Hellesäällä kotini työhuoneessa on tuskaisen kuuma jo aamusta, minkä vuoksi olen ottanut tavaksi aloittaa aamun luovan työn parvekkeella ennen kuin aurinko tavoittaa minut siitä ennen puoltapäivää. Tästä voi sitten jatkaa vähemmän luovan puuhan parissa kuumassakin huoneessa.
Aamulla parvekkeella kuulee, kun lähiön parkkipaikoilla käynnistetään autoja ja kuinka jokaisella autolla ja moottoripyörällä on oma käyntiäänensä. Joskus käyntiäänestä kuulee, että kaikki ei ole täysin kunnossa konepellin alla, vaikka kulkupeli vielä omistajansa määränpäähän kyyditsee.
Tulpat käyttöön…
Jään välillä kuuntelemaan, että käykö jokin auto ’vajailla pytyillä’, mihin syynä voi olla vaikkapa viallinen tai likainen tulppa – näin oli ainakin minun nuoruudessani, vaikka tekniikka on tietty voinut muuttua.
Auton tekniikka ei ole ollut koskaan minun vahvuuteni, mistä johtui sekin, että aikoinaan ajelin pitkään autolla, jossa oli likaantuneet / kuluneet tulpat. Muistaakseni yksi sylinteri neljästä ei toiminut ollenkaan, mutta kun en asiasta ymmärtänyt, ihmettelin vain, että auto oli käynyt kovin laiskaksi kulkemaan. Kun sitten tulpat vaihdettiin, auto kulki taas normaalisti.
Tarkoitukseni ei ole kuitenkaan kirjoittaa ohjetta auton huollon perustoimenpiteiden tekemiseen, vaan aamuiset käyntiäänet ne piirsivät eteeni näkymän seurakunnasta. Näkymässä seurakunta oli auto, joka oli tehty jokapäiväistä matkaamista varten. Auto toki suoriutui päivittäisistä matkoista, mutta väliin matka oli kovin hitaan ja vaivalloisen näköistä, koska moottori kävi ’vajailla pytyillä’.
Ihmettelin miksi seurakunta ajelee ’vajailla pytyillä’, vaikka kaikki näyttivät olevan kyydissä joka aamu, kun matkaan lähdettiin. Selitys oli yksinkertainen. Kaikki matkaajat olivat uskollisesti kyydissä, mutta matkaaminen oli vaivalloista, koska vain osa antoi hänelle uskotun ’tulpan’ seurakunta-auton moottorin käyttöön. Kaikki tahtoivat nauttia mukavasta kyydistä, mutta vain harva vaivautui antamaan oman pienen osansa – ’tulpan’ – aamuisen kyydin onnistumiseksi. Eikä auttanut, että väliin joku kerran ’tulppansa’ unohtanut muisti tuoda välillä omansa mukaan, kun samalla joku toinen jätti omansa tuomatta.
Kuva on tietty koominen, mutta koomisuus on kaukana, jos ajattelet kuvassa olevan palveleva paikallisseurakunta. Samaan aikaan, kun toinen ’tulppansa’ yhteiseksi hyväksi antanut uupuu taakan alle, toinen valittaa, että seurakunta ei pysty vastaamaan hänen siunausten nälkäänsä. Ja kuitenkin palvelevan paikallisseurakunnan siunaus piilee juuri siinä, että kaikki antavat osaamisensa ja Herran heille antamat lahjat yhteisen hyvän rakennukseksi, jolloin jokainen tulee siunatuksi ja ravituksi.
”Osoittakaa toisillenne lämmintä veljesrakkautta, kunnioittakaa kilvan toinen toistanne. Älkää olko velttoja, olkaa innokkaita, palakoon teissä Hengen tuli, palvelkaa Herraa.” (Room. 12:10-11)
On hölmöä, jos seurakunta elää kroonisessa puutostilassa ja suorittaa päivittäistä siunaustyötä maailman valona ’vajailla pytyillä’ siksi, että kaikki eri lahjoin siunatut eivät vain vaivaudu antamaan omaa ’tulppaansa’ mukaan yhteiseksi siunaukseksi.