Muistelepa milloin viimeksi olet käyttänyt kovia sanankäänteitä esittäessäsi asiaasi toisille. Entä millaisessa tilanteessa ihminen on taipuvainen herättämään kuulijoitaan jopa nimittelemällä heitä?

Voi tietenkin olla, että olet aina hillitty ja käyttäydyt tilanteessa kuin tilanteessa viileän laskelmoivasti, mutta tuleeko koskaan edes mieleen sanoa asiasta vähän kovemmin? Voin osaltani tunnustaa, että vaikka lähes poikkeuksetta kaikkein värikkäimmät kielen ilmaisut jäävät ajatuksiin koskaan tulematta suusta ulos, niin joskus kyllä käy niinkin, että tulee jopa sanottua melkoisen painokkaasti.

En tarkoita painokkaalla sanomisella ainoastaan voimasanojen käyttöä tai hillitsemätöntä pahaa puhetta, josta Jaakob kirjeessään varoittaa (Jaak. 3:2-9). Tarkoitan painokasta sanomista ’kovin sanoin’ silloin, kun on tarve herätellä kuulijoita.

Voimakkaita sanoja käytti myös apostoli Paavali kirjeessään galatalaisille erityisesti sen kolmannen luvun alussa. Vai mitä mieltä olet seuraavista hänen käyttämistään ’hellyttelysanoista’:

”Oletteko te niin tomppelit?” (Gal. 3:3)

”Te hullut Galatalaiset! kuka teidät on vimmannut totuutta uskomasta?” (Gal. 3:1)

Siteerasin tekstejä vanhan 1776 vuoden Biblian mukaan, koska sen vanha kieli kuulostaa meidän korviimme vielä astetta kovemmalta. Vuoden 1933/38 kirkkoraamattu kääntää jakeet sanalla ”älyttömät” ja nykyinen kirkkoraamattu sanalla ”mieletön”. Tältä tämän kertainen teksti näyttää kokonaisuudessaan nykyisen kirkkoraamatun sitaattina:

”Te mielettömät galatalaiset, kuka teidät on lumonnut? Asetettiinhan teidän silmienne eteen aivan avoimesti Jeesus Kristus ristiinnaulittuna! Vastatkaa vain tähän kysymykseen: saitteko te Hengen tekemällä lain vaatimat teot vai kuulemalla ja uskomalla evankeliumin? Kuinka voitte olla noin mielettömiä! Te aloititte Hengen varassa. Pyrittekö nyt päämäärään omin avuin? Turhaanko tämä kaikki on tullut teidän osaksenne? Tuskinpa vain. Lahjoittaako Jumala teille Hengen ja antaako hän voimatekojen tapahtua teidän keskuudessanne sen tähden, että te noudatatte lain käskyjä, vai sen tähden, että te uskotte kuulemanne evankeliumin? Muistattehan Abrahamin: ’Hän uskoi Jumalan lupaukseen, ja Jumala katsoi hänet vanhurskaaksi.’ ” (Gal. 3:1-6)

Yksi on kuitenkin varma: asia, josta Paavali kolmannessa luvussa puhuu kovin sanoin, on äärettömän tärkeä ja kirjeen vastaanottajat olivat siinä pahoin harhautuneet. Kirjeen vastaanottajat olivat näet lumoutuneet jostain, joka saattoi eksyttää heidät pois evankeliumin tukevalta perustalta.

Tämän tähden Paavali oli valmis herättelemään galatalaisia kovin sanankääntein – jopa hieman nimitellen. Olkaamme mekin Paavalin tavoin rohkeat lähestymään veljiämme ja sisariamme, jos huomaamme heidän liukuvan pois kestävältä evankeliumin perustalta.

Galatalaiskirjeen kolmas luku

Galatalaiskirjeen kolmas ja neljäs luku muodostavat yhdessä kirjeen opillisen pääkohdan ja samalla koko kirjeen tärkeimmän asian. Kirjeen alussa (Gal. 1-2) Paavali puolustautui itseään kohdistuvia syytöksiä kohtaan, kun taas nyt hän puuttuu niihin asioihin, joita häntä vastustaneet väärät opettajat olivat seurakuntiin kylväneet.

Kolmannessa luvussa Paavali keskittyy galatalaisten suurimpaan ongelmaan eli siihen, että he olivat langenneet pois armosta ja palanneet noudattamaan lain tekoja ansaitakseen pelastuksen. Luku jäsentyy neljään osaan tällä tavoin:

• Aluksi apostoli nuhtelee galatalaisia siitä, että he kääntyvät lain tekoihin, vaikka ovat uskon saarnasta saaneet Hengen (Gal. 3:1-6).

• Toiseksi Paavali osoittaa Vanhan testamentin kirjoituksista Abrahamiin viitaten, vanhurskauden tulevan uskosta (Gal. 3:7-14). Viittaus Vanhan testamentin kirjoituksiin oli hyvä argumentti, koska galatalaiset olivat juurikin palanneet juutalaiseen lakiuskoon.

• Tämän jälkeen Paavali näyttää, ettei jäljestäpäin tullut laki voi kumota ennen lakia annettua lupausta (Gal. 3:15-18)

• ja että lain tarkoitus on johdattaa Kristuksen tykö, johon uskoen me tulemme vanhurskaiksi (Gal. 3:19-29).

Keskityn vain tekstin ensimmäiseen osaan, joka ei varsinaisesti vielä fokusoidu galatalaisille ominaisen lakiuskon ongelmaan, vaan luopumukseen alkuperäisestä oikeasta uskosta omien tekojen tien houkuttavuuden vuoksi.

”Mielettömät {hullut} galatalaiset”

Paavali kirjoittaa ”mielettömille galatalaisille” varsin murheellisissa olosuhteissa. Suuri joukko uskovia oli jo hylännyt alkuperäisen evankeliumin sanoman uskon vanhurskaudesta, ja monet olivat houkutellut mukaan seuraamaan väärien opettajien lanseeraamaa oppia. Galatialaisia viehätti oppi, jonka mukaan Kristuksen sovitustyö ei yksin riittänyt pelastukseen, vaan sen lisäksi tarvittiin juutalaisen lain noudattamista.

Galatialaisten tapauksessa ei ollut kyse siitä, etteivätkö he olisi jo kerran maistaneet oikeata evankeliumia. Paavali oli itse julistanut heille oikeaa puhdasta evankeliumia ja vakuuttanut seurakuntalaiset uskon evankeliumin totuudesta. Paavali toteaa tämän oikean evankeliumin julistetun heille selkeän ymmärrettävästi:

”Asetettiinhan teidän silmienne eteen aivan avoimesti Jeesus Kristus ristiinnaulittuna!” (Gal. 3:1)

He olivat jo kerran oppineet tuntemaan evankeliumin totuuden ja myös Jumalan Pyhän Hengen voiman keskuudessaan, mutta jostain syystä nyt monet olivat kyseenalaistaneet Jumalan Hengen työn harhaopettajien väärän opin lumoamana. Toisin sanoen he olivat epäonnistuneet pysymään oikean evankeliumin sanan perustalla.

Paavali kysyykin galatialaisilta osuvasti: ”kuka teidät on lumonnut?” – Jonkinlaista lumoamista sen täytyi olla, jos kerran Jumalan Pyhän Hengen muuttavan voiman kerran tuntemaan oppineet uskovat kääntyvät takaisin omien tekojen tielle, jota he olivat kulkeneet ennen kuin ristiinnaulittu Kristus asetettiin heidän silmiensä eteen!

Kenelle kuului vastuu harha-askeleesta?

Virheen tapahtumisen jälkeen on hyvä etsiä syitä tapahtuneeseen, mutta oleellisempaa kuin syyn löytäminen on tehdä jotain tilanteen korjaamiseksi.

Jos marjametsässä astuu sivuun polulta ja saapas jää kiinni kivenkoloon, onko merkitystä sillä, johtuiko jalan lipeäminen kulkijan epähuomiosta, liukastumisesta, huonosta tasapainosta vaiko epäselvästä polusta? Tärkeämpää kuin tarkka tilanneanalyysi on saada jalka irti kivenkolosta, jotta matka voi jatkua eteenpäin – eikö? Tästä on käytännössä kyse Paavalin tekstissäkin.

Miten Paavali lähestyi kerran totuuden tuntenutta ja nyt siitä harhautumassa olevaa seurakuntaa? Tyytyikö hän vain sättimään vääriä opettajia galatalaisten lankeemuksesta? – Toki Paavali antoi harhaopettajille kirjeessä oman osansa (Gal. 1:8-9; Gal. 5:10-12), mutta oliko Paavalin päällimmäinen huoli saada harhautuneet harhauttajat vastuuseen vaiko seurakunta takaisin oikealle tielle?

Paavali, jos kuka, ymmärsi myös todellisuuden kaksijakoisuuden näkyvään ja näkymättömään maailmaan, kuten huomaat esimerkiksi Paavalin sanoista efesolaisille, jossa hän puhuu taistelusta henkivaltoja vastaan:

”Emmehän me taistele ihmisiä vastaan vaan henkivaltoja ja voimia vastaan, tämän pimeyden maailman hallitsijoita ja avaruuden pahoja henkiä vastaan.” (Ef. 6:12)

Paavali ei ollut tietämätön taistelusta hengellisessä ulottuvuudessa galatialaisille kirjoittaessakaan, joten ehkäpä Paavalin olisi pitänyt käyttää voimansa henkivaltojen syyttämiseen ja nuhteluun? Vai olisiko sittenkin tärkeämpää ohjata eksyneet ensin takaisin oikeaan?

Ehkä syyn olisi voinut vierittää harhaopettajien tai henkivaltojenkin päälle, mutta pääasialliset vastuulliset tapahtuneesta olivat kuitenkin lähempänä. Sitä paitsi he olivat juuri heitä, ketkä saattoivat nyt tehdä jotain asian korjaamiseksi. Paavali näet löysi vastuulliset kirjeensä vastaanottajista; viime kädessä seurakunta ja uskova itse on vastuussa ratkaisuistaan. Kukaan ei voi ottaa uskon lahjaa pois sen vastaanottaneelta (Room. 8:38-39), joten jokainen vastaa itse ratkaisustaan uskoa tai luopua uskostaan.

Paavali ei vierittänyt vastuuta seurakunnan hengellisestä pahoinvoinnista harhaopettajille tai demonisille voimille, joilla varmaan oli merkittävä osuus tapahtuneessa, vaan hän kehotti galatialaisia kantamaan oman vastuunsa hengellisen elämänsä harharetkestä:

”Te mielettömät… teidän silmienne eteen… saitteko te Hengen… Te aloititte…”

Huomaatko, kuinka Paavali puhuttelee nimenomaan seurakuntalaisia ja kehottaa heitä näkemään vastuunsa tapahtuneesta, mutta ennen kaikkea suunnan korjaamisesta takaisin.

On totta, että taistelua käydään niin hengellisessä maailmassa kuin aistiemme ulottuvissa olevassa todellisuudessa. Eikä lankeemuksia tietenkään tapahtuisi, ellei ’liha’ olisi heikko, mutta eikö vastuu omasta hengellisestä elämästämme toki kuulu itsellemme?

On hyödyllisempää nähdä henkilökohtainen vastuu hengellisestä elämästä kuin yrittää etsiä selityksiä pahoinvointiin muualta. Miksi etsiä syitä asioista, joihin ei voi itse vaikuttaa, jos kerran paljon lähempää löytyy sellainenkin ’vastuullinen’, joka kykenee muuttamaan tilanteen ja johon minulla itselläni on vaikutusvaltaa – siis minä itse. Ellen välitä hoitaa hengellistä elämääni, enkö tällöin ole vastuussa laiminlyönnistä?

Tällaiseen vastuuseen Paavali kehotti kahden vaiheilla horjuvia galatialaisia tarttumaan. Vaikka uskon kautta vanhurskauttaminen on vastakohta tekojen kautta vanhurskauden etsimisille (Gal. 3:5; Gal. 3:10-11), ei Paavali kieltänyt uskovien olevan edelleen vastuussa uskonsa vaalimisesta.

Vastatkaa vain tähän kysymykseen!

Uskon elämän vaaliminen on oikealle uskolle otollisen maaperän hoitamista, siinä ei ole kyse omien tekojen tien kautta pelastumisesta, kuten kirjeen vastaanottajat lumonneessa harhaopissa.

Vaikka Paavali puhuu tekstissä tekojen tien kestämättömyydestä, hän ei esitä sille vastalääkkeeksi selkärangattomuutta tai ’uskossa kellumista’ ilman, että uskova voisi hoitaa uskonelämänsä kasvualustaa. Paavali sen sijaan kehottaa jopa ’tekemiseen mieltyneitä’ galatialaisia ottamaan vastuun valinnoistaan:

”Vastatkaa vain tähän kysymykseen: saitteko te Hengen tekemällä lain vaatimat teot vai kuulemalla ja uskomalla evankeliumin? Kuinka voitte olla noin mielettömiä! Te aloititte Hengen varassa. Pyrittekö nyt päämäärään omin avuin?” (Gal. 3:2-3)

Paavali palauttaa lukijoiden mieliin lähtökohdan mistä he ovat uskonsa alussa lähteneet liikkeelle. He olivat hyvän alun jälkeen kulkeneet jo kappaleen matkaa elämän polkua eteenpäin, kun jalka osui sivuun polulta pettävälle pohjalle.

Ehkä he olivat nähneet polun reunassa jotain, mikä kimalteli niin kovin houkuttelevasti? Ehkä jalka oli etsiytynyt pehmeälle alustalle vanhasta tottumuksesta? Kenties matkamies tahtoi vain vähän vaihtelua kovalle polulle ja näin asetti jalkansa polun syrjään?

Oli syy harha-askeleeseen mikä tahansa, se oli kuin he olisivat heittäneet hukkaan kaiken sen, minkä vuoksi olivat alkujaan olleet valmiit näkemään paljon vaivaa ja kärsimään:

”Turhaanko tämä kaikki on tullut teidän osaksenne? {KR33/38: Niin paljonko olette turhaan kärsineet?}” (Gal. 3:4)

Paavalin voimakkain argumentti galatialaisten jo kerran tunteman puhtaan uskon puolesta ei ole tekstiämme seuraava teologinen argumentti Vanhan testamentin patriarkka Abrahamin uskonvanhurskauden liitosta (Gal. 3:6-14), joka toki sekin on voimakas peruste uskon vanhurskaudelle tekojen sijaan.

Paavalin voimakkain argumentti ei vastaa pelkästään galatialaisten ottamaan harha-askeleeseen, vaan se sopii lääkkeeksi kaikkeen eksytykseen, joka vetää uskovaa pois oikealta perustalta. Argumentti käy ilmi jo edellä siteeraamistani jakeista:

”Vastatkaa vain tähän kysymykseen: saitteko te Hengen tekemällä lain vaatimat teot vai kuulemalla ja uskomalla evankeliumin? Kuinka voitte olla noin mielettömiä! Te aloititte Hengen varassa. Pyrittekö nyt päämäärään omin avuin?” (Gal. 3:2-3)

Korostamani sanat puhuvat Jumalan Pyhän Hengen vakuudesta, jonka uskova löytää elämäänsä, kun hän vastaanottaa evankeliumin (Ef. 1:13). Galatialaiset olivat kokeneet elämässään valtavan muutoksen sinä päivänä, kun he olivat ensimmäistä kertaa vastaanottaneet evankeliumin elämäänsä. Jos he vain muistaisivat, mitä he ovat Kristuksessa saaneet ja mihin he uskonsa tuolloin perustivat, he tietävät mikä on heidän uskonsa kestävä perusta tänään. He eivät voineet kieltää Pyhän Hengen työtä elämässään ja sen myötä sitä kaikkea hyvää, mitä he olivat saaneet.

Perusta, joka loi uutta ja kantoi eilen, toissapäivänä tai vuosia sitten, kantaa yhä tänään. Jumalan maailmassa mikään ei ole muuttunut, joten tänään ei voi olla toista uutta perustaa, jota ei olisi ollut aikaisemmin. Galatialaiset olivat nyt kiusatut palamaan takaisin vanhaan elämään – juutalaisuuteen, lakiuskontoon, vanhoihin tapoihin. Ehkä he vainojen ja toisten luopumuksen tähden näkivät vanhan elämän houkutuksen kykenemättä näkemään sen huonoutta. Voipi olla, että olisi ollut ulkoisesti helpompaa, jos vain mukautuisi vanhaan elämään.

Lukiessamme Paavalin tekstiä galatialaisille näemme selkeästi, miten galatialaisten usko oli alkanut muuttua omaehtoiseksi lain noudattamiseksi. Sen sijaan emme välttämättä näe sitä, että heidän tapauksessaan kyse ei ollut siirtymisestä johonkin uuteen oppiin, vaan päinvastoin ympäröivän maailman paineesta he olivat kiusatut palaamaan takaisin vanhaan.

Tästä syystä Paavali kehottaa lukijoitaan katsomaan takaisin uskoontulonsa hetkeen ja arvioimaan vielä kerran uudelleen, onko se, mihin he olivat nyt vaarassa harhautua takaisin todella sen arvoista.

Vastaahan sinäkin tähän kysymykseen…

Meidän näkökulmastamme voi tuntua oudolta, miksi kirjeen vastaanottajat tahtoivat palata tekojen tielle kerran elämäänsä löytämänsä uskon sijaan. Saattaa tuntua jopa hölmöltä, että joku voisi mieltyä niin lain noudattamiseen, että hän laittaisi syrjään Kristuksen sovitustyön ja armon, jonka varassa me olemme pelastetut.

Mutta jos ajattelet, että lakiuskoon palaaminen merkitsi galatialaisille kutakuinkin samaa kuin se, että sinä tai minä palaamme asteittain takaisin siihen elämään, mistä meidät on kerran pelastettu, niin galatialaisten uhka langeta pois ei tunnu enää käsittämättömältä.

Meillä jokaisella on omat houkutuksemme, joiden kautta me voimme askel askeleelta ajautua kauemmaksi Kristuksesta, uskosta häneen ja elämän kokonaisvaltaisesta luottamisesta hänen varaansa.

En tiedä, mikä sinun silmääsi viettelee, mutta tiedän toki, millä minua kiusataan. Kun huomaan olevani kiusattu palaamaan entiseen tai etsimään vallan uutta perustaa uskonelämääni, tiedän Paavalin opetuksen perusteella olevani vaarassa. Tällöin on minunkin aika pysähtyä vastaamaan Paavalin esittämään kysymykseen:

”Vastatkaa vain tähän kysymykseen: saitteko te Hengen tekemällä lain vaatimat teot vai kuulemalla ja uskomalla evankeliumin? Kuinka voitte olla noin mielettömiä! Te aloititte Hengen varassa. Pyrittekö nyt päämäärään omin avuin?” (Gal. 3:2-3)

Voin sijoittaa kysymykseen ne asiat, joihin minä olen kiusattu palaamaan tai lankeamaan: ”saitteko te Hengen <oma asia> vai kuulemalla ja uskomalla evankeliumin?” Ja kun tähän vastaan rehellisesti katsoen elämääni taaksepäin – elämääni Kristuksessa Jeesuksessa – tiedän, että vastaus löytyy aina evankeliumista.

Kun tämän huomaan taas jälleen kerran elämässäni katseen harhailun ja kenties harha-askeleenkin jälkeen, voin todeta itsestäni vanhan Biblian sanoin: ”olenko minä niin tomppeli?”

Paavali kutsui galatalaisia täten jatkuvaan itsearviointiin ja ottamaan vastuun uskonelämälle suotuisan maaperän hoitamisesta. Samoin minä esitän tänään tämän saman kutsun itselleni ja sinulle, ystäväni.

Herramme Jeesus Kristus antakoon meille jokaiselle rohkeutta, voimaa ja viisautta tehdä oikein ja kantaa oma osuutemme elämän polun kulkijoina.

Pohdittavaa

”Sinä mieletön, kuka sinut on lumonnut?”
Mitkä asiat houkuttavat minua pois evankeliumin kestävältä perustalta?