Poltto- ja syntiuhrit olivat Vanhan testamentin juutalaisuudessa kummatkin uhreja, jotka oli säädetty annettavaksi joko tahallisen tai tahattoman synnin hyvitykseksi. Näiden lisäksi uhrattavat teuras- ja ruokauhrit olivat vapaaehtoisia uhreja, jotka annettiin esimerkiksi kiitokseksi ja ylistykseksi Jumalalle.
Heijastus veden peilikuvassa.
Kaikki nämä uhrit olivat erottamaton osa juutalaista temppelipalvelusta. Kuuntelehan mitä kuningas Daavid niistä kirjoittaa sepittämässään psalmissa.
”Teurasuhria ja ruokauhria sinä et halua, polttouhria ja syntiuhria sinä et pyydä, mutta sinä teit minulle kuulevat korvat. Siksi minä sanoin:”Nyt olen tullut, Herra. Kirjaan on kirjoitettu, mitä minun pitää tehdä. Jumalani, minä täytän mielelläni tahtosi, sinun lakisi on minun sydämessäni.”Minä julistan sinun vanhurskauttasi temppeliin kokoontuneelle kansalle, en lakkaa siitä puhumasta. Herra, sinä tiedät sen! Minä en ole pitänyt vanhurskauttasi omana tietonani, olen puhunut sinun uskollisuudestasi ja pelastusteoistasi. En ole salannut juhlakansalta, kuinka hyvä ja uskollinen sinä olet ollut.” (Ps. 40:7-11)
Daavid tiesi varsin hyvin, että Jumala itse oli säätänyt nämä uhrilait juutalaisille. Kuinka siis Daavid saattoi sanoa, ettei Jumala halunnut tai vaatinut näitä uhreja häneltä?
Syy oli yksinkertainen. Daavid näki uhrien läpi niiden todellisen merkityksen: Jumala ei halunnut ihmisen tekoja syntien sovitukseksi, vaan Jumala kaipasi ennemminkin todellista katumusta tai ylistystä. Jopa uhrin kaltainen hurskas teko on tyhjä ja merkityksetön, jos se ei resonoi ihmisen sydämen asenteen kanssa.
Siksi Daavid saattoikin psalmissa tulla Jumalan eteen ja sanoa:
”Olen tässä, rakas Jumalani. Sanassasi on kirjoitettu, mitä sinä minulta haluat. Minä kuulen sinua. Sinun tahtosi miellyttää minua, haluaisin olla osa sitä. Tahdon omasta halustani elää sinun ohjeidesi mukaan, Herra.”
Daavid ei tuonut Jumalalle ’navettansa’ parasta sonnia hyvitykseksi; Daavid toi itsensä. Mihin tämä tahdon päätös johti? Tekoihin – ei hyvitykseksi, vaan ylistykseksi vapaasta tahdosta Herralle. Daavid rakasti, koska hän koki, että häntä rakastetaan. Hän ei tahtonut pitää kokemaansa rakkautta vain omana tietonaan, vaan hän kertoi sen kaikelle temppeliin kokoontuneelle kansalle.
Daavid ei ollut uskollinen siksi, että niin oli tapana. Hän oli uskollinen, koska hän tiesi, että Jumala oli uskollinen. Hänen tekonsa olivat seuraus (ei takaisinmaksu) siitä, mitä Jumala oli tehnyt hänelle. Hän oli peili siitä, mitä Jumala teki hänelle. Eikä peilikuva koskaan varasta kunniaa häneltä, ketä hän heijastaa.
Tämä on totuuden paikka oman aikamme uskovalle. Kun palvelen, palvelenko omasta halustani vai yritänkö kenties miellyttää Jumalaa? Suhtautumiseni Jumalaan on jumalakuvani tuote. Jos pidän Jumalaa diktaattorina, lähestyn ja palvelen Häntä sen mukaan. Jos Jumala edustaa minulle rakkautta, lähestyn ja palvelen Häntä myös sen mukaan. Minun paikkani on peilata Jumalan kirkkautta. Antaa hänen kirkkautensa tulla näkyviin minussa.
Pohdittavaa
Millainen on minun jumalakuvani?
Tarvitseeko minun tehdä hyviä töitä? Vai ovatko ne heijastus hänestä?