”Jaakob ja Johannes, Sebedeuksen pojat, tulivat Jeesuksen luo ja sanoivat: ’Opettaja, meillä olisi sinulle pyyntö. Suostuthan siihen.
’Mitä te haluatte minun tekevän?’ kysyi Jeesus. He vastasivat: ’Kun kirkkautesi tulee, anna meidän istua vierelläsi, toisen oikealla ja toisen vasemmalla puolella.’

Jeesus sanoi heille: ’Te ette tiedä mitä pyydätte. Onko teistä juomaan sitä maljaa, jonka minä juon? Voitteko te ottaa sen kasteen, jolla minut kastetaan?’ ’Voimme’ , he vastasivat. Silloin Jeesus sanoi heille: ’Sen maljan, jonka minä juon, te vielä juottekin, ja sillä kasteella, jolla minut kastetaan, kastetaan myös teidät. Mutta minä en määrää siitä, kuka istuu oikealla ja kuka vasemmalla puolellani. Ne paikat ovat niiden, joille ne on tarkoitettu.’

Kun muut kymmenen kuulivat tästä, he suuttuivat Jaakobille ja Johannekselle. Mutta Jeesus kutsui heidät luokseen ja sanoi: ’Te tiedätte, että ne, jotka ovat hallitsijan asemassa, ovat kansojen herroja ja maan mahtavat pitävät kansoja valtansa alla. Niin ei saa olla teidän keskuudessanne. Joka tahtoo teidän joukossanne tulla suureksi, se olkoon toisten palvelija, Ei Ihmisen Poikakaan tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan ja antamaan henkensä lunnaiksi kaikkien puolesta.’”

Mark. 10:35-44

Tämän kertainen teksti puhuu palvelemisesta ja Taivasten valtakunnan palvelijoiden luonteesta. Kun puhutaan kristillisestä johtamisesta, ei voida unohtaa perheen isän roolia. Isän roolilla on merkittävä vaikutus siihen, miten myös käsitys palvelemisesta muotoutuu. Esimerkiksi Raamatun ajan isäkuva viittaa perheen arvossa pidettyyn johtajaan ja suunnannäyttäjään ja arvojohtajaan, joita tarvitaan myös seurakuntakontekstissa.

Patriarkaalisessa perhemallissa isä on perheen ’paimen’, joka luotsaa perhettä elämässä turvallisille ja ravitseville laitumille ja ratkaisujensa kautta hän siirtää perheen arvot seuraavalle sukupolvelle. Käytännössä arvot ovat näkyneet tavassa, jolla isä on hankkinut toimeentulo perheelle ja huolehtinut siitä, että perheessä on turvallinen ja hyvä elää. Toki – kun ihmisiä ollaan – eivät isät tässä tavoitekuvassa onnistu täydellisesti. Parhaimmankin isän ’paimenuudessa’ on säröjä ja parannettavaa.

En aio kiinnittää huomiota isän tai johtajan toimintamalleihin, vaan tahdon katsoa pikkuisen syvemmälle eli arvoihin, joihin isän kaltainen arvojohtaja toimintansa perustaa. Arvot – ovat ne tiedostettuja tai ei – määrittelevät edelleen ne ratkaisut, joihin hän toimessaan isänä päätyy.

Raha ja työ

Jos ajattelet perinteisen perheen isän ’toimenkuvaa’ tänä päivänä elannon hankkimisen näkökulmasta, on pakko puhua työstä ja rahasta. Nykyään tosin eivät pelkästään isät, vaan myös äidit, ahertavat riittävän elannon saamiseksi.

Raha ja työ liittyvät täten suurimmalla osalla meistä toisiinsa. Työstä työmies saa palkkansa, mutta samaan aikaan kohtaavat monet myös sen tosiasian, että kun työtä ei ole, niin eipä ole rahaakaan. On tylyä huomata työn tällä tavoin kovin yksipuolisesti arvottavan ihmistä.

Käytännöllisenä kirjana ei Raamattu ole sekään täysin unohtanut rahaa. Jos luemme vaikka vain Markuksen evankeliumia, kohtaamme siellä Jeesuksen useamman kerran ottamassa kantaa rahakysymyksiin. Jeesus kohtaa rikkaan nuorukaisen (Mark. 10:17-22), jolla rahasta oli tullut hänen kallein aarteensa. Vastakohta hänelle on köyhä leskinainen (Mark. 12:41-44), joka uskoi raha-asiansa kokonaan Jumalan varaan. Jeesus tapaa myös niitä, jotka yrittivät ottaa kaiken rahallisen hyödyn jopa ihmisen hengellisestä tarpeesta Herran temppelissä (Mark. 11:15-19). Ja vastaapa Jeesus vielä ongelmalliseen verokysymykseenkin (Mark. 13:15-17).

Jos Jeesuksen opetuksen rahasta kiteyttää lyhyeen ja helposti muistettavaan muotoon, sen voisi varmaan sanoa vaikkapa näin: ”Omistatko sinä rahan, vai omistaako raha sinut?” Eli onko raha sinulle väline, jota tarvitaan elämän matkalla vai onko käynyt niin, että raha tai sen puute on tullut elämän tarkoitukseksi? Raha ei koskaan ole varsinainen ongelma – meidän asenteemme siihen puolestaan voi hyvinkin sellaiseksi muodostua.

Työn arvottaminen rahalla

Käytännössä suurin osa ihmisistä tekee työtä sen vuoksi, että siitä saadaan palkka eli raha ”jokapäiväiseen leipään”. Ikävä kyllä palkasta on tullut monelle itsetarkoitus jopa niin, että moni arvottaa työn tärkeyden siitä saadun rahasumman perusteella.

Suomalaisessa yhteiskunnassa rahan ja työn arvostuksen korrelaation näkee hyvin siitä, että arvostetussa asemassa olevat ihmiset yleensä myös saavat työstään huomattavasti suuremman rahallisen korvauksen kuin ’tavalliset’ työntekijät. Arvostus ja raha kulkevat siten käsi kädessä – joskin poikkeuksiakin toki on. Jos ei valvo tilaansa, voi käydä hyvin pian, niin, että ihminen, joka alkujaan omisti rahan, on joutunut tilanteeseen, jossa raha omistaakin hänet.

Työstä kuuluu maksaa palkka – en sitä kritisoi, sanoohan Uudessa testamentissa siteerattu sananlaskukin, että ”työmies on palkkansa ansainnut” (1. Tim. 5:18; Matt. 10:10). Ikävä kyllä moni lukee sananlaskun kovin nurjasti. Siinä sanotaan, että työmiehelle kuuluu työstään kohtuullinen elanto, jotta hän voi hyvin mielin keskittyä työhönsä. Siinä ei kuitenkaan sanota, että palkka määrittelee työn tärkeyden. Siinä ei myöskään sanota, että mitä parempi on palkka, sitä tärkeämpi on sinun työsi tai olet sinä itse!

Jos olemme rehellisiä, niin rahalla arvottaminen on ikävä kyllä nykypäivän henki. Arvostamme työtä sen perusteella, millaisen aseman tai palkkion siitä saa. Harva ajattelee työn arvoa mieluummin sen tarpeellisuuden tai kutsumuksen näkökulmasta – eikä työstä annetun rahallisen korvauksen.

Työn arvo yhteisen hyvän perusteella

Jos esimerkiksi kaupan kassalla ei ole myyjää rahastamassa ostoksia, kertyy kauppaan äkkiä jono eikä mikään muukaan kohta toimi. Kassalla myyjää ei korvaa tehtävässään kukaan, vaikka kassajonossa olisi jonottamassa kaikki maailman suuret ja silmäätekevät aina presidentistä pääministeriin tai paavista arkkipiispaan.

Mutta eikö ole kumma, että kuitenkin samaisessa kassajonossa, me katsoisimme ihaillen niitä silmäätekeviä, emmekä ihaile kassalla olevaa myyjää, jonka uutteran työn tuloksena myös nuo silmäätekevät pääsevät kohta jatkamaan matkaansa.

Eikö työn tai palvelun hyödyllisyys ole paljon parempi mittari työn arvottamiseksi kuin siitä annettu rahallinen korvaus? Ja edelleen työn arvo ei puolestaan määrittele sitä tekevän henkilön arvoa. Esimerkiksi kassalla palvelevan myyjän arvo voi olla jotain aivan muuta, kun hän menee kotiin ja tekee ruoan perheen kolmelle lapselle.

Tätä tarkoitan, sillä että voisimme vaihtoehtoisesti arvottaa työn muutenkin kuin rahalla. Ja edelleen edes hyödyllisyys tai tarve ei sekään määrittele ihmisen arvoa. Ihmisarvo on vakio, koska sen arvon olemme jokainen saaneet luomisessa. Ikävä kyllä ajatus ihmisyyden korkeasta itseisarvosta kuulostaa nykyään monen korvaan idealismilta.

Kovin monesti arjessa, me syystä tai toisesta ihan luonnostaan arvostamme toisiamme joko rahan tai aseman perusteella. Se on tässä maailmassa ikävä kyllä luonnollinen tapa toimia.

Väärä arvostus seuraa meitä seurakuntiin

Edellä kuvattu väärä ajattelutapa siirtyy kuin itsestään mukanamme arjen maailmasta myös seurakuntaan ja ihmissuhteisiin. Matkalla toivoon – matkalla Kristuksen yhä enenevään tuntemukseen – pätevät onneksi toisenlaiset arvot.

Taivaallisessa valtakunnassa emme arvota itseämme tai toinen toisiamme aseman tai palkan mukaan. Herra tahtoo, että meidän keskuudessamme vallitsee toisenlainen laki ja järjestys siitäkin huolimatta, että kerta toisensa jälkeen me hairahdumme arvostamaan toisiamme jonkin ulkoisen seikan, kuten aseman, osaamisen, hyödyllisyyden tai sitten sen rahan perusteella.

Sebedeuksen poikien pyyntö

Tämän kertainen teksti on esimerkki siitä, miten ihmiset kovin helposti siirtävät edellä kuvatun maailmallisen käsityksen työstä ja sen arvosta myös seurakuntaelämään. Kovin helposti arvotamme toinen toisiamme jopa seurakunnassa väärien arvojen perusteella.

Luetaanpa tästä väärästä trendistä esimerkiksi ensimmäinen puolikas tekstistämme.

”Jaakob ja Johannes, Sebedeuksen pojat, tulivat Jeesuksen luo ja sanoivat: ’Opettaja, meillä olisi sinulle pyyntö. Suostuthan siihen. ’Mitä te haluatte minun tekevän?’ kysyi Jeesus.

He vastasivat: ’Kun kirkkautesi tulee, anna meidän istua vierelläsi, toisen oikealla ja toisen vasemmalla puolella.’ Jeesus sanoi heille: ’Te ette tiedä mitä pyydätte. Onko teistä juomaan sitä maljaa, jonka minä juon? Voitteko te ottaa sen kasteen, jolla minut kastetaan?’ ’Voimme’ , he vastasivat.

Silloin Jeesus sanoi heille: ’Sen maljan, jonka minä juon, te vielä juottekin, ja sillä kasteella, jolla minut kastetaan, kastetaan myös teidät. Mutta minä en määrää siitä, kuka istuu oikealla ja kuka vasemmalla puolellani. Ne paikat ovat niiden, joille ne on tarkoitettu.’” (Mark. 10:35-40)

Jaakobin ja Johanneksen esittämä pyyntö Jeesukselle on ymmärrettävä, vaikka meidän näkökulmasta se ehkä äkkiä tuntuu kohtuuttomalta. He kuuluivat kahdentoista opetuslapsen joukkoon, joka oli käytännössä luopunut kaikesta silloin, kun he olivat lähteneet seuraamaan Jeesusta. Oli kulunut useampi vuosi ja kerta toisensa jälkeen he olivat matkalla kohdanneet ihmisiä, jotka toisaalta ottivat Jeesuksen ilolla vastaan, mutta eivät kuitenkaan tehneet samanlaisia uhrauksia kuin he olivat tehneet lähtiessään seuraamaan Herraa.

He ajattelivat, että kun he nyt ovat Jeesuksen lähipiiriä, niin toki heille kuuluu isompi palkkio ja asema kuin toisille. Väitän, ettei tämän tapainen ajatus ole vallan vieras meillekään, jos vain olemme itsellemme aivan rehelliset.

Ehkä lukiessamme tekstiä suupieleen tulee pieni hymyn väre, kun tiedämme Sebedeuksen poikien pyynnön olevan ’ylimitoitettu’ ja kohtuuton. Toisaalta he tuskin ymmärsivät pyytävänsä näin suurta asemaa taivaallisessa valtakunnassa Jumalan valtaistuinsalissa. Luulen heidän ajatelleen asemaansa vain täällä meidän ajassamme. He varmaankin mielsivät Jeesuksen valtakunnan nousevan silloiseen Jerusalemiin vaikkapa Herodeksen palatsiin. He siis näkivät itsensä arvostettuina johtajina Jeesuksen valtakunnassa, missä hän hallitsee ja he ovat hänen ’ruhtinaitaan’.

Opetuslapset olivat luopuneet paljosta, joten oli luonnollista, että he tahtoivat jotain etua palkkioksi ojentautumisestaan Jeesuksen asialle. Eikö moni tänäänkin ajattele, että kun minä tässä nyt toimin ja teen osani kuuliaisesti, olen sitten vähän noita toisia parempi palvelija? Ja varmaan moni ajattelee palvelunsa Herran seurakunnassa senkin jonkinlaisena uraputkena, jossa matkataan kohti tärkeämpiä ja parempia tehtäviä. Näin ei pitäisi olla, mutta ikävä kyllä niin vain taidetaan tänäkin päivänä ajatella.

Jaakob ja Johannes eivät tienneet, mitä he pyysivät. Sama koskee meitä Herran Jeesuksen palvelijoita. Kun alamme arvottamaan itsemme maallisten kriteerien perusteella – emme mekään ymmärrä, mitä me teemme.

Toisten opetuslasten reaktio

Teksti ei loppunut tähän. Oliko tosiaan niin, että Jaakob ja Johannes olivat opetuslapsijoukon ainoat tietämättömät ja väärällä tavoin omaa osuuttaan arvottaneet opetuslapset? Antaa tekstin vastata tähänkin kysymykseen:

”Kun muut kymmenen kuulivat tästä, he suuttuivat Jaakobille ja Johannekselle.” (Mark. 10:41)

Muiden kymmenen opetuslapsen reaktio paljastaa heidän ilmeisesti miettineen vähän saman suuntaisia ajatuksia. Jos näin ei olisi, miksi he olisivat Jaakobille ja Johannekselle suuttuneet. He suuttuivat, koska hekin olivat varautuneet siihen, että heillä on parempi osa. Hekin tahtoivat hallita hallitsijoina. Nyt he sitten kokivat veljesten toimineen väärin, koska olivat kehdanneet pyytää erityisasemaa toisiin opetuslapsiin nähden. Opetuslapset mitä ilmeisimmin ajattelivat olevansa silti edelleen erityisasemassa kaikkiin niihin nähden, jotka eivät olleet tehneet vastaavia suuria uhrauksia elämässään niin kuin he olivat.

Taivasten valtakunnan arvo

Jeesuksen ei ollut täten tarpeen nuhdella pelkästään kohtuuttoman pyynnön esittänyttä kaksikkoa, vaan opetus oli sama koko joukolle, koska heillä kaikilla oli väärät arvot.

Taivasten valtakunnassa me kuljemme kaikki yhdessä toisiamme palvellen emmekä pyri johtajiksi toinen toisillemme. Herran Jeesuksen palveleminen on kunniatehtävämme, mikä itsessään on meille elämää rikastuttava asia. Palveleminen ei ole tehtävä, vaan se on suuri siunaus elämäämme – jotain sellaista, mitä me haluamme elämään:

”Mutta Jeesus kutsui heidät luokseen ja sanoi: Te tiedätte, että ne, jotka ovat hallitsijan asemassa, ovat kansojen herroja ja maan mahtavat pitävät kansoja valtansa alla. Niin ei saa olla teidän keskuudessanne. Joka tahtoo teidän joukossanne tulla suureksi, se olkoon toisten palvelija, Ei Ihmisen Poikakaan tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan ja antamaan henkensä lunnaiksi kaikkien puolesta.’” (Mark. 10:42-44)

On siis kyse palvelemisesta, mistä Jeesus antoi opetuslapsilleen kohta mitä täydellisimmän kuvan (Joh. 13:1-11). Opetuslapset olivat yhteisellä matkalla. Ja tuolla matkalla kukaan heistä ei olisi jaksanut yksin.

Tästä syystä Herra Jeesus oli antanut heidät jokaisen lahjaksi toinen toisilleen. Siinä missä toisen jalka lipesi ja yksi väsyi, oli aina joku, joka vuorostaan otti väsyneen kantaakseen tai nosti ojaan livenneen takaisin tielle.

Opetuslapset olivat palvelijoita – eivät vain Herran Jeesuksen palvelijoita – vaan toinen toistensa palvelijoita. Heidän ei ollut määrä hallita tämän maailman hallitsijoiden tapaan, vaan palvella toinen toisiaan ja heitä, keitä Jumala heidän keskuuteensa lähetti.

Ja vielä sama omaan elämään

Muistanet vielä esimerkkini kassalla palvelevasta myyjästä. Me jokainen olemme saman arvoisessa asemassa Herran Jeesuksen palvelijoina katsomatta siihen, mitä me teemme.

Jokainen meistä on esimerkin kassatyöntekijän tapaan omalla paikallaan korvaamaton. Älkäämme arvottako itseämme aseman, varallisuuden, kelpoisuuden tai edes osaamisen perusteella. Me olemme täällä yksinkertaisesti palvelemassa toinen toisiamme siellä, missä vain voimme olla avuksi niillä lahjoilla, joita olemme saaneet.

Me olemme yhteisellä matkalla. Kuljemme melko kylmässä maailmassa, jossa raha, asema ja valta, sanelevat ihmisten oikeudet. Mutta Herran seurakunnassa meidät kaikki on kutsuttu antamaan toisenlainen malli maailmalle.

Yhteinen matka loppuu hyvin lyhyeen, jos paikalla on pelkkiä johtajia. Samoin matka loppuu lyhyeen jos paikalla on pelkkiä ’kassatyöntekijöitä’.

Jos opetuslapset olisivat olleet liikkeellä johtajina olisi alkuseurakunta hajonnut hyvin pian kahteentoista erilliseen liittoutumaan. Mutta opetuslapset oppivat Jeesuksen mallin ja kävivät liikkeelle palvelijoina: a) Jumalan palvelijoina ja b) toinen toistensa palvelijoina.

Yhteinen matka tulee kuljettua paljon varmemmin perille, kun päätämme kulkea yhdessä toinen toistamme palvellen. Siinä missä toinen ei osaa tai kykene, toinen auttaa ja tukee. Ja jos kukaan ei jotain taida, on aina mukavampaa opetella uutta yhdessä.

Jumalan hieno suunnitelma seurakunnassa on siinä, että se on paikka, jossa kaikki saavat iloiten palvella toinen toistaan. Palvelemalla toisiamme johdamme tätä seurakuntaa juuri siihen suuntaan, minne Herra Jeesus tahtoo meidät matkallamme viedä.

Emme ole niinkään organisaatio, vaan elävä organismi, jossa ihmiskehon tavoin jokaisella on oma tärkeä yksilöllinen paikkansa. Ja tästähän apostoli Paavali joutui meitä uskovia muistuttamaan kerta toisensa jälkeen (Room. 12:3-8; 1. Kor. 12:12-31).

Pohdittavaa

Miten väärä arvostus ja arvomaailma uhkaa seurakunnan olemusta?
Millaisin kriteerein minä arvostan seurakunnan palvelutehtäviä?