkauden ääriin. Siksi teemme rajoista raja-aitoja.

Teemme eron jopa näkyväksi fyysisessä maailmassa. Rakennamme kirkkoja ja temppeleitä rintarinnan, kohtaamme kadulla toinen toisemme sisarina ja veljinä, mutta käymme eri ovista sisään ja seinien sisäpuolella huokaisemme helpotuksesta, kun ”omassa kirkossa” on tila hengittää. Ja miksikö? Siellä erilaisuus ei tule rikkomaan rauhaamme.

Kaikesta tästä huolimatta Jumala asuu meissä ja temppelissämme, vaikka samaan aikaan hän asuu myös toisissa kirkoissa ja temppeleissä – siis niissä, joissa emme syystä tai toisesta koe oloamme kodikkaaksi.

Jos tästä jotain opimme, niin opimme sen, että Jumalan rakkaus on laajuudeltaan täysin toista mitä on meidän rakkautemme. Hän rakastaa sinua ja minua, mutta myös häntä ketä emme tahdo rakastaa. Jumala tuntee ihmisen eikä hän katso rakkautemme rajallisuutta pahalla – ehkä vähän säälien, mutta silti ymmärtäen ja edelleen rakastaen.

Makrotasolta mikrotasolle

Vastauksessa en tietoisesti ottanut kantaa kirkkokuntia erottaviin asioihin, koska pohjimmiltaan näen erot rikkautena. Ne ovat rikkaus siinä, että kovin erilaiset ihmiset ovat löytäneen saman Jumalan mutta myös yhteyden toisiinsa. Tässä merkityksessä moninaisuus on valtava rikkaus. Puhumme siis siunauksesta.

Siunauksesta voi tulla kuitenkin kirous, jos riita, ylpeys ja eripura löytävät kotinsa erilaisuudesta. Ajatellen vertauskuvaa perheestä; perhe on parhaimmillaan siunattu turvasatama, mutta siitä huolimatta olen kuullut jopa perhehelvetistä puhuttavan. Missä moninaisuus muodostuu esteeksi ja terve rajankäynti muuttuu sodaksi, siellä siunauksesta voi tulla jopa kirous.

Ei tarvitse mennä toisen kirkon ovelle kolkuttamaan löytääkseen erilaisuutta. Löydämme sitä vaikkapa tässä ja nyt toinen toisistamme. On se vain niin, että missä kaksi tai kolme on koolla, siellä on kohta lihava riita. Onneksi myös Taivaallinen Isämme on siellä.

Mitäkö yritän sanoa? Ihan vain sitä, että meitä yhdistää yhteisen Isän Jumalan lisäksi myös yksi toinen asia. Se, että olemme kaikki vajavaisia. Toinen tulee toimeen toisen kanssa mutta toinen ei. Samat lainalaisuudet toteutuvat seurakuntien sisällä kuin isossa mitassa niiden välillä. Siinä missä suljemme sisaret ja veljet ovien ja seinien taakse kirkkokuntatasolla, teemme saman ilman ovia ja seiniä seurakuntien sisälläkin.

Kaiken kokemani perusteella olen ajan mittaan pohtinut paljon suhtautumistani apostolisen uskontunnuksen uskonkohtaan, joissa tunnustetaan usko ”pyhän yhteisen seurakunnan, pyhäin yhteyden” -olemassaoloon.

Olin aikanaan jopa kriisissä tämän tunnustuksen edessä. Olin kriisissä, koska mielikuvani seurakunnasta oli idealistinen. Luulin ”pyhän yhteisen seurakunnan” viittaavan jonkinlaiseen taivaalliseen yhteisöön, jossa kaikilla on aina auvoista ja mukavaa.

Mutta eihän Raamattu puhu seurakunnasta taivaallisen täydellisyyden kehtona. Päinvastoin se antaa seurakunnan elämästä varsin inhimillisen kuvan. Uuden testamentin kirjeet ovat täynnä kehotuksia, miten meidän tulisi elää ja miten ei. Jos seurakunta olisi tuolloin ollut ’taivaallinen yhteisö’, miksi sellaisia ohjeita piti kirjoittaa… Ei, seurakunta oli jo Paavalin aikaan perin inhimillinen ja sillä oli omat ongelmansa.

Mutta seurakunnan inhimillisyys ja vajavaisuus ei tarkoita sitä etteikö se täyttäisi tarkoitustaan Jumalan suunnitelmassa. Seurakunnassa me jokainen tarvitsemme Jumalaa.

Seurakunta on Jumalan siunaus

Seurakunnan salaisuus ei ole meidän ihmisten ylivertaisuudessa. Se on yksinkertaisesti siinä, että Jumala on Pyhän Henkensä kautta sitoutunut asumaan seurakunnassa. Seurakunta edustaa Taivasten valtakuntaa maanpäällä, mutta ei siksi, että me ihmiset olisimme siellä jotenkin parempia, vaan siksi, että armollinen Jumala asuu seurakunnan keskellä.

Seurakunta on vajavaisten ihmisten yhteenliittymä. Ja sellaisena se kuuluu Jumalan suunnitelmaan. Se on vajavaisten ihmisten, armahdettujen syntisten joukko, jossa sattuu ja tapahtuu koko ajan.

Seurakunta on ”pyhä ja yhteinen” vain siinä, että Jumala tekee sen pyhäksi. Ei Jumala koskaan kuvitellut seurakunnan olevan muuta kuin se, mitä se tänäänkin on. Seurakunta on siunaus sellaisenaan ja sen siunaus ei ole lähtöisin meistä ihmisistä vaan Jumalasta.

Kuinka paljon suuremman Jumalasta tekee se, että hän kykenee toimimaan seurakunnan kaltaisen perin vajavaisen ihmisjoukon kautta sen sijaan, että hän olisi valinnut valiojoukon yli-ihmisiä, jotka pärjäisivät ilman häntäkin.

Jumalan seurakunnan ”pyhän yhteisen seurakunnan, pyhäin yhteyden” siunauksen salaisuus on siinä, että yhteys näyttää meille sen, kuinka paljon me Jumalaa tosiasiassa tarvitsemme. Yhteys toinen toisiimme riisuu väärät odotukset itseämme ja siinä me sitten yhdessä katsomme Kristukseen – häneen joka on ”ainoa Kaik­kivaltias ja ihmisiä rakastava”.