Luonnossa moni asia tuntuu tapahtuvan kuin itsestään verrattuna kaupunkiin – ihmisten valtakuntaan. Ihmisten valtakunnassa on ainainen huoli ja touhu, että kaikki pysyy kohdillaan – siis ihmisen kontrollissa. Rakennuksia korjataan ja vahvistetaan, jotta ne kestävät lunta, vettä, tuulta ja aurinkoa. Silti ne lopulta puretaan – riisutaan tavalla tai toisella.

Toki sama kiertokulku on luonnossakin, mutta jotenkin siellä siitä ei välity tunnelma, että pitäisi yrittää vastustaa vääjäämätöntä. Elämä, kuolema, muutos – ne otetaan vastaan, kun ne kohdalle tulevat. Uuden syntymä, kasvaminen komeuteen ja lahoaminen pois – kaikki käy vaivatta järjestyksessä. Se on suurta kokonaisuutta, jota ei ole syytä vastustaa.

Luonnossa on taipuisuutta. Siellä asuu myös helppous muuttaa suunnitelmaa. Muutosta ei tarvitse vastustaa viimeiseen asti – niin kuin meidän ihmisten maailmassa tavataan tehdä.

Luontoretkellä

Vietinpä viikolla taas kerran tovin metsäpoluilla. Olin oppimassa itseäni vanhemmilta – puilta ja vedeltä. Katselin taivasta valtavien vanhojen kuusien lomasta vaaran päällä. Olin opissa. Pohjoistuuli repi kuusia ja ne taipuvat sen mukana. Eivät ne laittaneet vastaan. Ne taipuvat tuulen mukana, minne tuuli niitä tahtoi taivuttaa. Kun toissapäivänä tuli päivän takatalvi ja parikymmentä senttiä lunta, nuo nyt huojuvat oksat kantoivat lumen painon. Ne taipuivat räntälumen painosta, mutta antoivat lumen viipyä oksillaan. Tuli uusi päivä ja sade, ja kuuset ottivat senkin iloiten vastaan. Ja tänään paistaa aurinko, mikä sekin sopii kuuselle siinä kuin pieni pakkanen tai sateelta kostea ilta. Kaikki käy, kaikki otetaan vastaan. Eivät nuo kuuset käy kapinaan. Eivät ne huuda olosuhteiden tähden. Toista on ihmisten maailmassa.

Tuolla vaaran rinteellä on kuusia, jotka ovat katkenneet tai kaatuneet. Ne eivät enää vanhuuttaan taipuneet tuulen mukana – eivät olleet joustavia. Siinä niitä makasi pitkin pituuttaan. Ja kauemmin maanneet kasvoivat jo uutta elämää. Ei ollut kuulunut valitusten kuoro – kaatua oli vain vuoro.

Vuorelta virtasi alas puro. On veden vuoro jakaa oppinsa. Siinä se alkuviikon lumisade nyt virtaa alas rinnettä ensin lampeen ja sieltä isompaan veteen – Kallavesi odottaa. Ei tee vesi sekään itsestään numeroa. Se hakee oman uomansa – sen mistä parhaiten tänään pääsee.

Ei ole mikään pakko virrata samaa reittiä kuin viikko sitten. Ja niin puron vieressä kulkee toinen uoma, kolmas, mutta tänään sillä on oma reittinsä – paras mahdollinen. Tuli aika valita toinen tie. Vesi kulkee omaa tietään – sitä mikä sille suodaan tai Luoja sille valitsee. Ei kuulua valitusta siitä, kun taas piti reittiä muuttaa…

Takaisin ihmisten maailmaan

Tulen nyt takaisin ihmisten maailmaan – pois metsän ja luonnon keskeltä. Jotenkin tuntuu siltä, että täällä ihmisten maailmassa minua pidetään naiivina – siis lapsellisena näin suomeksi sanottuna. Ehkä olenkin, mutta kyllä se tuon ikuisen viisastelun voittaa. Minä näet uskon, että Jumala on kaikkien valintojen takana – puhutaan nyt sitten kuusen latvan taipumisesta tuulessa tai solisevan puron uomasta. Jos Jumala pitää huolen ihmisestä, eiköhän hän pidä kaikesta muustakin.

Jos tuo kuitenkin kuulostaa sinusta typerälle, niin totta on ainakin se, että me ihmiset mieluusti näemme Jumalan vaikuttavan keskuudessamme. Siksihän niin moni rukoilee. Tosin taitaa olla niin, että hän pyytää Jumalaa alistumaan ihmisen mielen mukaan, vaikka pohjimmiltaan rukous on ihmisen taipumista Jumalan tahtoon.

Jumala ei odota sinulta tai minulta juuri mitään sen ihmeellisempää, mitä tuulessa taipuva kuusen latva tai virtaava puro meille viitoittaa. Hän näet odottaa meiltä vain vähän taipuisuutta – siis kuuliaisuutta hänelle ja hänen tahdolleen. Kuuliaisuudeksi me ihmiset tuon taipumisen olemme nimenneet.

Jeesuksen seuraamisesta

Taipuisuutta Jeesuskin odotti seuraajiltaan – taipuisuutta Isän tahdossa. Sitä hän omalla esimerkillään meille opetti. Opimmeko – no kyllä ja ei.

Nopealla vilkaisulla löysin evankeliumeista pari fariseusta, ainakin yhden nuorukaisen, tullimiehen nimeltä Matteus sekä kaverit nimeltä Filippos ja Pietari. Heille kaikille Jeesuksella oli sama sanoma. Se kuului kaikessa yksinkertaisuudessaan ”Seuraa minua”.

Sanoissa ”seuraa minua” on Jumalan tahdon mukaisen elämän salaisuus. Jumalan tahdossa eläminen on hänen seuraamistaan. Se on taipuisuutta, kulkemista sinne, minne Jumalan virta vie – hänen reittejään kulkien. Hän menee edellä ja me kuljemme perässä – siis ”seuraa minua”.

”Seuraa minua” oli muuten ylösnousseen Jeesuksen neuvo Pietarille kohta sen jälkeen, kun hän oli kieltänyt Herransa. Kolminkertaisen rakkauden tunnustamisen jälkeen Jeesus ei pyytänyt Pietarilta muuta kuin ”Seuraa minua”. Ei siinä sen kummempaa.

Jeesuksen ja Pietarin kohtaaminen päättyy Jeesuksen sanoihin ”Seuraa minua.” (Joh. 21:19). Ja Pietarihan seurasi. Tosin ei ehtinyt Pietari pitkälle Herraa seuraamaan, kun jo seuraavassa käänteessä hänellä oli huoli nuoresta Johanneksesta. Ja mitä Jeesus sanoo Pietarille, kun tämä unohti seuraamisen ja alkoi huolehtia Johanneksen osasta? Jeesus vain toistaa saman, minkä hän sanoi aiemmin: ”Seuraa sinä minua!” (Joh. 21:22). Varmasti meilläkin riittää siinä oppimista.

Sama vielä käytännössä

Samaa Jeesuksen seuraamista ja taipuisuutta Pyhän Hengen ohjaukseen oli myös apostoli Paavalin matkan teko. Hänen elämänsä esimerkki näyttää pettävän helpolta, koska hän oli taipuisa Jumalan Hengen ohjauksessa.

Paavalin elämän kautta meille valkenee käytännöllisemmin se, mitä tuo taipuisuus Jumalan seuraajan ominaisuutena käytännössä tarkoittaa. Luetaan lyhyt ote Paavalin toisen lähetysmatkan alkupuolelta.

Siinä Paavali kulki alkumatkan ensimmäisellä matkalla opitun perusteella ja ehkä Paavalin mielessä siinsi Efesoksen kaupunki, joka oli mitä mainioin sillanpääasema Aasian provinssin pääkaupunkina. Luetaan miten matka eteni.

”He jatkoivat sitten matkaa Frygian ja Galatian halki, sillä Pyhä Henki esti heitä julistamasta sanaa Aasian maakunnassa. Mysian puolelle tultuaan he yrittivät lähteä Bityniaan, mutta Jeesuksen Henki ei sallinut sitä, ja niin he kulkivat Mysian kautta ja tulivat Troakseen. Yöllä Paavali näki näyn. Makedonialainen mies seisoi hänen edessään ja pyysi: ”Tule meren yli tänne Makedoniaan ja auta meitä.” Kun Paavali oli nähnyt tämän näyn, me hankkiuduimme heti lähtemään Makedoniaan, sillä ymmärsimme, että Jumala oli kutsunut meidät julistamaan evankeliumia siellä.” (Ap. t. 16:6-10)

Ihmismielessä oltiin siis ehkä matkalla Efesokseen – Aasian provinssin pääkaupunkiin. Laitan oheen kartan, että näet, miten Jumalan Henki kuljetti heitä ’vaihtoehtoista’ reittiä.

Ensin Pyhä Henki esti Paavalin seuruetta kulkemasta Aasian halki, joten he käänsivät suunnan pohjoiseen Mysian maakuntaan. Sieltä he omin sanojensa mukaan olisivat jatkaneet edelleen kohti itäkoillista Bitynian ja Pontuksen seudulle, mutta eivät saaneet Jeesuksen Hengeltä lupaa lähteä sinnekään.

Eipä jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin suuntasivat sitten Mysian maakunnan läpi länteen. Bityneassa he olivat lähempänä Eurooppaa kuin koskaan aiemmin tällä matkalla.

Troaksesta Paavali oli mieluusti jatkanut koukkaamisen jälkeen kohti etelää Efesokseen, mihin hän siis alkujaan olisi mielinyt suunnata. Troaksessa – satamakaupunki lähinnä meren takaista Makedoniaa – Jumala puhui hänelle suoraan, minne Paavalin tahtoi viedä.

Ja niin kävi. Paavali taipui lähtemään laivalla pohjoiseen Makedoniaan etelässä odottaneen Efesoksen sijaan. Makedoniaan Jumala oli Paavalia koko matkan kuljettanutkin. Mutta ajattele kuinka helpolta tuo matka näyttää, kun Paavali oli valmis taipumaan Jumalan tahtoon ja valitsemaan reittinsä sieltä, mistä Jumala heitä tahtoi kuljettaa. Ja toki hän lopulta pääsi myös Efesokseen, mutta hän tuli sinne eri suunnasta kuin ajatteli ja kului siinä muutama ylimääräinen vuosikin.

Raamatun tekstissä tämä näyttää varsin helpolta. Ja tietyllä tapaa se onkin. Se on juuri sitä, mitä kuuset tekevät tuulessa ja vesi pienessä purossa. Paavali teki juuri näin. Miksi sitten se on minulle niin vaikeaa? Miksi hangoittelen Jumalan tahtoa vastaan jopa silloin, kun ’tiedän’ mikä se on?

Sama omaan elämään

Samaan taipuisuuteen Jumalan Hengen ohjauksessa meidät on kutsuttu tänäänkin. Meidät on kutsuttu seuraamaan Jumalaa ja kulkemaan hänen Henkensä johdatuksessa. Joskus teemme pieniä korjausliikkeitä, mutta jos olemme valmiit seuraamaan, hän kyllä vie meidät perille. Kyse on vain siitä, kuinka kovasti tahdomme ’virrata’ sitä ainaista totuttua uomaa silloin, kun Herra on avannut uuden uomaan toiseen suuntaan. Kyse on siitä, kuinka kovasti tahdomme pysyä sijoillamme, kun Jumalan Hengen tuuli tahtoo vähän heilutella latvoja.

Kutsu meille – oman aikamme todistajille – on sama kuin Jeesuksen aikalaisille . Se kuuluu: ”Seuraa minua.”

Ja tuo seuraaminen on sitä, mitä kutsumme ylevästi eläväksi uskoksi. Pohjimmiltaan se ei ole sen ’ihmeellisempää’ kuin vastata kutsuun ”seuraa minua” – siis kulkea perässä. Se on ojentautumista sen varaan, mitä silmä ei näe eikä korva kuule, mutta Hengessä tietää oikeaksi. Se on taipuisuutta ja uskallusta antaa veden virrata uusia uomia.

Pohdittavaa

Missä minun on vaikea ’taipua’? Miten toimin uuden edessä?