Milloin olet viimeksi epäillyt elämäsi realiteetteja ja sitä miten ne kantavat hädän hetkellä? Entä milloin olet kokenut olevasi eksyksissä oman elämäsi kanssa? Ehkä sinäkin joskus koet, kuinka elämä olisi turvattua, jos vain saat pitää ohjat tiukasti omissa käsissä, kun taas toisena päivänä tuntuu elämä menevän vain entistä pahempaan solmuun, mitä useammat langat ovat omissa käsissä.

Ollakseni rehellinen joudun tunnustamaan, että minä tuskailen usein kaiken edellä mainitun kanssa. Ei tarvitse kulua kovin monta hetkeä, että löydän itseni epäilemästä Jumalan huolenpitoa, vaikka olisin eilisenä päivänä vakuuttunut hänen avustaan tai kokenut eläväni kirkastusvuorella.

Elämän rytmi on nykypäivänä hurja ja tuntuu siltä, että ihmisen pitää olla ihmeidentekijä, jos hän aikoo täyttää puoletkaan niistä kriteereistä, missä menestyvän ihmisen odotetaan onnistuvan. Aikaamme leimaa myös jatkuva epävarmuus ja juurettomuus.

Silti aikamme ei ole poikkeuksellinen verrattuna menneeseen, vaikka mieluusti puhumme siitä, miten nykypäivänä asiat ovat pahemmin tolaltaan kuin ennen. Vaikka minäkään en ole elänyt edes puolta vuosisataa, jotenkin maailma tuntui olevan monella tavalla parempi paikka lapsuusvuosina kuin tänään. Aika kultaa muistot. Joku viisas on sanonut, että ”kulta-aika ei koskaan ole tänään, vaan se on aina ollut joskus aikaisemmin”.

Vaikka pidänkin nykyaikaa erityisen pahana, on menneinä aikoina ihmisille riittänyt aivan riittämiin huolta ja murhetta heillekin. Lohdullista on kuitenkin tietää, että sama Jumala, joka on pitänyt huolen menneistä sukupolvista, hallitsee yhä tänään.

Opiksi ja lohdutukseksi meille tästä ’elämän pysyvän vaikeuden’ -laista, tahdon jakaa lyhyen Jesajan kirjan sitaatin:

”Ja nyt Jaakob, minun palvelijani, kuule, kuule, Israel, sinä jonka olen valinnut! Näin sanoo Herra, joka sinut loi ja jo kohdussa sinut muovasi, hän, joka auttaa sinua: – Älä pelkää, palvelijani Jaakob, sinä Jesurun, jonka olen valinnut.  Minä annan vesien virrata janoavalle, purojen kuivaan maahan. Minä vuodatan henkeni lapsiisi ja siunaukseni vesoillesi ja he versovat kuin kaislikko, kuin pajut purojen varsilla. Niin yksi sanoo: ’Minä kuulun Herralle’, toinen taas kutsuu itseään Jaakobin nimellä, kolmas kirjoittaa käteensä: ’Herran oma’, ja ottaa kunnianimekseen Israelin nimen.” (Jes. 44:1-5)

Jesajan teksti opettaa meille siitä, mistä ja miten ihminen löytää elämäänsä kestävän lohdun ja paradigman jolla on jopa odotettua syvempi funktio, mitä me ihmiset osaamme edes odottaa.

Kestävä lohtu on yksin Jumalassa

Teksti on Jesajan kirjan jälkimmäisestä pääosasta (Jes. 40-66) sen alkupuolelta. Kirjan jälkimmäistä osaa kutsutaan sen sävyn perusteella Jesajan ’Lohdutuksen kirjaksi’. Kirjan aloittava osa on puolestaan nimetty ’Tuomion kirjaksi’ (Jes. 1-39).

Jesajan kirjan yhtenäisyyttä on epäilty juuri tämän jälkimmäisen osan osalta. Sen kirjoittajaksi on ehdotettu ’toista Jesajaa’ eli myöhempää henkilöä, joka kirjoitti Jesajan nimissä. Tämä olettamus ei kuitenkaan saa ehdotonta tukea. Juutalaisen perimätiedon mukaan kirja on yhden ja saman Jesajan kirjoittama ja samoin arvioivat konservatiivisesti Raamattua tulkitsevat asiantuntijat. Kirjan yhtenäisyyden puolesta puhuu esimerkiksi Jesajan kielenkäytölle ominaisen termin ”Israelin Pyhä” säännönmukainen käyttö kummassakin pääosassa (1. osassa 12 kertaa ja 2. osassa 14 kertaa), kun toisaalla Vanhassa testamentissa termiä ei juuri käytetä (vain 6 kertaa). Tässä yhteydessä en käy enempää ruotimaan kirjan yhtenäisyyttä, mutta totean, että lukijalla on hyvä syy uskoa, että Jesajan kirja on yhtenäinen kirjallinen teos ja yhden Jesajan kirjoittama.

Jesaja kirjoitti kirjan vuosien 701-681 eKr. välisenä aikana. Hän ennusti Juudan kansan paluumuuton takaisin Palestiinaan Babylonian pakkosiirtolaisuudesta sekä kansan vapautuksen ja ennallistamisen. Oleellista tekstin tulkinnan kannalta on ymmärtää, että Jesaja kirjoitti kirjan aikana, jolloin elettiin poliittisesti ja uskonnollisesti epävakaata aikaa.

Eteläistä Juudaa hallitsivat vuoroin jumalattomat ja Jumalaa pelkäävät (ts. Jumalaa kunnioittavat) kuninkaat. Assyria oli muutama vuosikymmen aikaisemmin hävittänyt pohjoisen Israelin valtakunnan ja sitä asuttaneet Israelin 10 heimoa oli hajotettu vieraiden kansojen sekaan Assyrian harjoittaman ’hajota ja hallitse’ -strategian takia. Jesajan aikana oli siis Daavidin ajan yhtenäisestä Israelista jäljellä vain Juuda, eli eteläinen valtakunta, joka sekin oli uhattuna suurvaltapelissä.

Jesaja eli poliittisesti epävakaassa tilanteessa. Tuolloin ihmisen oli vaikea löytää tukevaa perustaa tulevaisuuden rakentamiseksi, vaikka tietenkin epävakaudesta huolimatta kaikki elivät normaalia elämää.

Jesajan ’Lohdutuksen kirja’ ei täyttynyt tyhjistä lohdun sanoista eikä katteettomista lupauksista. Kirjan lohtu ei perustunut pelon vähättelyyn tai pään silittelyyn, vaan lohtu katsoi eteenpäin Jumalan kestäviin lupauksiin. Jesaja perusti kirjan lohdun ja tulevaisuuden Jumalan uskollisuuteen ja lupauksiin. Missä ihmisen tukirakennelmat huojuvat ja näyttävät huterilta, siinä Jumalan lupaus pysyy sukupolvesta toiseen.

’Lohdun kirja’ katsoi pidemmälle

’Lohdun kirjassa’ Jesaja ennusti Juudan kansan vapautuksen ja paluun takaisin luvattuun maahan tilanteessa, jossa pohjoisen 10 heimoa oli hajaannuksissa ja ennen kuin eteläisen valtakunnan kansa oli vielä joutunut kohtaamaan pakkosiirtolaisuuden peikkoa.

Eteläinen Juuda eli vielä omassa maassaan ja heidän rukouksensa oli, ettei heidän tarvitsisi kohdata samaa kohtaloa kuin pohjoisten veljien. Ihmiset olivat nähneet läheltä, miten oli käynyt pohjoiselle valtiolle, minkä tähden he ymmärsivät pelätä omaa tilannettaan.

Uskon, että eteläisen valtion ihmisten rukous oli, että Herra säästäisi heidät samalta kohtalolta, joka pohjoisia heimoja oli jo kohdannut. Ja samaan aikaan, kun kansa rukoili säästyvänsä, Jesaja julisti heille vapautusta ja paluuta pakkosiirtolaisuudesta eli kohtalosta, jonka he tahtoivat välttää! Jesaja julisti kansan paluusta omaan maahansa, vaikka pakkosiirtolaisuus odotti sekin vasta vuosikymmenten päässä.

Jesajan profetia katsoi vallitsevan ajan yli. Jesaja julisti lohtua ja toivoa ajasta, jolloin Jumala palauttaa kansan takaisin sen sijaan, että olisi petollisesti tuudittanut kansan lupauksella, ettei pakkosiirtolaisuutta tulekaan. Jesajan lohtu oli askeleen pidemmällä. Vaikka eteläinen kansa vasta pelkäsi mahdollisesti joutuvansa pakkosiirtolaisuuteen vieraalle maalle viholliskansan alaisuuteen, Jesaja julisti heille jo vapautusta siitä!

Missä ihminen pyysi Jumalaa varjelemaan vaikeilta ajoilta, Jumala katsoi pidemmälle ja antoi lupauksen täydellisestä voitosta vaikeiden aikojen jälkeen. Herra ei anna valheellista toivoa, vaikka se rauhoittaisi mielen. Sen sijaan hän lupaa kantaa omansa vaikeuksienkin yli aina voittoon, joka odottaa niiden jälkeen.

Sitaattimme Jesajan kirjan 44. luvun alussa päättää tekstijakson (Jes. 43:1-44:5), johon on kirjoitettu tämä Jumalan suuri lupaus kansansa Israelin kokoamisesta kansojen joukosta ja uudesta liitosta heidän kanssaan.

Israel etsi Jumalalta pientä lohtua ja pientä apua akuuttiin hätään, mutta Herra antoi heille lupauksen paljon suuremmasta. Tämä on hyvä meidänkin muistaa, kun katselemme maailman kuohuja. Jumalan mahdollisuudet eivät lopu siihen mitä me näemme. Hän ei vain kykenee vähän lievittämään tuskaa, vaan hänen kädessään on avaimet täydelliseen voittoon. On kyse maailmanpolitiikasta, talouspolitiikasta, omasta kansastamme, kaupungista, jossa asumme tai meistä itsestämme – Jumala näkee paremmin kuin me.

Muista, että Jumalalla on avaimet parempaan ja suurempaan kuin kivunlievitykseen. Ihmiselle riittää avuksi särkylääke, mutta Jumala poistaa säryn aiheuttajan. Me ihmiset tyydymme pyytämään apua akuuttiin kipuun, mutta Herra on voimallinen tekemään suurta ja vallan uutta.

Jumala antaa isosti enemmän

Jesajan kirjan 44. luvun teksti on huipennus tilanteessa, jossa ihmiset pyytävät vähän, kun eivät uskalla tai osaa odottaa mitään suurempaa. Ihmiset uskalsivat pyytää Herralta pientä lohtua ja apua, mutta Jumala näytti lohtua isosti enemmän.

Katsotaanpa tätä tekstiä; se opettaa katsomaan, miten ’maailma makaa’ Jumalan todellisuudessa ja miten Jumalan valtakunnan lainalaisuudet toimivat hänen omiensa elämässä.

Teksti jäsentyy kolmeen osaan. Se alkaa lupauksen perustan laskemisella (Jes. 44:1-2), mitä seuraa Jumalan puutuminen tapahtumien kulkuun (Jes. 44:3-4) ja lopuksi seuraa jotain vielä suurempaa (Jes. 44:5). Nimeän sen ’lohdun tieksi’, joka lähtee Jumalan luota ja kulkee olosuhteiden kautta ihmisen sisimpään.

Lohtu virtaa Jumalan luota

Teksti alkaa lohdutuksen perustan laskemisella. Erehdyksessä tekstin alkua voi luulla hellyttely- tai korulauseiksi, mutta kyse on lupauksen perustan ilmoittamisesta.

”Ja nyt Jaakob, minun palvelijani, kuule, kuule, Israel, sinä jonka olen valinnut! Näin sanoo Herra, joka sinut loi ja jo kohdussa sinut muovasi, hän, joka auttaa sinua: – Älä pelkää, palvelijani Jaakob, sinä Jesurun, jonka olen valinnut.” (Jes. 44:1-2)

Perustan laskeminen on ensisijaisen tärkeää kahdesta syystä: 1) Jumala vakuuttaa lohdutuksen olevan pätevä ja 2) Jumala kertoo tuntevansa oman kansansa paremmin kuin hyvin.

Jumala puhuttelee kansaansa nimeltä. Nimeltä puhuttelemalla Jumala sanoo, että hän tietää ja tuntee heidät, kenelle hän puhuu ja keille hän on lohtunsa luvannut. Herra käyttää kansastaan liittonimiä (Jaakob, Israel), joilla hän muistuttaa, että hänen antamansa avun perusta ei ole kansan ansiossa, vaan liitossa, jonka Jumala on solminut Israelin kanssa valintansa perusteella.

Nimi Jesurun on puolestaan Israelista erityisesti liitonkirjassa käytetty runollinen nimi (5. Moos. 32:15; 5. Moos. 33:5, 26). Sekin ohjaa kuulijan liittoajatuksen äärelle ihailemaan Jumalan suuruutta:

”Ei ole, Jesurun, ketään sinun Jumalasi kaltaista! Yli taivaan hän ratsastaa avuksesi, saapuu pilvien päällä suuressa voimassaan” (5. Moos. 33:26)

Fokus ei ole kansan ansiossa eikä missään sen ominaisuudessa, vaan lupauksen perusta on Jumalan nimen suuruudessa. Koska Jumalan avun perusta ei ollut Israelin ansiossa, oli sillä lupa pelätä ja olla heikko Jumalansa edessä. Jumala tiesi Israelin säikkyvän ja pelkäävän. Pelko ei kuitenkaan vähentänyt tai viivyttänyt Jumalan apua, koska apu ei perustunut siihen, mitä he ovat tai eivät ole, vaan siksi että hän valinnut auttaa heitä.

Sama periaate toimii myös meidän rukouksissamme. Jumala ei kuule tai jätä kuulematta rukousta sen vuoksi mitä sinä olet. Jumala kuulee rukoukset sen tähden, että hän on rakkaudessaan valinnut tehdä niin. Rukous ei rakennu epävarmalle inhimilliselle perustalle, vaan Jumalan nimeen ja lupaukseen.

Me ihmiset olemme vapaat tuomaan rukouksessa Herralle pelkomme ja epävarmuutemme, kun taas hän tuo rukouksiin järkkymättömän lupauksensa ja valtasuuruutensa. Meidän pienuutemme ei vähennä Jumalan suuruutta eikä pelkomme tee tyhjäksi rukousta, koska perusta lepää yksin Jumalassa ja hänen valinnassaan.

Lohtu astuu ihmisen elämään

Matkataanpa askel eteenpäin Jesajan tekstissä. Edellä huomattiin, että perusta, jonka Jumala on asettanut lupauksilleen, rakentuu yksin Jumalan nimen varaan. Jumala on edelleen subjekti, mitä tulee hetkeen, kun rukous muuttuu näkemiseksi, eli Jumala alkaa toimia. Jumalan maailmassa hän on subjekti ja me ihmiset olemme edunsaajia:

”Minä annan vesien virrata janoavalle, purojen kuivaan maahan. Minä vuodatan henkeni lapsiisi ja siunaukseni vesoillesi ja he versovat kuin kaislikko, kuin pajut purojen varsilla.” (Jes. 44:3-4)

Toimija on aina Herra, on kyse rukousvastauksesta, virvoituksesta tai hengellisestä kasvamisesta ihmisenä. Toimija on tärkeä pitää mielessä, koska olemme kiusatut ajattelemaan, että osaksemme tullut virvoitus tai Jumalan huolenpito olisi seuraus toimintatavasta, menetelmästä tai jostain mitä olemme saaneet aikaiseksi. Aivan kuin Jumala katsoisi puoleemme kelvollisuutemme perusteella. Ajatus on kuitenkin yhtä absurdi kuin se, että sadetta rukoillut maanviljelijä luulee tehneensä sateen itse!

Jesaja käyttää tekstissä vertauskuvaa veden virvoittavasta voimasta. Vertauskuvan voima on siinä, että se tuo esiin syyn ja seurauksen. Kun näkee kasvin kukoistavan, unohtuu äkkiä se, ettei kukoistus tule kasvista itsestään eikä kukoistus ole kasville kuuluva itseisarvo, vaan se on seuraus suuremmasta. Kasvi on virvoituksen kohde – ja virvoitus saa esiin kasviin ’kätketyn’ kukoistuksen. Havainnollistetaan tätä ottamalla kontrastiksi toinen Jesajan kuva ’kasvista’:

”Ääni sanoo: – Julista! Ja minä kysyn: – Mitä minun pitää julistaa? – Ihminen on kuin ruoho, ihmisen kauneus kuin kedon kukka! Ruoho kuivuu, kukka lakastuu, kun Herran henkäys koskettaa sitä. Niin! Ruohoa ovat ihmiset. Ruoho kuivuu, kukka lakastuu, mutta meidän Jumalamme sana pysyy iäti.” (Jes. 40:6-8)

Kuva ruohosta kuivumassa ja lakastumassa, on kuva ihmisestä ja hänen rajallisuudestaan. Se on kuva ihmisestä, joka ei taivu Jumalan eteen etsimään virvoitusta.

Vastakohta edelliselle on Jesajan vertauskuva ”versovat kuin kaislikko, kuin pajut purojen varsilla”. Se on vertauskuva runsaasta kasvusta ja kukoistuksesta (Jes. 35:6-7). Kasvin hyvinvointi on riippuvainen Jumalan antamasta virvoituksesta; kasvi ei kukoista itsessään, vaan se kukoistaa, jos Jumala antaa virvoituksen ja kasvulle suotuisat olosuhteet.

Samoin on ihmisen laita. Ei ihminen hänkään itsessään kukoista – hän ei ole Jumalasta riippumaton saareke. Hän ei versoa eikä puhkea kukoistamaan omasta voimastaan; hän on muun luomakunnan tavoin riippuvainen Jumalan virvoituksesta (Joel 2:28-29). Ihminen kukoistaa tai lakastuu sen mukaan, miten Jumalan Henki saa hänessä tilaa vaikuttaa. Kun Jumala antaa Pyhän Henkensä virvoituksen, siitä seuraa kukoistus ja versominen.

Oleellista vertauskuvassa on nähdä kasvu Jumalan Hengen työnä. Jumalan Pyhän Hengen virvoittava vaikutus saa ihmisen puhkeamaan kukoistukseen siinä tarkoituksessa, minkä Jumala on häneen kätkenyt ’jo siemenessä’. Minkä Pyhä Henki ihmisessä tällöin vaikuttaa, ei voi olla näkymättä ihmisestä edelleen. Eli subjekti on Jumala ja edunsaaja on ihminen.

Lohtu astuu ihmiseen asumaan

Hätäisesti arvioiden lohdun ja rukousvastausten täyttymys oli jakeissa 3 ja 4, mutta Jumalan Pyhän Hengen työ ei lopu tähän. Pyhän Hengen työn päämäärä ei ole vielä virvoituksen sade, vaan vasta seuraus, joka sateesta koituu.

En usko, että maanviljelijäkään iloitsee virvoittavasta sateesta, jos siitä ei seuraisi muuta kuin virvoittava kosketus sateen ajaksi. Maanviljelijä iloitsee virvoituksesta, koska hän näkee, mitä virvoituksesta seuraa. Sama periaate pätee ihmiseen, kun Jumala vastaa voimallisesti rukoukseen tai Jumalan Henki koskettaa häntä.

Usein inhimillinen virvoituksen tunne tai sydäntä polttava kiitollisuus Jumalan avusta hiipuu, mutta sepä ei ole Jumalan lohdun ja työn päätepiste. Lohdun ja Pyhän Hengen virvoituksen ydin on siinä, kun lohtu käy ihmisen sisimpään asumaan. Se on pysyvää ja enemmän kuin hetkellinen apu, joka kantoi hetkestä toiseen.

Jumalan ihminen saa kokea samaa, mitä se virvoitettu kasvi, joka alkaa kukoistaa ja versoa niin, että maanviljelijä näkee eron, vaikka aurinko taas kohta porottaa pilvettömältä taivaalta. Tapahtuu kasvua, joka näkyy ja kuuluu, kuten Jesaja kirjoittaa:

”Niin yksi sanoo: ’Minä kuulun Herralle’, toinen taas kutsuu itseään Jaakobin nimellä, kolmas kirjoittaa käteensä: ’Herran oma’, ja ottaa kunnianimekseen Israelin nimen.” (Jes. 44:5)

Suurin siunaus Israelin kansalle ei ollut siinä, että kansa pääsi pinteestä tai koki virvoituksen hetken Jumalan huolenpidossa. Syvin siunaus odotti edessä siinä, mitä Jumalan Hengen työ sai aikaan ihmisissä itsessään. Pyhän Hengen työn tuloksena he omistautuivat Jumalalleen; Herran nimestä tuli rakas. Jumalan nimi oli heille niin rakas, ettei se elänyt enää ’vain’ sydämen kätkössä tai huulilla, vaan se oli vallannut ihmiset.

Oli syntynyt halu ja tahto tunnustautua ’Jaakobiksi’, Jumalan kansaksi. He tahtovat kantaa tätä kaunista nimeä (Jes. 43:7). Se oli heidän aarteensa. Jumalan nimestä tuli heille omistuksen merkki ja vapaaehtoisen alamaisuuden tunnus.

Lause ”kolmas kirjoittaa käteensä: ’Herran oma’” kuvaa käytäntöä, miten orja tai palvelija merkittiin kuuluvaksi isäntänsä omistukseen. Samalla tavalla palkka-armeijan sotilaat ottivat käsivarteensa keisarinsa tunnuksen, jota he ylpeänä kantoivat. Merkki oli pysyvä; tatuointi tai polttomerkki.

Jesajan tekstissä omistuksen merkkiä ei kirjoitettu pakolla, vaan ihmisessä syntynyt rakkaus ja luottamus Jumalaan herätti häneen palavan halun kantaa Jumalan nimeä. Sydämeen syttynyt rakkaus ja luottamus Herraan on Jumalan Hengen työn päämäärä ihmisessä.

Kun Jumalan Henki saa luoda uutta, tapahtuu ihmisessä valtava muutos. Hän, kuka on ennen pitänyt ylhäällä omaa lippuaan ja kantanut mustasukkaisuuteen saakka omaa taakkaa ja kunniaa, tarttuu nyt kiinni Jumalan nimeen ja antaa itsensä Jumalan vietäväksi. Ja vaikka ahdistuksen aurinko porottaisi taas pilvettömältä taivaalta, sisimmässä asuu luottamus Herraan. Se on arvokkain aarre, mitä täällä maanpäällä ihminen voi saada osakseen: omistautuminen Jumalan nimen kantajaksi ja luottamus häneen.

Kirjoita käteesi: ’Herran oma’

Jesajan tekstissä kuljettiin Israelin kanssa Jumalan viitoittama tie syvempään luottamukseen. Se on tie, mitä Herra tahtoo seuraajiensa kulkevan. Tiellä luottamukseen ei ole oikopolkuja, vaan luottamus opitaan vähän kerrallaan. Jumala rakentaa tämän prosessin oman nimensä varaan.

Herra ottaa pelokkaan lohtua etsivän ihmisen ja näyttää hänelle valtasuuruuteensa niissä arkisissa asioissa, jotka pientä ihmistä pelottavat. Lohtu ottaa virvoituksen muodon ja Pyhän Hengen työn kautta se synnyttää rakkautena kukoistavan luottamuksen pienen ihmisen sydämeen. Se on suurin siunaus, mitä ihminen voi tässä ajassa kokea.

Pienin askelin luovuttamalla elämäsi hallinnan Herralle Jeesukselle, opit luottamaan, että hänen apunsa tulee aina ajallaan, vaikka tie kulkisi tappioiden ja tuskien kautta. Ja ehkä jotain päivänä huomaat, että kohdallasi on toteutunut tämä Jumalan sana:

”Niin yksi sanoo: ’Minä kuulun Herralle’, toinen taas kutsuu itseään Jaakobin nimellä, kolmas kirjoittaa käteensä: ’Herran oma’, ja ottaa kunnianimekseen Israelin nimen.” (Jes. 44:5)

Tietä kohti täydellistä ”Herran omaksi” julistautumista voi kuvata myös sen kautta, miten koemme Jumalan. Tie alkaa siitä, kun puhumme Herrasta ulkopuolisena apuna ja voimana elämässämme. Kohta huomaamme liittävämme sanaan ”Herra” omistusliitteen ja hän saa puheessamme muodon ”minun Herrani”. Jumalasta on toisin sanoen tullut henkilökohtainen ja tärkeä – jotain mistä emme tahdo luopua.

Tien huipentuma on siinä, kun ”kirjoittamme käteen: ’Herran oma’” . Tällöin Jumala ei ole vain ’Jumalamme’, vaan koemme päinvastoin olevamme Herran omia ja näin ollen Herran nimestä on tullut meidän elämämme ydin. Tässä hetkessä omistussuhde kääntyy toisin päin; ”meidän Jumalamme” onkin ”olen Herran oma”. Toisin sanoen Jumalan nimi antaa määrittää ihmisyyteni. En enää kutsu ’ulkopuolelta’ Jumalaa apuun, vaan luotan häneen ja elän hänessä, koska kuulun erottamattomasti hänelle – ts. olen hänen omaisuuttaan ja sydämestäni ylpeä hänestä.

Ota kiinni Jumalan lupauksesta ja anna hänen virvoittavan apunsa vakuuttaa sinut. Tule huomaamaan, että Herran käsi kantaa – itsestäsi huolimatta. Tule rohkaistuksi Jumalasi nimen suuruudesta ja koe, miten hän Pyhän Hengen työn kautta antaa sydämeesi varmuuden.

Joidenkin lähteiden (esimerkiksi historioitsija Procopius) mukaan varhaiset kristityt olisivat ensimmäisinä vuosisatoina tatuoineet Herran Jeesuksen nimen symbolin joko käsivarteen tai ranteeseen Jesajan tekstin innoittamina. Ajattele, mitä tuon kaltainen omistautuminen tarkoitti yhteiskunnassa, jossa kristityt olivat vainottuja henkensä uhalla. Kirjoittamalla Herransa nimen ruumiiseensa, he omistautuivat elämään ja kuolemaan Herran Jeesuksen Kristuksen nimessä.

Jääkäämme vielä mekin pohtimaan, kuinka kirkkaasti Herramme Jeesuksen kuninkaallinen omistuskirjoitus ”Herran oma” näkyy ja pysyy esillä omalla kohdallamme?

Pohdittavaa

Ovatko sanat ”Herran oma” minulle rakkaat?