On hämmästyttävää löytää samankaltaisuutta tai yhtäläisyyttä sieltä, missä sitä ei osaa odottaa. Tällöin aina herää kysymys siitä, voivatko yhtäläisyydet olla sattumaa vai onko kyseessä jokin tarkoituksenmukaisuus, mitä ei vain ole aikaisemmin huomannut. No, tästä aiheesta ei sen enempää – jäin vain miettimään sitä tämänkertaisen tekstini aloittavan jakeen kohdalla.

Pysähdyin miettimään, että onko sattumaa vaiko mietittyä, että Johanneksen evankeliumin ja hänen ensimmäisen kirjeensä jae 3:16 osuvat teemaltaan yhteen jopa niin, että ne täydentävät toinen toisiaan.

Tiedän, ettei rakkauden apostoli Johannes ole jakanut kirjettään lukuihin puhumattakaan jakeista. Lisäksi tiedän, että lukujako on syntynyt aikaisemmin ja eri henkilön laatimana kuin jaejako. Jos siis joku on tarkoituksella ohjannut luku- ja jaenumerot osumaan yksiin kuin muistisäännöksi, hän on ollut ei enempää eikä vähempää kuin meidän Taivaallinen Isämme.

Ja Taivaallisen Isän kädestä tämän ihmeen mieluusti otankin – mieluummin kuin persoonattoman ’sattuman’, jonka olemassaoloon en usko juuri joulupukkia enempää. Muistahan siis, että Johanneksen evankeliumin jakeelle 3:16 löydät jatkon hänen kirjeensä vastaavasta jakeesta.

”Antoi ainoan Poikansa”

Mitäkö sitten tämä tuttuakin tutumpi lukuyhdistelmä 316 kätkee taakseen? Jotain tuttua ja ehkä jotain ei niin tuttua:

”Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän.” (Joh. 3:16)

”Siitä me olemme oppineet tuntemaan rakkauden, että Jeesus antoi henkensä meidän puolestamme. Samoin olemme me velvolliset panemaan henkemme alttiiksi veljiemme puolesta.” (1. Joh. 3:16)

Pienoisevankeliumin (Joh. 3:16) teksti on koko kristillisen uskon peruskivi. Kun luet sen, havaitset, että jakeen subjekti – aktiivinen toimeenpanija – on itse Herra Jumala, kun taas sinä ja minä ihmisinä olemme siinä Jumalan rakkauden teon objekteja eli kohteita.

Se on kertomus Jumalasta, joka tekee; ja ihmisestä, joka on hänen tekonsa hyvyyden kohde. Jumalan tahto on, että elämme hänen rakkaudessaan ja rakkaudestaan tänään ja ikuisesti; niin, ettemme vaella kuolemassa tai kuolemaan.

Pienoisevankeliumi on Jumalan rakkauden mestariteos, missä hän ei vakuuta rakkauttaan vain sanoin tai ajatuksin, vaan konkreettisin teoin piirtää kuvan rakkautensa syvyydestä ei vain eteemme, vaan elämäämme.

”Olemme oppineet tuntemaan rakkauden”

Pienoisevankeliumin maalaamaa kuvaa vanha Johannes tähdentää kirjeensä vastaavassa jakeessakin. Huomaa, että Johannes kirjoittaa samasta asiasta muistuttaen seurakuntaa oleellisimmista uudelleen vielä vuosia siitä, kun hän on evankeliumin kirjoittanut. Rakkauden teema oli varmasti lukijoille tuttu, mutta siitä huolimatta se oli aina ajankohtainen. Ja niin Johannes kirjoittaa kirjeensä jakeessa 3:16, että

”siitä me olemme oppineet tuntemaan rakkauden, että Jeesus antoi henkensä meidän puolestamme.” (1. Joh. 3:16a)

Emme tunne rakkautta siitä, että Jumala on vain pyhästi vakuuttanut ’tykkäävänsä’ meistä. Tunnemme Jumalan rakkauden hänen rakkautensa teoista – ja etenkin siitä suurimmasta, että ”Jeesus antoi henkensä meidän puolestamme”.

Ja tämä juurikin on Johanneksen tekstin ydin: mistä olemme tulleet tuntemaan Jumalan rakkauden? Johannes on tietoisesti valinnut käyttää teonsanaa ’ginosko’ tuntemisesta, mikä sopii ’kuin nenä päähän’ kirjeen teemaan, koska kirjeessä hän vastustaa pelastavaan tietoon ’gnosis’ nojaavaa harhaoppia. Tuo harhaoppi latisti Jumalan tuntemisen pelastavaksi tiedoksi hänestä.

Kirjeessämme tuntemiseen liitetty sana ’ginosko’ ja sen sukulaissana ’gnosis’ ovat kummatkin keskeisiä termejä profaanissa kreikassa tieteellisen- ja filosofisen tiedon ilmaisuina. Substantiivi ’gnosis’ voidaan kääntää sanoin ”tieto, ymmärtäminen, tunteminen”.Se ei tarkoita pelkkää tosiasioiden tietämistä, vaan siihen sisältyy myös uskonkokemuksen kautta hankittu tieto, joka on voimallinen muuttamaan koko persoonan.

Johanneksen tässä käyttämä teonsana ’ginosko’ on pidennetty muoto kreikan kielen yleisemmin tuntemisesta käytetystä teonsanasta. Se voidaan kääntää ”tuntea, oppia tuntemaan, tietää, saada tietää”, mutta sen kokonaismerkitystä on mahdoton kuvata muutamalla sanalla. Se merkitsee paitsi tiedon, myös sovelluksen ja seurauksien tuntemista sekä seuraamista.

’Ginosko’ -sanalle voidaan lukea merkitykset: ”sallia, olla tietoinen, tuntea, tietää, havaita, mietiskellä, puhuttavissa oleva, olla varma ja ymmärtää”. Se tarkoittaa pohjimmiltaan asian, esineen tai persoonan havaitsemista aistien välityksellä, mikä johtaa aistihavainnon tuottaman kokemuksen toteamiseen järjen tasolla. Se on enemmän kuin vakuuttamisen hyväksyminen – se on jotain, minkä voimme aistein koetella todeksi. Voit siis ajatella ginosko-tuntemisen olevan jotain mihin todella tarttua kiinni ja ’kosketella’ sitä.

Sana kuvastaa todellisen merkityksen tuntemista ja tietämistä, ei vain sitä, että ihminen on jotain mieltä. ’Ginosko’ ei täten ole mielipiteen ilmaus, vaan syvempi tietoisuus ja ymmärrys, jolla on pohja todellisuudessa.

Puhuessaan rakkauden tuntemisesta Johannes alleviivaa sitä, että todellinen Jumalan tunteminen ei ole etäinen tai salattu tieto hänestä, vaan hänen rakkautensa tuntemista. Jumalaa ei voi tietää ellei häntä ensin tunne. Jumalan tunteminen ei ole tietoa, vaan Jumalan tunteminen on hänen tunnustamistaan.

Se on Jumalan pelastavien tekojen todellisuutta, joihin jokaisella ihmisellä on oikeus astua sisään. Johannes painottaa Kristuksen rakkauden tuntemista, koska hänelle itselleen oli selvää, että se sama Jeesus, jonka kanssa hän oli kymmeniä vuosia sitten tehnyt yhdessä matkaa Juudean maaperällä, oli rakkaudessaan läsnä hänen elämässään yhä vanhoilla vuosilla. Ja suurempi todistus kuin yhteinen historia Jeesuksen kanssa hänelle itselleen oli Kristuksen rakkauden tunteminen tänään.

”Samoin olemme velvolliset”

Johannes siis sanoo, ettei Jumalan tunteminen ole tietämistä, vaan hänen rakkautensa tuntemisesta. Jumalan rakkautta puolestaan emme ole tulleet tuntemaan vain hänen sanoistaan emmekä ihmisten vakuuttelun perusteella, vaan Jumalan tosiasiallisista teoista.

Mutta tämä jatkuu pidemmälle. Emme tunne Jumalaa pelkästään hänen Poikansa Jeesuksen Kristuksen kertakaikkisesta uhrista Juudan maalla. Jeesuksen Kristuksen sovituskuolemassa toki näemme Jumalan rakkauden konkreettisesti, mutta Herran aktiivinen rakkaus on silti vieläkin lähempänä kuin historiallisena tapahtumana. Tunnemme Jumalan siitä, että hän on tehnyt tämän kaiken rakkaudesta sinua ja minua varten.

Jeesus ei kuollut syyttömänä, jotta hän näyttäisi ihmiskunnalle, mistä rakkaus on tehty, vaan hän kuoli henkilökohtaisista syistä: rakkaudesta sinua ja minua kohtaan. Tunnemme Jumalan siis siitä, että hän antanut meille merkityksellisen ja yltäkylläisen elämän kuoleman ja arvottomuuden sijaan.

Kuten sana ’ginosko’ antaa ymmärtää, tunnemme Jumalan rakkauden siitä, että olemme saaneet armon tulla hänen rakkautensa kohteiksi omassa elämässämme. Se ei ole tietämistä, vaan tuntemista. Jumalan rakkaus ei täten ole etäinen käsite yhdellekään hänet tuntemaan tulleelle.

Koska siis olemme tulleet tuntemaan Jumalan, vallitsee hänen rakkautensa elämäämme. Elämä Kristuksessa on elämää rakkaudessa, mistä seuraa kuin luonnostaan Johanneksen kirjeen jakeen jälkimmäinen osa:

”Samoin olemme me velvolliset panemaan henkemme alttiiksi veljiemme puolesta.” (1. Joh. 3:16b)

Ajatus kuulostaa ehkä hurjalta, mutta se oli reaalitodellisuutta Johanneksen aikalaisten elämässä. Kysymys Jeesuksen Kristuksen nimen tunnustamisesta oli kysymys konkreettisesti elämästä ja kuolemasta. Sen tunnustanut sai ikuisen elämän, mutta saattoi kadottaa ajallisen, kun taas kieltänyt säilytti ajallisen, mutta kadotti ikuisen elämän.

Kyse ’velvollisuudessa’ on yksinkertaisesti omalle itselle tärkeiden asioiden riskeeraamisesta evankeliumin tähden. Mitä se itse kullakin tarkoittaa; kasvojen menettämistä, pilkatuksi tulemista tai luopumista jostain, mikä on tullut esteeksi rakkauden voittokulun jatkumiselle.

Johannes muistuttaa Jeesuksen omia siitä, ettei Jumalakaan sortunut rakastamaan meitä vain ”sanoin ja puheessa”, vaan ”teoin ja totuudessa” tekemällä äärimmäisen rakkauden teon edestämme. Tämän Jumalan rakkauden on määrä jäädä elämään ajassa hänen seurakuntansa keskellä.

Johannes muistuttaa, ettei Jumalan rakkaus jäänyt yksittäiseksi teoksi historiassa, vaan se elää meissä – hänen rakkautensa kohteissa, koska me elämme hänen rakkaudessaan. Sanotaan, että joka tahtoo kokea elämässään rakkauden, olkoon valmis antamaan se eteenpäin. Säilötty rakkaus pilaantuu, mutta rakkaus, jonka antaa eteenpäin, tulee moninkertaisena takaisin.

Rakkaus, jonka Kristus vuodattaa yllemme seurakunnassa, on todiste itsellemme ja maailmalle siitä, että Jumala rakastaa jokaista ihmistä ei vain ”sanoin ja puheessa”, vaan käytännössä ”teoin ja totuudessa”. Tähän todistukseen Johannes viittaa jakson lopussa, kun hän muistuttaa lukijaa hänelle jo varmasti entuudestaan tutusta rakkauden kaksoiskäskystä:

”Tämä on hänen käskynsä: meidän tulee uskoa hänen Poikaansa Jeesukseen Kristukseen ja rakastaa toinen toistamme, niin kuin hän on meitä käskenyt. Joka pitää hänen käskynsä, pysyy Jumalassa, ja Jumala pysyy hänessä. Ja sen, että hän pysyy meissä, me tiedämme Hengestä, jonka hän on meille antanut.” (1. Joh. 3:23-24)

Jos ympäröivä maailma hädän, ahdistuksen ja tuskan keskellä näyttää sinusta paikalta, jolle Jumala on kääntänyt selkänsä ja jossa vain pahuus voittaa, katso Herran seurakuntaa. Se on kuva tämän päivän kuva Jumalan rakkaudesta.

Jeesuksen Kristuksen seurakunta on tänäkin päivänä todistus Jumalan rakkaudesta; siinä he ovat Jumalan rakkaudessa elävät ihmiset, jotka Herra Jeesus on nostanut pois kuolemasta. He ovat todistus siitä, että Jumala rakastaa ihmistä tänäkin päivänä!

Siinä he ovat rakkauden lähettiläät, jotka heijastavat Jumalan rakkautta tässä maailmassa. Siinä he todella ovat; ”uskossa hänen Poikaansa Jeesukseen Kristukseen ja rakastavat toinen toistaan, niin kuin hän on heitä käskenyt”. Se on Jumalan seurakunta ja Jumala ei luovu yhdestäkään, joka häneen on turvansa laittanut.

Se on elämää rakkaudessa

Johannes sanoo, että olemme ”oppineet tuntemaan rakkauden” hänen rakkauden työstään meitä kohtaan, mikä tarkoittaa sitä, ettei Jumalan rakkaus ole lepertelyä, vaan totista totta. Se on juuri sitä meidän jokaisen elämässä, kun annamme rakkauden vallata elämän.

Jos siis Johannes jatkaa rakkauden kaksoiskäskyn linjoilla sanoen, että ”samoin olemme me velvolliset panemaan henkemme alttiiksi veljiemme puolesta” – hän ei kaiva esiin lain vaatimusta, vaan osoittaa, että jos Jumalan rakkaus on heijastuva meistä, se toki heijastuu luonteeltaan samanlaisena mitä olemme sen oppineet tuntemaan. Jos Jumala on rakastanut meitä ”teoin ja totuudessa”, emmekö mekin tee luonnostamme niin?

Jumalan rakkaus ei muuta luonnettaan toiseksi. Jos siis Jumalan rakkaus meitä kohtaan on mitä konkreettisinta ja elävää, olkoon se sitä myös meissä suhteessamme lähimmäiseen. Toisin sanoen heijastus Jumalan rakkaudesta ei muutu tyhjiksi sanoiksi tai kuolleeksi elämäksi, vaan se heijastuu seurakunnassa edelleen luonteeltaan käytännöllisenä rakkautena, vaikka heijastus ei koskaan ole samaa kirkkautta kuin sen lähde. Siitä huolimatta se on laadultaan samaa.

Tästä rakkauden luonteen säilymisestä Johannes tekstissä meitä juuri muistuttaa:

”Jos joku, jonka toimeentulo on turvattu, näkee veljensä kärsivän puutetta mutta sulkee häneltä sydämensä, kuinka Jumalan rakkaus voisi pysyä hänessä? Lapseni, älkäämme rakastako sanoin ja puheessa, vaan teoin ja totuudessa.

Siitä me ymmärrämme, että totuus on meissä, ja me voimme hänen edessään rauhoittaa sydämemme, jos se meitä jostakin syyttää. Jumala on meidän sydäntämme suurempi ja tietää kaiken.

Rakkaat ystävät, jos sydämemme ei meitä syytä, me voimme rohkeasti lähestyä Jumalaa. Ja mitä pyydämmekin, sen me häneltä saamme, koska noudatamme hänen käskyjään ja teemme sitä, mikä on hänen mielensä mukaista.” (1. Joh. 3:17-22)

Ethän silti ymmärrä väärin Johanneksen sanoja; ne eivät ole kylmiä käskyjä eivätkä vaade rakastaa, vaan rakkauden heijastus on konkreettinen todiste siitä rakkaudesta, millä Jumala meitä rakastaa. Se on vastakohta jo ohimennen viittaamani gnostilaisen harhaopin kylmälle tietopohjaiselle mysteeriuskolle, mikä ei vastaa muuhun kuin tiedolliseen janoon. Siinä missä tiedollinen usko ei ruoki nälkäistä eikä sammuta janoa, rakkauden Jumala lähestyy häntä ei vain rakkauden sanoin, vaan rakkauden teoin.

Siinä, missä saamme armon antaa rakkaudelle kädet ja jalat, näemme todistuksen Jumalan rakkaudesta meissä. Missä Jumalan rakkaus tulee ilmi ”teoin ja totuudessa” siellä saamme rauhan sydämeemme, kun koemme hänen rakkautensa tosiasiallisesti vaikuttavan keskellämme. Kuinka paljon suurempi onkaan Jumalan konkreettinen rakkauden todistus kuin vaikka vain tämä puhe.

Jumalan rakkaus keskellämme ei ole annettu todistukseksi vain maailmalle elävästä Jumalasta, vaan se on todistus myös meille silloin, kun sydämemme käy maailman melskeen tai epäilysten tähden rauhattomaksi.

Vielä kerran sama lyhyesti sanottuna: ”siitä me olemme oppineet tuntemaan rakkauden, että Jeesus antoi henkensä meidän puolestamme.” Älkäämme siis mekään ”rakastako sanoin ja puheessa, vaan teoin ja totuudessa”. Ilmetköön Jumalan rakkaus runsaana keskuudessamme.

Aina sitä samaa…

Joku voi ajatella, että jälleen on tullut kirjoitettua yksi puhe samasta asiasta. Milloin sitä päästään tästä teemasta eteenpäin? Toivottavasti jonain päivänä niin tapahtuu. – Taitaa kuitenkin olla niin, että ottaa aikansa, että Herran seurakunta oppii tuntemaan Jumalan koko rakkauden niin perusteellisesti, että se heijastaa sitä edes sillä kirkkaudella, mitä kuu heijastaa auringon valoa. Ja väitänpä, että kun se päivä koittaa, me puhumme pelkästään Jumalan rakkaudesta ihan jokainen!

Apostoli Johannes on itse hyvä esimerkki tästä. Hän oli heikkoudestamme rakkaudessa hyvinkin tietoinen – kirjoittihan hän tämän kirjeen, kuten evankeliuminkin, vasta vanhoilla päivillään. Ei häntä turhaan kutsuta rakkauden apostoliksi.

Apostoli Johanneksen vanhoista päivistä on säilynyt perimätieto tai legenda, jonka mukaan vanha Johannes ei enää omin jaloin päässyt Efesoksen seurakunnan kokouksiin, vaan hänet usein kannettiin sinne, mikä on sekin heijastus Jumalan rakkaudesta seurakunnassa.

Yhteisissä tilaisuuksissa Johannekselle monesti annettiin monesti puheenvuoro, jolloin hän aina toisti saman ajatuksen, vaikka ei enää muuta olisi jaksanut sanoa:

”Lapseni, rakastakaa toisianne!”

Apostoli Johannes oli oivaltanut jotain syvällistä Kristuksen rakkauden olemuksesta. Johannekselle Kristuksen rakkaus oli ihmiselämää suurempi; se oli jotain enemmän kuin useimmat meistä – itseni mukaan lukien – tulevat koskaan ymmärtämään.

Jumalan rakkaus ei ole siinä, että tiedämme hänen rakastavan, vaan siinä, että tunnemme hänen rakkautensa ja annamme sen vaikuttaa uutta elämää meissä.

Pohdittavaa

Mistä me olemme oppineet Jumalan rakkauden tuntemaan?
Mitä tarkoittaa rakkauden tunteminen?