Jostain syystä olen miettinyt kutsua ja kutsumusta. Pohdintaan on kirvoittanut oman elämän tilanne, kun olen puntaroinut kutsumusta henkilökohtaisesta perspektiivistä. Tosin jälkeenpäin oivalsin pohdintani tarpeettomaksi.

Kutsumuksen puntarointiin ajauduin alkujaan ajatusvirheestä – palaan siihen myöhemmin. Olen ajatellut kutsumusta – niin kuin siitä on tapana puhua – erityisenä elämäntehtävänä, jonka ihminen saa Jumalalta kantaakseen. Käytännössä kutsumus ilmenee juuri näin, ainakin mitä tulee kutsuttuna elämiseen ja kutsujan tahdon toteuttamiseen. Ehkä paras puheenvuoro kutsumuksen luonteesta on profeetta Jeremian vuodatus Jumalalle kutsunsa uuvuttamana. Siinä kiteytyy kutsun raskaus ja ihanuus yhdessä.

”Herra, sinä olet taivutellut minua, ja minä olen suostunut! Sinä olet tarttunut minuun ja ottanut minut valtaasi. Päivästä päivään minä olen naurun aiheena, kaikki pilkkaavat minua. Aina kun avaan suuni, minun täytyy huutaa, minun täytyy kuuluttaa väkivaltaa ja sortoa! Herran sana tuo minulle pilkkaa ja herjaa joka päivä. Mutta kun sanoin: ”Enää en halua ajatella häntä enkä puhua hänen nimissään”, tuntui kuin sisimmässäni olisi palanut liekehtivä tuli ja luuni olisivat hehkuneet. Viimeiseen saakka minä yritin tätä kestää, mutta enää en jaksa.” (Jer. 20:7-9)

Jeremian tuskailu on tuttua jokaiselle kutsumustyötä tekevälle. Käsittääkseni kutsumustyöllä tarkoitetaan työtä, johon motivoi sydämen palo arvokkaan tarkoituksen tähden. Kutsumustyössä ihminen jaksaa antaa parhaansa, koska häntä motivoi syvemmät arvot kuin pelkkä ansiotulo, kiitos tai kunnia. Ja näin se on, kun ajattelee nk. kutsumusaloja, kuten terveydenhoitoalaa tai auttamis- ja pelastustyötä. Samaa sopii sanoa myös hengellisestä työstä.

Kutsumus on elämän kokoinen vastaus kutsuun

Palaan kutsumustyöstä takaisin kutsumukseen tai kutsuun ilman sanaa ’työ’ tai ’tehtävä’. Toki minäkin kannan kutsumustyöksi miellettyä nimikettä ’pappi’ tai ’pastori’, mikä määrittelee osin myös kutsumustani. Väitän kuitenkin, että Jumalan kutsu, mikä näyttäytyy kutsumuksena elämässäni, on suurempi ja laajempi, mitä mahtuu mielikuvaan pastorin työnkuvasta.

Minulle kutsumus on elämä ja elämä on kutsumus. On hienoa, että se, mitä teen työkseni, sopii kutsuuni ja on selkeästi iso osa minun kutsumustani. Kun sanon ”iso osa kutsumusta”, sanon samalla, ettei se ole koko kutsumus. Esimerkiksi minun kutsuuni sisältää monia sellaisia asioita, jotka sijoittuvat elämässäni pastorin tehtävien ulkopuolelle. Esimerkiksi tämän tekstin kirjoittaminen on yksi sellainen. Silti koen myös ne muut asiat kuuluvan siihen tarkoitukseen ja kutsumukseen, mihin Jumala on minut luonut. Tätä tarkoitan sillä, että kutsumus on elämä.

Elän kutsuttuna ja kutsumuksessa 24/7, mutta se ei tarkoita, että olisin ’työssä’ 24/7. Siihen puuttuisi jo kirkkomme työsuojeluvaltuutettukin. Jumalan minulle esittämä kutsu pitää sisällään myös levon ja henkilökohtaisen hiljentymisen ajan.

Jos katsot uudelleen profeetta Jeremian sanailua, huomaat hänenkin puhuvan koko elämästään. Hänen kutsunsa koski koko elämää. Juuri sen tähden ajatus siitä luopumisesta edes raskaimmilla hetkillä tuntui hänestä mahdottomalta. Kutsumuksen laajuutta elämän kokoisena tukee myös Uuden testamentin käsitys kutsusta.

Uuden testamentin teksteissä puhutaan melkoisen paljon kutsumisesta, kutsusta ja kutsumuksesta. Alkukielessä teonsana kutsua (’kaleo’) kantaa merkityksiä ”kutsua nimeltä, kutsua luokse, jne.” Vastaava substantiivi ’klesis’ viittaa jumalalliseen kutsumiseen, kutsuun ja kutsumukseen. Adjektiivina ’kletos’ esiintyessään se tarkoittaa kutsuttua ja valittua – esimerkiksi erityisesti valittua juhlavierasta. Eikä liene sattuma sekään, että kreikan seurakuntaa tarkoittava sana ’ekklesia’ puhuu sekin kutsusta. Se tarkoittaa Jumalan ”ulos kutsumien” joukkoa. Seurakunta on suuri kutsuttujen joukko, jossa jokaisella on oma yksilöllinen kutsumuksensa.

Esimerkiksi Paavalia kutsumme työnimikkeellä ”pakanoiden apostoli”, kun puhumme hänen erityisestä kutsustaan. Jos tarkastelet hänen elämäänsä, on varsin ilmeistä, että hänen kutsumuksensa sisälsi koko hänen elämänsä – mukaan lukien työn teltantekijänä. Hän tiedosti oman kutsunsa ainutlaatuisuuden, mutta hän tiedosti myös jokaisen muun ’ristin tielle’ lähteneen kutsumuksen ainutlaatuisuuden. Luepa, mitä hän kirjoittaa esimerkiksi efesolaisille:

”Minä, joka olen Herran vuoksi vankina, kehotan teitä siis elämään saamanne kutsun arvoisesti, … On vain yksi ruumis ja yksi Henki, niin kuin myös se toivo, johon teidät on kutsuttu, on yksi. ” (Ef. 4:1, 4)

Paavali oli kutsumuksensa tähden vankilassa, mutta ei hän toisia kehottanut hankkiutumaan vankilaan. Jokaisella on oma kutsumuksensa Kristuksessa. Väitän, että jokainen meistä on kutsuttu. Ja jokaisen kutsumus on koko elämä – varsin kattava ja yksilöllinen. En tee eroa oman elämäni tehtäväkentässä, mikä kuuluu kutsuuni ja mikä ei. Pelastun kutsuni varassa, joten tahdon myös ”elää saamani kutsun arvoisesti”. Kutsu pelastukseen sulkee sisäänsä koko elämääni, miksi siis kutsumukseni olisi jotain vähemmän?

Kannanko kutsumusta vai kantaako se minua?

Alussa mainitsin ajatusvirheen, joka johti minut pohtimaan kutsumustani. Nyt lopuksi palaan siihen. Ajatusvirheeni koski sitä, että ajattelin kutsumusta ’asiana’ jota kutsuttu ihminen kantaa. Jos ajattelen kutsumuksen olevan jokin osa elämääni, on helppo erehtyä ajattelemaan, että minut on kutsuttu toteuttamaan ja kantamaan elämässäni sitä. Tällöin kutsumus olisi jotain, mitä minä kannan. Se toki voi olla keveä, mutta yhtä hyvin siitä voi tulla raskas kantamus, kun siihen kuormataan vähän ekstraa.

Tosiasiassa kutsumus ei ole jotain, mitä ihminen kantaa. Se ei ole rautakahle jalassa sen enempää kuin reppu selässäkään. Ihmisenä minut on kutsuttu elämään Kristuksessa ja tällöin kutsumukseni on koko elämä – ei vain se pieni osa elämää, jonka koen erityisesti luovuttaneeni Jumalalle.

Väitän, että ihmisen ei ole tarkoitus kantaa kutsumusta, vaan kutsumus kantaa ihmistä. Kutsumus ei ole Jumalan asettama taakka minun selkääni, vaan pikemminkin ’kutsumuksen hevonen’, joka kantaa minua selässään. Minä en kanna, vaan kutsu kantaa. Minä en kesytä kutsua, vaan kutsu kesyttää minut.

Kutsumusta kuvaa parhaiten ratsastaja hevosen selässä. Ratsastaja on kutsuttu ja ratsu on kutsumus. Hevonen kantaa ratsastajaa, hän tuntee pohkeissaan sen voiman ja sen miten se kuljettaa häntä eteenpäin. Kutsua ei kanneta, vaan kutsu kantaa. Se on sitä, kun minä luotan elämäni Jumalan käsiin ja annan hänen kuljettaa minua. Siinä on iso ero siihen, että otan Jumalalta repun selkääni ja yritän kantaa sitä itse.

Asian voi pukea myös kuvaksi vapaapudotuksesta. Vapaapudotuksessa olet liikkeessä vääjäämättä kohti maata, kunnes tulee hetki, että olet perillä. Tuo hetki tulee ennemmin tai myöhemmin. Kuitenkin pudotuksessa voit valita liikkua niissä rajoissa, mitä pudotus antaa. Edelleen valitset, miten suhtaudut ja elät pudotuksessa. Osaatko nauttia siitä, vai hirttäydytkö ajatukseen, jossa mietit jatkuvasti vain loppua. Loppu tulee ajallaan ja se tulee teet pudotuksen aikana mitä tahansa.

Sitä on elämä kutsussa ja Jumalassa. Kutsu kuljettaa ja kantaa. Se vie matkaajan perille. Jumalan sylissä matkaten kukin meistä kulkee kutsunsa mukaan ja kun lopulta matka päättyy, päättyy sekin Jumalan – kutsujan – syliin.

Voisiko kutsumukseni Jumalassa olla mieluummin elämän kokoinen ja elämää kantava voima kuin alati kiusaava ajatus painavasta repusta täynnä vaatimuksia?

Pohdittavaa

Minut on kutsuttu. Millainen on minun kutsumukseni?
Miksi kantaisin hevosta, jos hevonen voisi kantaa minua? Miten on kutsun laita?