Arjen ilot ja surut ovat monet. Parhaaseen päivään mahtuu siihenkin pientä vastoinkäymistä, vaikka emme sitä välttämättä edes pane merkille. Samoin synkin päivä sekin pitää sisällään valon pilkahduksia, vaikka synkkyydeltä tuskin havaitsemme niitäkään. Tämä on itsestäänselvyys, mutta se miten suhtaudumme pieniin ja suuriin vastoinkäymisiin ei välttämättä enää ole sitä.

On mielenkiintoista huomata ajattelevansa tahattomasti siten, että suurissa vastoinkäymisissä on lupa odottaa Jumalalta suuria tekoja, mutta pienissä vastoinkäymisissä niin ei olisi. Aivan kuin Herra ei tuhlaisi hyvyyttään arjen pieniin asioihin tullen niissä avuksi poikkeuksellisella tavalla. Sen sijaan suurissa asioissa jopa edellytän Jumalalta valtavia ihmeitä ja saatan olla aavistuksen kiittämätön, jos Herran apu tuleekin luonnollista tietä.

Otan esimerkin. Jos minulla ei ole yllättävien menojen tähden tilillä rahaa ruokaan, rukoilen lottovoittoa tai ihmettä, että tilille ilmestyisi salaperäisesti suuri summa rahaa. Vaan jos käykin niin, että ystäväni tarjoutuu antamaan puuttuvan summan tai lupautuu maksamaan ruokaostokset, en jostain syystä osaa arvostaa Jumalan ihmetyötä siinä määrin kuin pitäisi. Ihme kuitenkin tapahtui, vaikkakin ’arkisemmin’ kuin ehkä odotin.

Sama pätee myös toisinpäin. Jos vaikkapa kadotan cd-levyn tai kirjan, en odota Herran auttavan minua sitä löytämään ollenkaan niin hartaasti kuin silloin, kun olen ulkomailla kadottanut passin ja lompakon. Ja kyse ei ole siitä, etteikö Herra kuule rukousta ja etteikö hän kykene auttamaan. Kyse on siitä, että jostain syystä en odota Jumalan tekevän suuria silloin, kun on kyse oman arvioni mukaan pienestä asiasta. Huomaan odottavani suuria vain silloin, kun hätä on suuri.

Teksti profeetta Elisasta ja veteen pudonneesta kirveestä kuuluu sarjaan ”Jumala tekee suuria pienemmässäkin”. Kertomusta ei tee vaikeaksi uskoa se, etteikö Jumala kykene tekstissä tapahtuvaa ihmettä tekemään, vaan se, että kertomuksessa Jumala vastaa Elisan kautta tuhlailevan isosti näkökulmastamme arvioituna mitättömään ongelmaan.

”Profeetanoppilaat sanoivat Elisalle: ’Huone, jossa me kuuntelemme opetustasi, on meille liian ahdas. Tahtoisimme siksi mennä Jordanille ja tuoda kukin sieltä yhden hirren. Niistä saisimme tehdyksi huoneen, johon mahdumme istumaan.’ ’Menkää vain’, Elisa sanoi. Eräs oppilas kysyi: ’Etkö sinäkin lähtisi palvelijoittesi mukaan?’ ’Minä tulen’, hän vastasi.

Hän lähti heidän mukaansa, ja he menivät Jordanille ja alkoivat kaataa puita. Puunkaadossa eräältä oppilaalta lensi kirves varrestaan veteen. ’Voi, herrani’, hän huusi, ’se oli vielä lainattu!’

Silloin Jumalan mies kysyi: ’Mihin se putosi?’ Oppilas näytti hänelle paikan. Elisa katkaisi oksan ja heitti sen siihen kohtaan, ja kirves nousi pinnalle kellumaan. ’Ota se ylös’, Elisa sanoi. Oppilas ojensi kätensä ja otti sen vedestä.” (2. Kun. 6:1-7)

Kertomuksen taustaa

Toisen kuninkaiden kirjan luvut 2 – 8 seuraavat profeetta Elisan vaiheita. Teksti aloittaa kirjan kuudennen luvun osuuden Elisan ihmeteoista (2. Kun. 6:1-23), minkä jälkeen luvussa kerrotaan Samarian piirityksestä ja sen aiheuttamasta nälänhädästä (2. Kun. 6:24-7:20).

Tekstin ymmärtämiseksi sitä seuraavia tapahtumia tärkeämpää on tuntea sitä edeltävä kertomus, jossa Syyrian sotapäällikkö Naaman saa terveyden Elisan neuvomana (2. Kun. 5:1-19). Kertomus ei pääty kuitenkaan Naamanin parantumiseen, vaan kertomukseen profeetta Elisan palvelijan Gehasin häpeällisestä rikkomuksesta (2. Kun 5:19-27). Kertomus Gehasin synnistä on kuvaus ahneuden ja tottelemattomuuden vaikutuksesta ihmiselämään. Gehasin ahneus johti hänet syntiin, mitä hän edelleen peitti uudella synnillä ja niin edespäin.

Sen sijaan kertomus profeetanoppilaiden hankkeesta rakentaa tilavampi huone kokoontumisia varten on vastakohta kertomukselle profeetanoppilas Gehasista. Se on vastakohta Gehasin ahneudelle, materialismille, uskottomuudelle ja tekopyhyydelle.

Teksti on myös osoitus siitä, etteivät kaikki profeetanoppilaat olleet Gehasin kaltaisia. Se on kuvaus kokonaisesta joukosta Herralle uskollisia miehiä, jotka omistivat elämänsä Herran sanan menestymiselle. Jos siis profeetan seuraajaksi oli eksynyt joku Gehasin kaltainen omaneduntavoittelija, oli silti paljon suurempi joukko heitä, ketkä olivat omistaneet elämänsä Herralle. Tätä kuvaa tekstin oppilaiden nöyrä asenne ja se, että heidän kokoontumispaikkansa oli käynyt pieneksi kasvaneelle profeettajoukolle.

Yhdessä tarinat muistuttavat lukijaa seurakunnan kaksinaisesta luonteesta. Siellä missä ihmiset vilpittömästi etsivät Jumalan tahtoa Herra on heidän kanssaan ja siunaa heitä, mutta seurakunta on myös inhimillinen. – Aina joukkoon mahtuu joku, josta tilaisuuden tullen synti saa yliotteen. Älkäämme täten torjuko Herran hyvyyttä vain siksi, että näemme joidenkin Herran omien lankeavan vääryyteen. Yksi pilaantunut hedelmä ei tee koko sadosta epäkelpoa.

Ennen kuin tarkastelemme tarkemmin kertomusta, tutustukaamme vielä lyhyesti kertomuksen henkilöihin: Elisaan ja profeetanoppilaisiin. Jos maltamme tutustua heihin, ymmärrämme paremmin mistä tekstin lyhyessä, mutta todessa kertomuksessa oikein on kyse. Aloitetaan Elisasta.

Elisa

Elisa (suomeksi ”Jumala on pelastus”) oli maanviljelijä Aabel-Meholasta, Jordanin varrelta, ennen kuin Jumala kutsui hänet ensin profeetta Elian palvelijaksi oppimaan häneltä (1. Kun. 19:19-21) ja sittemmin Elian työn jatkajaksi pohjoisen Israelin johtavana profeettana (2. Kun. 2:1-12).

Herra antoi Elisalle ’Elian hengestä’ kaksinkertaisen osan hänen pyyntönsä mukaan (2. Kun. 2:9). Elisan pyyntö ei suinkaan tarkoittanut sitä, että Elisa tahtoi olla tuplasti mahtavampi kuin isäntänsä, vaan hänen pyyntönsä viittasi perintölakiin (5. Moos. 21:17). Elisa tahtoi esikoisosan ’Elian hengestä’ – ts. hän tahtoi jatkaa Elian seuraajana kuten esikoispoika jatkoi isänsä työn seuraajana. Elisa toki sai ’kaksinkertaisen osan’ siinäkin mielessä, että hän teki enemmän ihmeitä kuin nimekkäämpi edeltäjänsä.

Elisa vaikutti profeettana pohjoisessa valtakunnassa kuninkaiden Ahabin, Ahasjan, Jooramin, Jeehun, Jooahaan ja Jooaan aikana (850 – 795 eKr.). Elian tavoin hän toimi laajalti Israelissa ja sen naapurimaissa. Profeetanlaadultaan hän oli kuitenkin erilainen. Elia oli Herran kiivas esitaistelija sekä yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden julistaja, Elisa taas oli tunnettu näkijä ja ihmeiden tekijä. Hänet tunnetaan edeltäjäänsä Eliaan verrattuna rauhaa rakastavana ja empaattisena persoonana, joka myötäeli vahvasti lähimmäistensä vaikeuksissa.

Elian viran jatkajana Elisa oli johtava profeetta, jota profeetanoppilaat kunnioittivat, mikä näkyy myös tekstistämme, jossa oppilaat puhuttelevat Elisaa hänen palvelijoinaan (2. Kun. 6:3). Edeltäjänsä tavoin Elisa kiersi opastamassa profeetanoppilaita ’profeettakouluilla’. Hän oli oppilaille paitsi Herran asettama auktoriteetti myös roolimalli ja ’mestari’ / mentori. Profeettana hän oli arvostettu ja kokenut, senioriasemassa oleva ’asiantuntija’, joka neuvoi ja tuki nuorempia oppijoita.

Profeetanoppilaat

Kuninkaidenkirjoissa profeetat esiintyvät paitsi yksin, myös ryhminä (1. Sam. 19:20; 1. Kun. 22:6; 2. Kun. 2:3; 2. Kun. 5,7; 2. Kun. 4:38; 2. Kun. 6:1). Näyttää siltä, että profeetat olivat oma ’ammattikuntansa’ – profeettakunta. Heitä kutsutaan profeetanoppilaiksi (heprean alkutekstissä. ”profeetan pojat”).

Elian ja Elisan aikaan profeetanoppilaat asustivat pyhäkköjen yhteydessä, kuten Gibeassa (1. Sam. 10:5), Ramassa (1. Sam. 19:18), Betelissä (2. Kun. 2:3), Jerikossa (2. Kun. 2:5) ja Gilgalissa (2. Kun. 4:38).

Jos siis Elia ja Elisa olivat johtavina profeettoina oppilaille mestareita ja roolimalleja, profeetanoppilaat puolestaan olivat samassa asemassa kuin kisälli, oppilas tai valmennettava. Profeetanoppilaan ei ollut tarkoitus kehittyä vain tiedollisessa Herran tuntemuksessa, vaan kasvaa opettajan rinnalla käytännön elämässä kokonaisvaltaiseen Herran tuntemukseen.

Profeetanoppilas oppi mestarinsa rinnalla ottamaan turvallisesti omia askelia Jumalan profeettana. Hän oppi elämään luottaen ja turvaten Herran apuun – hän oppi luottamaan Jumalan lupaukseen silloinkin, kun näytti siltä, että hän joutui astumaan tyhjän päälle. Tätä tarkoitusta ajatellen kohtaus Jordanin rannalla lienee ollut arvokas oppitunti koko profeettajoukolle.

Yhteistä unelmaa rakentamaan

Kertomuksen tulkinnan kannalta on tärkeä muistaa edellisestä, että Elisa oli malli ja esimerkki oppilaille siitä, miten profeetta käytännössä elää Jumalan johdatuksessa tuntemuksessa. Profeetanoppilaat puolestaan olivat kanssaoppijoita, jotka kisällin tavoin oppivat mestarinsa jalanjäljissä kulkemalla. Tämäkin kertomus on siis paitsi näyte siitä, miten he olivat oppineet toimimaan yhdessä, myös uusi oppimiskokemus heille.

Katsotaanpa tekstiä ja aloitetaan katsomalla lähtökohtia, jotka johtivat ’kummaan’ tilanteeseen, jossa Jumala vastasi isosti pienen oloiseen ongelmaan:

”Profeetanoppilaat sanoivat Elisalle: ’Huone, jossa me kuuntelemme opetustasi, on meille liian ahdas. Tahtoisimme siksi mennä Jordanille ja tuoda kukin sieltä yhden hirren. Niistä saisimme tehdyksi huoneen, johon mahdumme istumaan.’ ’Menkää vain’, Elisa sanoi.” (2. Sam. 6:1-2)

Ahtaaksi käynyt huone ei ollut oppilaiden asunto, koska tiettävästi he eivät asuneet kommuuneissa, vaikka oppilaat monesti Vanhan testamentin sivuilla tavataan joukkona. On kuitenkin viitteitä siitä, että profeetanoppilaat eivät asuneet kommuuneissa, vaan erillään omissa kodeissa (vrt. 1. Sam. 19:18).

Lähtökohta uuden huoneen rakentamiselle ei ollut suuruuden tavoittelu, turhamaisuus tai itsekkyys, kuten edeltävässä Gehasin ahneudesta kertovassa kertomuksessa. Huone oli kokoontumistila, minne profeetanoppilaat kokoontuivat yhteen oppimaan. Suomenkielisestä käännöksestä huoneen käyttötarkoitus käy selkeästi ilmi, vaikka alkukielen ilmaus huoneen käyttötarkoituksesta ei aivan niin yksimerkityksinen olekaan (vrt. englanninkieliset käännökset).

Oppilailla oli positiivinen ongelma – heidän joukkonsa oli kasvanut niin, että he eivät kunnolla mahtuneet nykyiseen tilaan. Kokoontumisten kasvaneet kävijäluvut eivät tosin yksin vielä kerro Jumalan sanan menestyksestä, vaan oleellista on laatu – ts. se, mikä ihmiset toi yhteen. Tässä tapauksessa sekä laatu että määrä kohtaavat, mutta näin ei tapahdu läheskään aina, kun suuret väkijoukot kokoontuvat yhteen.

Huomaamme myös, että profeetanoppilaat olivat kasvaneet kypsään vastuullisuuteen. Kun he olivat tiedostaneet tarpeen suuremmasta kokoontumistilasta, he eivät ryhtyneet vaatimaan Elisalta suurempaa tilaa tai kyräilemään toisiaan, että kuka ottaisi asian hoidettavakseen. – He kävivät yhdessä asian kiinni; jos jokainen heistä osallistuu työhön, ei kuorma käy kenellekään liian suureksi. Täten hirsien tuottaminen kauempaa Jordanilta ei tule ylitsepääsemättömäksi ongelmaksi, vaikka siis jopa heidän taloudelliset resurssinsa olivat hyvin rajalliset – kirveskin jouduttiin lainaamaan. Profeetanoppilaan sanoissa näkyi yhteistyön voima ja viisaus: ”kukin sieltä yhden hirren”. Taakka saattoi olla toki raskas, mutta näin yhdessä tehtynä ei kuitenkaan ylivoimainen.

Profeetanoppilaiden asenne on ihailtava seuraavilla tavoilla:

  • Jumalan sanan menestyminen oli heidän yhteinen halunsa ja haasteensa. He ryhtyivät yhdessä korjaamaan epäkohtaa, joka oli tullut esteeksi heidän kasvulleen. Ahdas tila vaikeutti kokoontumisia jo nyt, mutta se myös esti kasvun vastedes.

  • He eivät lamaantuneet rajallisten resurssien tähden, vaan lähtivät rohkeasti liikkeelle, vaikka jopa kirves oli heillä vain lainassa. Ja mitä heiltä puuttuu, sen Jumala kyllä heille järjestäisi tavalla tai toisella.

  • Huoneen rakentaminen oli iso hanke, mutta yhdessä he voisivat toteuttaa sen ilman, että se käy kenellekään liian raskaaksi. Kun jokainen tekee oman osuutensa, tulee hirret tuotua Jordanilta huomattavasti pienemmällä vaivalla kuin pienellä porukalla.

  • Päinvastoin kuin edellisen kertomuksen Gehasi, nämä asialleen omistautuneet profeetanoppilaat eivät lähteneet toteuttamaan rakennusprojektia omin päin. He kysyivät asiaa Elisalta, koska hanke oli yhteinen eivätkä he tahtoneet tehdä mitään ilman, ettei Herra sitä siunaisi. Jos Jumala on mukana hankkeessa, se ei epäonnistu. Ei niin kuin he eivät olisi profeettoina nähneet tarvetta oikein, mutta siitä huolimatta he toivat asian opettajansa tietoon. Olisihan näet voinut olla niin, Elisalla olisi ollut vaikka Jumalan näyttämä uusi tila tiedossa, jolloin hanke olisi ollut turha.

Huoneen rakentamiseen ryhtyminen on esimerkillinen kuvaus Jumalan seurakunnan toiminnasta. Siinä ihmiset toimivat yhdessä Jumalan sanan menestymisen hyväksi. Ja kun kaikki toimivat yhdessä, kenenkään työ ei käy liian raskaaksi.

Ja edelleen, kun hanke palvelee Jumalan sanan menestystä, voivat kaikki ryhtyä siihen hyvillä mielin luottaen Herran täyttävän puutelistan tavalla tai toisella – vaikka sitten lainakirveellä.

Se, että oppilaat olivat saaneet kirveen ’vain’ lainaksi, oli Herran huolenpitoa sekin aivan siinä missä se, että Herra olisi antanut heille kullekin oman kirveen taivaasta. Mutta ehkä heillä ei ollut kirveelle käyttöä urakan jälkeen, joten lainakirves oli täten parempi vaihtoehto – Jumala antaa näet tarpeeseen.

Yhdessä matkaan

Huoneen rakentaminen ei jäänyt vain suunnitelman asteelle, vaan profeetanoppilaat lähtivät mestarinsa kanssa yhdessä matkaan:

”Eräs oppilas kysyi: ’Etkö sinäkin lähtisi palvelijoittesi mukaan?’ ’Minä tulen’, hän vastasi. Hän lähti heidän mukaansa, ja he menivät Jordanille ja alkoivat kaataa puita.” (2. Sam. 6:3-4)

Elisa lähti itse oppilaiden mukaan Jordanin rannalle puunkaatoon. Kyse ei ollut varmastikaan siitä, että oppilaat tarvitsivat Elisan neuvoja puunkaadossa, vaan siitä, että hänen läsnäolonsa oli tärkeä tuki ja rohkaisu oppilaille. Se vei pois myös mahdollisuuden nurjiin ajatuksiin, joita vihollinen yrittää kuiskutella. Hanke oli yhteinen, joten yhdessä mentiin ja yhdessä tehtiin.

Eikä ollut lopulta sattumaa sekään, että Elisa oli mukana matkassa. Joskus näet tapahtuu odottamatonta juuri silloin, kun mitään ei pitäisi tapahtua. Jos Elisa ei olisi ollut matkassa, voi olla, että oppitunti Jumalan läsnäolosta olisi jäänyt saamatta ja hirsien hakumatka olisi muuttunut uinti- ja sukellusmatkaksi.

Tapahtui jotain ihmeellistä

Tähän mennessä hanke oli sujunut hienosti laaditun suunnitelman mukaan. Oppilaat uurastivat yhdessä mestarinsa kanssa yhteisen tavoitteen eteen, kunnes työn tiimellyksessä tapahtui jotain odottamatonta:

”Puunkaadossa eräältä oppilaalta lensi kirves varrestaan veteen. ’Voi, herrani’, hän huusi, ’se oli vielä lainattu!’

Silloin Jumalan mies kysyi: ’Mihin se putosi?’ Oppilas näytti hänelle paikan. Elisa katkaisi oksan ja heitti sen siihen kohtaan, ja kirves nousi pinnalle kellumaan. ’Ota se ylös’, Elisa sanoi. Oppilas ojensi kätensä ja otti sen vedestä.” (2. Sam. 6:5-7)

Tässä kohden lukijaa hiukan hymyilyttää, etenkin lause ”se oli vielä lainattu!” Meidän näkökulmastamme asia vaikuttaa mitättömältä, mutta kyseiselle oppilaalle, joka oli kirveen henkilökohtaisesti lainannut, se oli iso asia. Kirves ei ollut hänen, joten hänen piti hyvittää se omistajalle. Kyse ei ollut pelkästään häpeästä, sillä jos kerran heillä ei ollut varaa omaan kirveeseen, miten heillä olisi ollut varaa korvata lainattu kirves?

Tuohon aikaan rautakirves (2. Sam. 12:31) oli kallis työkalu. Saattoi olla jopa niin, että vaikka profeetanoppilaat olisivat laittaneet yhteen kaikki varansa, he eivät olisi pystyneet kirvestä korvaamaan. Täten kirveen lainaajaa odotti mahdollisesti työskentely kirveen omistajan orjana, kunnes kirveen hinta tulisi korvatuksi.

Tässä kohden huomaamme, että matkassa oli mukana joku, kenet kovin helposti unohdamme laskuista. Hän oli ollut läsnä koko matkan ajan, mutta vasta nyt, kun inhimilliset kyvyt loppuivat, huomaamme hänet. Oppilaan hätääntyminen kirveen jouduttua veteen osoittaa sen, kuinka hänkään ei osannut ajatella Herran avun olevan tarjolla toisaalta näin arkisessa, vaikkakin vakavassa tilanteessa.

Jos siis tähän mennessä puunhakumatkaan Jordanille olivat osallistuneet profeetanoppilaat ja heidän mestarinsa Elisa, huomaamme nyt, etteivät he olleet matkassa yksin. Päällepäin voisi näyttää siltä, että rakennusprojekti oli tähän mennessä sujunut varsin mallikkaasti inhimillisin voimin. Silti emme saa unohtaa sitä, että Herra oli vaikuttanut jo tähän mennessäkin kaikessa, mitä he olivat tehneet.

Emme ehkä ymmärrä katsoa asiaa siten, koska kaikki tähän mennessä tapahtunut oli ihmiselle tehtävissä. Emme ehkä tule ajatelleeksi, että Herra on vaikuttanut profeetanoppilaiden suunnitelmissa, varjellut heidän matkansa ja järjestänyt työkalun lainaan työtä varten. Emme huomaa sitä, mutta niin se vain on. Missä tehdään Jumalan mielenmukaisia asioita, siellä Herra itse on heidän kanssaan.

Se, että kirves irtosi varrestaan ja lensi Jordaniin, on muistutus ihmisen voimattomuudesta jopa pienissä asioissa. Sen sijaan se, että Elisa saa rautakirveen nousemaan pintaan ja kellumaan vedessä, on osoitus siitä, että Jumalalle puolestaan on kaikki mahdollista.

On turha yrittää selittää, miten ihme tapahtui ja miten se on mahdollista. Se ei vain ole – kyseessä on ihme ja siinä kaikki. Voit toki lainata kirveen ja käydä vaikka Tammerkoskessa yrittämässä toistaa kellumisihmettä, mutta ilman, että Jumala tekee ihmeen, se ei ole mahdollista.

Kirveen kelluminen on täten muistutus siitä, että Herra on kanssamme. Koko ’hassu’ tapahtuma oli oppitunti profeetanoppilaille ja meille siitä, ettemme koskaan unohtaisi Herraa laskuistamme. Hän näet on aina konkreettisesti läsnä omiensa kanssa. Tässäkään kertomuksessa kukaan ei lähtenyt hakemaan Herraa paikalle, vaan hän oli siellä jo silloin, kun kirves lensi veteen. Se, että hän salli niin käydä, muistuttaa meitä siitä, että hän siunaa työnsä, vaikka sitten lainakirvein.

Jos tätä pieneen arkiseen asiaan liittyvää ihmettä ei olisi tapahtunut, tuskin olisimme noteeranneet, että Herra itse oli mukana järjestämässä omilleen suuremman kokoontumistilan. Ja silti hän oli konkreettisesti läsnä hankkeessa kaiken aikaa. Kelluva kirves vain toi tietoisuuden Herran läsnäolosta kirkkaammin mieliimme.

Kirveen kellumisen ihme havainnollistaa Jumalan huolenpitoa ja läsnäoloa arkisessa elämässämme. Se on oppitunti siitä, miten Herra käyttää jokapäiväisiä olosuhteita opettaakseen meitä luottamaan hänen hyvään huolenpitoonsa. Tämän ihmeen kautta hän osoittaa meille olevansa läsnä silloinkin, kun emme sitä ehkä osaa odottaa.

Arjen ja ihmeen Jumala

Herra on jokapäiväinen Jumalamme – hän tekee arjesta ihmeen ja ihmeitä arjessa. Aivan niin – jos oikein tarkkaan katsomme jokapäiväisen elämän kulkua, näemme Jumalan toimivan aivan arkisissa asioissa arkisella tavalla. Samoin meillä on lupa ja syy uskoa Herran tekevän suuria jopa pienissä asioissa. Herra voi tehdä isosti ihmeitä, vaikka tilanne ei niin iso olisikaan. Hän näet tekee ihmeitä tarpeeseen. Herra tekee arjesta ihmeen ja ihmeitä arjessa.

Tekstimme kirkkain oppitunti on, että älkäämme koskaan unohtako Jumalaa laskelmistamme. Vaikka hän ei näkyisi, hän kuuluu erottamattomasti todellisuuteen. Älkäämme siis epäröikö ryhtyä hänen nimeään kirkastaviin hankkeisiin, koska hän on kanssamme.

Se, että asiat sujuvat arkisen hyvässä järjestyksessä, ei tarkoita sitä, etteikö Taivaallinen Isä olisi jatkuvasti läsnä. Hän on läsnä niin kirveen lainaamisessa, puunkaadossa kuin matkalla Jordanille, vaikka hän ei itsestään melua pidäkään. Mutta tiedä, että jos kirves pitää saada kellumaan, Herra on silloinkin läsnä ja tekee sen, jos tilanne sitä vaatii. Hän ei silloin kysy onko hätä riittävän suuri ison ihmeen tekemiseen.

Puhutelkoon tämä tosi kertomus profeetanoppilaiden huoneen rakennuksesta meitä niin Jumalan arkisen huolenpidon kuin yhdessä tekemisen tiimoilta. Se on kaunis kertomus seurakunnasta, joka ryhtyi yhdessä rakentamaan uutta Jumalan sanan menestykseksi. Se on myös kertomus Jumalasta, joka rakensi uutta yhdessä seurakuntansa kanssa. Muistathan nämä asian kummatkin puolet.

Käykäämme yhdessä eteenpäin – Herra tekee arjesta ihmeen ja ihmeitä arjessa!

Pohdittavaa

Miksi Herra salli arvokkaan kirveen joutua veteen?
Tarvitseeko Jumalan aika ajoin muistuttaa minua siitä, että hän on läsnä arjessa?
Jos Herra on kanssamme, miksi pelkäisimme ryhtyä toimeen?