Minun aamuni alkaa hiljentymisellä. Se edeltää päivän rutiiniin astumista mutta myös hartaushetkeä. Se on sellainen hetki hiljaisuutta – tovi sydämen, kehon ja hengen läsnäoloa Jumalan kasvojen edessä.

Kertomusko vain? (Kuva congerdesign, Pixabay)

Tuo lyhyt hetki on kuin pienoiskuva alkavasta päivästä. Siinä missä hento ääni, kehon tuntemus tai oma hengitys varastaa huomion Jumalalta, sama tapahtuu päivän melskeessä isommin, kun elämä oikein imaisee mukaansa ja lukemattomat asiat vievät minut vaikka minne.

Tänä aamuna hiljentymisen hetken ’rikkoi’ sieluntaivaalle piirtynyt kysymys: onko elämästä tullut narratiivi vaiko narratiivista elämä?

Epämääräinen kysymys, eikö totta? Kielitoimiston sanankirjan mukaan ’narratiivi’ on ”kertomus, kertova esitys”. Minun mielessäni ’narratiivi’ yhdistyi välittömästi evankeliumien ja Apostolien tekojen kerrontaan – miksei myös Vanhan testamentin kertomuksiin.

Ymmärsin kysymyksen, se pysäytti. Ja nyt kysyn saman sinulta – vähän pidempisanaisesti.

Elämästä narratiivi?

Evankeliumien esitys Jeesuksen elämästä on narratiivi. Se on neljän silminnäkijän kertomus Jeesuksen elämästä. Kertomuksesta käy varsin hyvin ilmi myös ne arvot ja tarkoitukset, jotka kirjoittavat tahtovat lukijalle välittää.

Jos oikein olen jotain evankeliumeista ymmärtänyt, niin minulle on tullut vahva vaikutelma, että ne ovat kirjoitetut meille siksi, että niiden kautta meille välittyy se sama uuden elämän lahja, jonka evankeliumien sivuilla Jeesuksen kohdanneet ihmiset saivat vastaanottaa.

Tuon uuden elämän olivat tulleet tuntemaan myös nuo evankeliumien kirjoittajat. He kirjoittivat tekstinsä siinä toivossa, että sama elämä Kristuksessa löytää tiensä myös tekstien lukijoiden elämään. Sama näkyy varsin hyvin myös Paavalin kirjeissä; hän oli löytänyt uuden elämän ja tahtoi kirjeidensä kautta jakaa tuon lahjan niiden vastaanottajille.

Evankelistat eivät kirjoittaneet Jeesuksen elämästä narratiivia narratiivin vuoksi. He eivät ajatelleet kirjoittaa mukavaa nuotiotarinaa ajanvietteeksi ilta- tai aamuhetkiin. He eivät kirjoittaneet näytelmän käsikirjoitusta, jotta sitten tulevat sukupolvet voivat viihdyttää toinen toisiaan hyvällä tarinalla.

Evankelistat eivät kertoneet Jeesuksen elämästä sen tähden, että se jäisi tarinana elämään sukupolvelta toiselle. Heidän tarkoitus oli välittää tarinan keinoin eteenpäin uuden elämän lahja Kristuksessa, jota he itse kiihkeästi elivät.

Kysymykseni ensimmäinen osa ”elämästä narratiivi?” puhuttelee minua. Se kysyy, että onko Kristuksen uuden elämän lahja surkastunut tyhjäksi ”narratiiviksi, kertomukseksi” häntä ’seuraavien’ ihmisten huulille? Onko evankeliumista tullut vain tarina, jota luetaan, analysoidaan ja pohditaan erilaisissa harrastepiireissä ja lukutuokioissa? Tämä on kysymykseni osoitteleva osuus.

Narratiivista elämä?

Entä mitä kysyy kysymyksen toinen osa ”narratiivista elämä”? Se kysyy, onko evankeliumin sanomasta tullut minun elämäni käyttövoima ja ydin? Ovatko siis Matteus, Markus, Luukas ja Johannes onnistuneet välittämään minulle sen uuden elämän ihmeen, jonka he itse saivat vastaanottaa Kristuksessa?

Jeesuksen kutsu läpi evankeliumien kuuluu toistuvasti ”seuraa minua”. Se on muuten Uuden testamentin keskeinen sanoma. Kirjoittajat käyttävät kutsussa seurata pääasiassa kahta kreikan kielen sanaa: ’akolutheo’ ja ’mimeomai’. Näistä jälkimmäinen esiintyy vain kirjeissä – se kutsuu matkimaan, jäljittelemään. Tiedäthän, mitä miimikko tekee – vähän sama juttu siis. Se on sitä Kristuksen kaltaisuutta – elämistä hänelle ja hänestä.

Evankeliumeissa Jeesuksen toistuvassa kutsussa esiintyy ensimmäinen mainitsemani sana ’akolutheo’. Sen kantasana viittaa polulla kulkemiseen. Se on yhdessä kulkemista, jonkun mukana matkaamista häntä seuraten. Tähän Jeesus kutsuu meitä; kulkemaan yhdessä hänen kanssaan, hänen johtamanaan. Mitäkö se sitten voisi tarkoittaa käytännössä?

Tarkoittaako se sitä, että joka aamu luen kappaleen ’narratiivia’ tai ihastelen iltasella sen yksityiskohtia hyvässä seurassa? Vai onko tuo seuraaminen sitä, että kirjoitan tässä narratiivista vaikkapa hartaustekstin, jolla näin viihdytän itseäni ja ehkä lukijaa… Ei nuo huonoja asioita ole ollenkaan, mutta tarkoittaako seuraaminen vain sitä, että Jeesuksen elämästä on tullut viihteellinen ’narratiivi’ minulle.

Ehkä tarkoitus on kuitenkin päinvastoin; löytää narratiivista elämä. Se on sitä, kun Kristuksen seuraaminen ei jää vain hartaisiin aamuhetkiini tai varta vasten hänelle omistettuihin kokoontumisiin.

Narratiivista tulee elämä silloin, kun Kristus on tervetullut elämäni koko arkeen. Jos katson opetuslasten tai vaikkapa neljän evankelistan elämänkertoja, huomaan heidän omistautuneen Kristuksen seuraamiseen muutoinkin kuin vain tekstin päähenkilöinä tai kertojina. Heille Kristus oli antanut kaiken. Hän oli kaikki ja he elivät elämänsä häntä seuraten. Tehkäämme me samoin.

Pohdittavaa

Elämästä narratiivi vai narratiivista elämä?