Pyhäinpäivän teemoissa valkeus ja pimeys kietoutuvat toinen toisiinsa. En viittaa valkeudella ja pimeydellä nyt Jumalan ja sielunvihollisen hallintavaltojen vastakkaisuuteen, kuten apostoli Johannes tyypillisesti tätä vertauskuvaa käsittelee.

Pimeän ei tarvitse merkitä pahuutta. Esimerkiksi Itä-Suomessa monet pienet lammet ja järvet on nimetty ’valkeisiksi’ ja ’mustiksi’, kuten täällä Kuopiossa ’Iso-Valkeinen’ tai ’Mustinlampi’. Nimi kuvaa järven pinnan (ts. pohjan) heijastamaa väriä – onko se kirkas vai tumma.

Minä puolestani viihdyn paremmin pimeässä kuin valoisassa – päinvastoin kuin puolisoni, mutta ei se sitä tarkoita, että sisälläni asuisi pimeyttä tai että pimeässä tekisin jotain, mikä ei kestä päivänvaloa. Minä vain viihdyn ’varjojen mailla’.

Tässä tekstissä kirkkaus ja pimeys kertovat, miten ihminen havainnoi Jumalan kirkkautta. Jumalan kirkkaus on kutsuvaa, puhdistavaa, kun taas pimeys Jumalan attribuuttina korostaa hänen majesteettiuttaan.

Pyhäinpäivänä tämä pimeyden ja kirkkauden vuoroleikki näyttäytyy mitä kauneimmin hautausmaalla. Toisaalta myöhäisen syksyn pimeys sulkee rauhaansa pyhien leposijan, ja samaan aikaan hautausmaan kynttilämeren liekit leikkaavat pimeyttä kirkkaudella. Valo murtaa pimeyden ja pimeä antaa valolle tilan nousta esiin.

Jos kynttilämerta ei olisi, olisi hautausmaan pimeys ehyen samettinen. Kynttilät nostavat pimeästä esiin varjot, joista mielikuvitus luo kokonaisen varjojen maailman – ne on niitä yön kauhuja. Ja niistä tulee mieleen tietty Halloween.

Happy Halloween!

Pyhäinpäivän teksteissä olen yleensä kertonut tämän viettämämme kaksoisjuhlan traditiosta. Kaksoisjuhlalla tarkoitan sitä, että suomalaiseen perinteeseen on yhdistetty kaksi vanhaa kirkkojuhlaa: kaikkien pyhien päivä (Festum omnium sanctorum) ja kaikkien sielujen päivä (Commemoratio omnium fidelium defunctorum).

Kurkistan nyt vain jälkimmäiseen juhlaan – sielujen päivään. Se on meille vieraampi perinne, mutta kaupallisista syistä se on näistä kahdesta juhlasta näkyvämpi. Kyseessä on Halloween, jonka tunnus – kurpitsasta tehty irvistelevä lyhty – on tuttu jokaiselle. Juhlaa vietetään lokakuun viimeisenä päivänä (Halloween, 31.10).

Nimi Halloween on sanojen ”All Hallows’ evening” (suom. ”kaikkien pyhien ilta”) sanaliitos. Tämä meille ”sielujen päivän juhlana” tunnettu juhla on peräisin vuodelta 998. Viralliseksi juhlaksi se vakiintui 1300-luvulla. Ei siis ihan nuori perinne tämäkään.

Päivästä tuli myöhemmin suosittu juhla etenkin Yhdysvalloissa. Se on muodoltaan samanlainen ’aattojuhla’, mitä meillä on joulu. Jouluaatto tarkoittaa joulupäivän juhlaa edeltävää iltaa. Samoin Halloween -juhlaa vietetään ”kaikkien pyhien päivän” ts. pyhäinpäivän aattona – eli edellisenä iltana.

Halloween-juhlan juuret eivät alkujaan ole kristillisessä traditiossa, vaan Halloween on sijoitettu kelttien muinaisen sadonkorjuujuhlan paikalle. Alkuperäinen juhla korvattiin kristillisellä sisällöllä, mikä oli ideana joulunkin sijoittamisessa roomalaisten saturnaalien yhteyteen.

Halloween -juhlalla korvatun sadonkorjuujuhlan yhteydessä muistettiin siinäkin edesmenneitä – vähän eri merkityksessä tosin. Kelttien uskomusten mukaan kaikkien edellisvuonna tuonpuoleisuuteen siirtyneiden sielut liittyivät sadonkorjuuta juhlivien ihmisten seuraan. Tätä ennakoiden sadonkorjuuväki pani ylleen pelottavia naamioita, jotta vainajien sielut häädettäisiin elävien maailmasta takaisin kuolleiden valtakuntaan. Siitä siis naamiot ja kurpitsat.

Samanlainen uskomus on ollut vanhastaan Suomessakin. Vanhan suomalaisen kansanperinteen mukaan pyhäinpäivän aattona ei ollut lupa hakata puita eikä muutenkaan kolistella, koska aattoyönä uskottiin pyhien miesten, autuaiden vainajien, olleen joukolla liikkeellä.

Olemme näistä uskomuksista sitten mitä mieltä tahansa, niin myönteistä niissä on ollut ainakin se, että ihmiset ovat uskoneet yliluonnolliseen. Se, mikä näkyi varjojen säikkymisenä, näkyi toisaalla luottamuksena hyvään Jumalaan ja hänen voimaansa.

Itseäni on puhuttanut paljon kelttiläisen perinteen ajatus ’ohuesta paikasta’. Se on paikka, jossa iankaikkinen ja ajallinen maailma kohtaavat. Tämä sielujen päivän juhla on muistutus näiden kahden maailman rinnakkaisesta olemassaolosta.

Mielestäni ’ohut paikka’ on mitä parhain kuva, mitä tapahtuu, kun ihmisen käsi tarttuu Kaikkivaltiaan Jumalan käteen. Se on hetki, kun aika pysähtyy ja Jumala on läsnä. Se on hetki, missä sanat katoavat; ei tapahdu mitään ja silti tapahtuu kaikki.

Kun puhun Jumalalle, uskonko ja luotanko hänen kykenevän ylittämään järkeni, osaamiseni ja mielikuvituksen rajat? Missä taikauskoinen esi-isämme säikkyi hämärässä varjoaan, nykypäivän ihminen ei tunnista Jumalan ihmettä, vaikka Jumala tekisi sen keskellä kirkasta päivää. Kumman Jumala on suurempi: sen joka säikkyy varjoaan vai tuon toisen, joka ei usko yliluonnolliseen?

Matkalla häikäisevään valoon

Kirkkauden ja pimeyden vuorovaikutus sekä varjojen leikki hautausmaan yössä. Kun lisään siihen ajatuksen ’ohuesta paikasta’, johdattavat tekstit ajatukseni Daavidin psalmiin 18 – tarkemmin sen kolmanteen ja neljänteen säkeistöön (Ps. 18:5-13). Se on kuvaus pimeydestä ja kirkkaudesta, kun ihminen ja Jumala kohtaavat.

Daavidin kuvaus ei ole sillä tavalla hajuton ja mauton, niin kuin me puhumme Jumalan kohtaamisesta. Meillehän Jumala on joko suuri ’järjestelijä’ tai ’elämyksen tuottaja’. Hän on ostopalvelu, jolta ostamme elämäämme asioita – kuka milläkin hinnalla.

Daavid sen sijaan kohtaa Jumalan, jonka edessä pieni ihminen kokee jotain samaa, mitä koki yöhuoneeseeni ’ansaan’ lentänyt yöperhonen, jonka varoen ’pelastin’ takaisin ulos. Kerro siitä matkan varrella lisää. Siinäkin nimittäin suuri ja käsittämätön kohtasi pienen ja voimattoman. En sanonut mitätön, sanoin voimaton. Jatketaan Daavidin tekstiin.

Varjojen maasta…

Daavidin kuvaus Jumalan kohtaamisesta alkaa sieltä, missä mekin olemme – arjesta. Hänen valitsemansa sanankäänteet voivat tosin hämätä. Oleellista tekstistä on tavoittaa sen tunnelma. Onko tilanne aito – sitä ei kannata arvioida, kokemus on joka tapauksessa mitä aidoin.

Tiedät varsin hyvin, että yön kauhut ovat kutsumattomia vieraita varjojen maasta. Emme tarvitse Halloweenia niiden esiin tulemiseksi. Ne ovat kauhukuvia, jotka syntyvät mielessämme. Ne syntyvät, koska emme näe tarkoin.

Mielessämme tapahtuu jotain samaa kuin pyhäinpäivän hautausmaalla liekit luovat varjoja, ja me sitten kuvittelemme näkevämme hahmoja siellä täällä. Oman elämän asiat tuppaavat muuttumaan samalla tavalla varjoiksi. Ne nousevat varjojen maasta, koska emme näe, emme osaa, emme tiedä, … Emme siis ole ’pimeän möröistä’ vapaat mekään. Niistä Daavid puhuu psalmin ensimmäisessä säkeistössä.

”Kuoleman paulat kiertyivät ympärilleni, tuhon pyörteet minua kauhistivat. Tuonelan paulat kietoivat minut, näin edessäni kuoleman ansat. Silloin minä huusin hädässäni Herraa, kutsuin avuksi Jumalaani. Ääneni kantautui hänen temppeliinsä, ja hän kuuli minun huutoni.” (Ps. 18:5-7)

Mitä ikinä ”kuoleman paulat”, ”tuhon pyörteet” tai ”kuoleman ansat” elämässäsi ovatkaan, ne tuntuvat juuri tuolta, mitä Daavid kirjoittaa. Se on sitä, kun kohtaamme elämässämme jotain odottamatonta, ylitsepääsemätöntä, jne. Ne ovat asioita, jotka kasvavat ’pimeässä’ suunnattomiin mittoihin. Ne ovat asioita, joiden edessä kohtaamme pienuutta.

Entä mitä teemme? Jäämmekö säikkymään varjoja? Juoksemmeko karkuun? Suljemmeko silmämme? Ehkä teemme kaikkea tätä, mutta oleellisinta olisi tehdä niin kuin Daavid teki.

”Silloin minä huusin hädässäni Herraa, kutsuin avuksi Jumalaani.”

Se ei tarkoita sitä, että annamme Jumalalle hyvin laaditun ehdotuksen siitä, mitä hänen pitäisi tehdä. Hätä huuto on sitä, kun ihminen ei enää tiedä mitä tehdä ja huutaa vain apua.

Ei avantoon pudonnut ihminen laadi pelastajalleen pelastussuunnitelmaa – hän vain huutaa apua ja jättää toteutuksen auttajan huoleksi. Sama pätee täällä. Jumala kyllä kuulee huutomme. Se on yksinkertainen huuto: ”Herra, auta!”

… sinä kuulit minua

Mitä tapahtuu psalmissa seuraavaksi? Jumala kuulee avunhuudon ja vastaa siihen. Tämä on ihmiselle yhtä vaikea paikka, mitä oli yöperhoselle minun apuni. Tarkoitan siis ohimennen mainitsemaani perhosta, joka oli eksynyt yöhuoneeseen ansaan – pois ulkoa, elävien maasta. Omalla tavallaan tuo perhonen huusi apua räpiköidessään ikkunaa vasten. Päätin pelastaa sen – viedä turvaan, vaikka se ei tiennyt aikeitani.

Kun pitkän suostuttelun jälkeen onnistuin sulkemaan perhosen kämmenteni suojaan ja aloitin kuljettaa sitä kohti parvekkeen ovea, tunsin kämmenissäni sen kauhun. Perhonen lensi kämmenten välissä ja hakkasi siipiään kämmeniä vasten koko kuljetuksen ajan. Se olisi voinut asettua kämmenelleni ja levätä, mutta kun ne ’varjot’ valtasivat sen pienen mielen.

Minäkin tarvitsen apuasi Jumala, mutta sinä auttaja – sinä olet suuri ja sinä pelotat minua. Olen kuin tuo perhonen. Tästä on kyse, kun Daavid kuvaa Jumalan väliintuloa elämänsä ongelmiin psalmin neljännessä säkeistössä.

”Maa järisi ja järkkyi, vuorten perustukset vavahtelivat. Hänen vihansa sai ne horjumaan. Hänen sieraimistaan nousi savu ja kaiken nielevä liekki hänen suustaan, se suitsusi hiilten hehkua. Hän kallisti taivaan ja laskeutui alas pimeä pilvi jalkojensa alla. Hän lensi kerubi ratsunaan ja kiiti tuulen siivin.” (Ps. 18:8-11)

Jos ajattelet tätä rukousvastaukseksi, niin ei tuo kuulosta ihan tavanomaiselta avulta? Se on sitä, kun ihmislapsi kohtaa jotain itseään suurempaa. Hän pelkää ja apukin näyttää pelottavalta. Ehkä Daavidin tie vapauteen kulki sekin käsittämätöntä polkua niin kuin tuo yöperhosen tie kämmenten suojassa ulos vapauteen. Ehkä Jumalan apu hämmentää ja jopa pelottaa, koska emme ymmärrä hänen teitään. Niin suuri hän on – ja kovin pieni olen minä.

Se on kuin tuo pyhäinpäivän valkeuden ja pimeyden vuoroleikki hautausmaalla. Kun Jumalan valkeus ilmestyy elämääni, saatan katsella valon sijaan pimeyden varjoja. Kun suuri ja iankaikkinen kohtaa pienen ja ajallisen, kyseessä on todella hetki, missä sanat eivät riitä.

”Hänen edellään kulki häikäisevä valo”

Jätin viimeiset kaksi jaetta jälkimmäisestä säkeistöstä lukematta. Ne kuvaavat sitä, miten Jumalan kirkkaus hämmentää – sokaisee – ihmisen, kun Jumala kohtaa hänet. Jakeet kuvaavat Jumalan läsnäolon kokemista – siis sitä, mistä kelttiläinen perinne puhuu ’ohuena paikkana’ – hetkenä, kun iankaikkinen ja ajallinen kohtaavat.

”Hän otti verhokseen pimeyden, majakseen synkät vedet, raskaat pilvet. Hänen edellään kulki häikäisevä valo, siitä sinkosi rakeita ja tulisia hiiliä.” (Ps. 18:12-13)

Esimerkki yöperhosesta sopii taipuu tähän kokemukseen vähän ontuen, mutta yritän kuitenkin.Siellä kämmenteni välissä oli pimeää ja ehkä tuo pimeys syrjäytti kokemuksen toisen puolen: kämmenten tuoman lämmön ja turvan.

Sama tapahtuu meillekin kovin usein, kun kohtaamme Jumalan kirkkauden. Hänen kirkkautensa sokaisee meidät niin, ettäpelästymme. Ehkä juuri siksi Jumala suojasi Mooseksesta kädellään kasvojensa kirkkaudelta (2. Moos. 33:22-23). Jumalan kirkkaus sokaisee ihmisen.

Ristin Johannes kuvaa tietä Jumalan kirkkauteen ilmauksella ”sielun pimeä yö”. Hän vertaa Jumalan kirkkauteen katsomista kirkasta valoa kohti kulkemiseen. Etäältä voit katsella kirkkautta ja tuntea sen kutsun, mutta mitä lähemmäksi kirkkautta kuljet sen ’pimeämmäksi’ se sinulle muuttuu, koska silmäsi eivät kestä katsoa kirkkauteen. Voit kokeilla asiaa katsomalla aurinkoon. Kirkkain valo muuttuu pimeydeksi, kun ihminen ei voi sitä katsoa. Täydellisen kirkkauden edessä kulkee täydellinen pimeys.

”Hän otti verhokseen pimeyden, majakseen synkät vedet, raskaat pilvet. Hänen edellään kulki häikäisevä valo”

On lohdullista tietää, että jopa ’sielun pimeässä yössä’ Jumala on tosiasiassa lähempänä meitä kuin uskommekaan. On kyse siitä, että mitä lähemmäs Jumalaa kuljemme, sitä käsittämättömämmäksi hän tulee.

Jumalan tunteminen on hänen kirkkaudestaan sokaistumista. Ja se on sitä hyvässä. Ajattelepa kuinka paljon enemmän luotan taluttajaani, jos en enää näe itse. Kuinka paljon enemmän sokea luottaa taluttajaansa kuin hän, joka näkee? Mitä lähemmäs tulen Jumalaa, sitä enemmän tuo ’hyvä sokeus’ saa minussa sijaa. En enää neuvo häntä, koska ymmärrän, etten minä näe niin kuin hän näkee. Pimeys on tässä merkityksessä luottamista Jumalan kirkkauteen.

Lopuksi

Tämä ajatelma Jumalan kohtaamisesta arjessa rohkaiskoon meitä luottamaan Jumalaan. Kun katson tuota varjojen leikkiä hautausmaan pimeyden ja valoloiston meressä, jään miettimään elämääni.

Mitä näen? Näenkö varjot ja säikyn niitä? Katsonko kauas kirkkauteen? Tunnenko Jumalan läsnäolon ympärilläni? Sulkeudunko täydelliseen sokeuteen hänen talutettavakseen?

Lopetan tämän pyhäinpäivän aaton matkan palaamalla vielä kerran tapaamiseeni yöperhosen kanssa. On yksi vielä kertomatta. Mitä tapahtui, kun matkamme parvekkeelle oli kuljettu ja avasin kämmenet? Perhonen lensi pois – kauas pois, koskaan käsittämättä, mitä oli tapahtunut. Minun ’kirkkauteni’ ei koskaan tavoittanut sitä.

Kun tulee päivä, että minun matkani on kuljettu Jumalan kämmenten hyvässä huomassa, minä en aio lentää pois. Minä jään hänen kämmenelleen katsomaan pelastajaani. En aio lentää pois.

”Katselivat toisiansa
Menninkäinen rinnassansa
Tunsi kummaa leiskuntaa.
Sanoi:”Poltat silmiäni,
Mut en ole eläissäni
Nähnyt mitään yhtä ihanaa!
Ei haittaa vaikka loisteesi mun sokeaksi saa
On pimeässä helppo taivaltaa.”
(Päivänsäde ja Menninkäinen, Tapio Rautavaara)