Suoratoistopalvelut ja television tarjoilevat olohuoneisiin ja digitaalisiin päätelaitteisiin valtavan määrän sarjaohjelmia ja elokuvia. Elokuvat ja sarjat sijoittuvat mitä erilaisimpiin miljöisiin ja niiden juonet poikkeavat toisistaan. Suurinta osaa viihteellisiä ohjelmia yhdistää silti varsin usein yksi yhteinen seikka: oikeudenmukaisuuden tavoittelu.

Monesti pääosan esittäjä joko puolustaa oikeutta tai taistelee epäoikeudenmukaisuutta vastaan. Tyypillinen käsikirjoitus on myös toimintatragedia, jossa tarina alkaa kärsitystä vääryydestä, jolle etsitään hyvitystä tai kostoa eli toisin sanoen otetaan oikeus omiin käsiin.

Keskinkertaisten elokuvien maailmassa oikeus voittaa ja paha saa palkkansa. Harvassa ovat ne realistiseen maailmankuvaan pyrkivät elokuvat, jotka eivät latista elämää hyveen ainaiseksi voitoksi pahasta. Elävässä elämässä ei näet oikeus aina voita, kuten tv-uutiset ja ihmiskunnan historia todistavat.

Vääryys saa voiton ja oikeamieliset joutuvat kärsimään. Kristittyinä tietenkin pyrimme osaltamme menettelemään kaikessa oikeudenmukaisesti. Vaan miten meidän kuuluu asennoitua, jos huomaamme joutuneemme itse kärsimään syyttömänä? Mitä teet jos joku röyhkeästi etuilee sinua jonossa? Entä liikenteessä, kun joku kääntyy eteesi kolmion takaa ja saat hädin tuskin väistettyä ’väärintekijää’? Entä jos työssä pomo läksyttää sinua, vaikka olet toiminut tarkalleen hänen ohjeidensa mukaan? Ja mitä teet, jos naapurisi istuttaa kuusiaidan puoli metriä sinun tonttisi puolelle?

Ensimmäisenä tulee mieleen puolustautuminen, jos se ylipäätään on mahdollista. Eihän syyttömän sovi kärsiä, vaan totta kai vääryys on korjattava ja pahan on saatava palkkansa, eikö vain? Toki nyt kristityn tulee huolehtia, että oikeus tapahtuu hinnalla millä hyvänsä? Vai pitäisikö sitä alistua nöyristelemään tyyliin ”kärsi, kärsi, niin kirkkaamman kruunun saat”?

Kestävyyttä alamaisuuden nimissä

Pietarin kirjeen vastaus edellä esitettyyn ongelmaan kuulostaa monen korvaan jopa luonnottoman ’tekopyhältä jeesustelulta’:

”Jos te sen sijaan kestätte silloin, kun joudutte kärsimään tehtyänne oikein, se on Jumalalta teille tulevaa armoa. Sillä siihen teidät on kutsuttu.” (1. Piet. 2:20b)

Voi kysyä, että mitä ihmeen armoa on joutua kärsimään syyttömänä? Jotenkin vielä ymmärtää sen, että sävyisyyden nimissä kestää hitusen kärsimystä väärin perustein, mutta että sitä sanotaan vielä armoksi, niin eikö tuo ole jo vähän liikaa? Liekö Pietari siis tässä jakeessa murjaissut tietoisesti liioitellun totuuden, jota ei käytännön ohjeeksi ole edes tarkoitettu?

Teksti kuuluu Pietarin kirjeen kohtaan, jossa Pietari antaa ohjeita siitä, miten uskovan tulee alistua erilaisten käskyvaltojen alaisuuteen. Siinä Pietari käsittelee nöyrtymistä erikseen hallitsijoiden (1. Piet. 2:13,17), virkavallan (1. Piet. 2:14), isäntien (1. Piet. 2:18) sekä perheen sisäisten (1. Piet. 3:1-7) käskyvaltasuhteiden näkökulmasta. Luetaan teksti kokonaan.

”Palvelijat, kunnioittakaa isäntiänne ja olkaa heille kuuliaisia, ei ainoastaan hyville ja lempeille, vaan myös epäoikeudenmukaisille. Armoahan se on, jos joku omassatunnossaan Jumalaan sidottuna joutuu syyttömästi kestämään kärsimyksiä. Mitä erinomaista siinä on, jos te kestätte silloin, kun teitä kuritetaan tehtyänne väärin? Jos te sen sijaan kestätte silloin, kun joudutte kärsimään tehtyänne oikein, se on Jumalalta teille tulevaa armoa. Sillä siihen teidät on kutsuttu. Kärsihän Kristuskin teidän puolestanne ja jätti teille esikuvan, jotta seuraisitte hänen jälkiään.
– Hän ei syntiä tehnyt, hänen suustaan ei valhetta kuultu. Häntä herjattiin, mutta hän ei vastannut herjauksella, hän kärsi, mutta ei uhkaillut, vaan uskoi itsensä oikeamielisen tuomarin haltuun. Itse, omassa ruumiissaan, hän ”kantoi meidän syntimme” ristinpuulle, jotta me kuolisimme pois synneistä ja eläisimme vanhurskaudelle. ”Hänen haavansa ovat teidät parantaneet.”” (1. Piet. 2:18-25)

Tekstissä Pietari keskittyy isäntien ja orjien väliseen suhteeseen. Hän ei puhu siinä maatöissä käytetyistä orjista, vaan hän käyttää sanaa, joka tarkoittaa talossa palvelevia orjia (ts. palvelijoita), joilla oli huomattavasti enemmän oikeuksia ja vapauksia kuin maatyössä käytetyillä orjilla. Palvelijat saattoivat säästää itselleen omaa rahaa ja mahdollisesti ostaa itsensä vapaaksi säästöillä tai hyvällä palveluksella, jos isäntä niin salli. Tosin se oli hyvin harvinaista, koska eipä isäntä mielellään hyvästä ja pätevästä palvelijasta luopunut.

Monissa talouksissa isännät kohtelivat palvelijoita lähes perheenjäseninä (1. Moos. 24), vaikka orjilla ei ollut perintöoikeutta. Mutta ikävä kyllä, vähintään yhtä yleistä oli palvelijoiden huono kohtelu, kun isäntä käsitteli heitä vain omaisuutena, jolla ei ollut mitään sosiaalista tai inhimillistä arvoa. Huono isäntä saattoi kohdella palvelijaansa huonommin kuin hevostaan tai aasiaan.

Pietari tähdentää opetuksessa, että palvelijan tulee alistua isäntänsä käskyvallan alle huolimatta siitä, miten isäntä häntä kohtelee. Oli siis isäntä hyvä tai huono, palvelijan tuli olla hänelle kuuliainen yhteiskunnallisen asemansa tähden. Nykypäivänä isännän ja palvelijan välistä suhdetta vastaa ehkä parhaiten työnantajan ja työntekijän suhde, joskaan huonoinkaan työnantaja ei yllä lähellekään huonon isännän mittaa. Lisäksi meillä Suomessa pelkästään laki kieltää kohtelemasta työntekijää luokattomasti.

Pietari painottaa, että ansaittu rangaistus on huomattavasti keveämpi kärsiä kuin epäoikeudenmukainen rangaistus. Jos tiedät tehneesi väärin, odotat tekosi mukaisia seuraamuksia, joten eihän sellaisessa kärsimyksessä ole erityistä ansiota, vaan kyse on aiheutetun vääryyden hyvittämisestä.

Sen sijaan on tylyä saada osakseen loukkauksia ja epäoikeudenmukaista kärsimystä, jos hyvästä työstä odottaa ansaitsevansa palkkion tai edes kiitoksen. Epäoikeudenmukainen kärsimys silloin, kun pitäisi saada osakseen ystävällisyyttä, on ankaraa ankarampi koettelemus.

Silti Pietari kehottaa uskovaa ottamaan vastaan jopa epäoikeudenmukaisen koettelemuksen. Hän ei kehota taistelemaan vastaan ja ajamaan omaa oikeutta edes tässä tilanteessa, vaan mieluummin sävyisyydessä ottamaan vastaan rangaistuksen ja väärän kohtelun, aivan kuten hän sen vastaanottaisi silloinkin, kun tietää olevansa syyllinen.

Mutta miksi Pietari kehottaa menettelemään näin? Eikö oikeuden voittaminen ja vääryyden häviö ole silti Jumalan tahdon mukaista?

Syitä, miksi kestäisin kärsimystä

Pietarin sanat jakeissa 20 ja 21 antavat lisävaloa ongelmaan, koska siinä Pietari perustelee syyn tähän monen mielestä luonnottomaan menettelyyn:

”Jos te sen sijaan kestätte silloin, kun joudutte kärsimään tehtyänne oikein, se on Jumalalta teille tulevaa armoa. Sillä siihen teidät on kutsuttu. Kärsihän Kristuskin teidän puolestanne ja jätti teille esikuvan, jotta seuraisitte hänen jälkiään.” (1. Piet. 2:20-21)

Pietari vetoaa uskoviin, että heidät on kutsuttu kestämään epäoikeudenmukaista kohtelua, koska Kristus on antanut heille esikuvan oikeasta nöyrtymisestä jopa vääryyden edessä. Ei palvelija ole Herraansa suurempi. Ajatuksen tueksi Pietari siteeraa epäsuorasti katkelmaa Jesajan messiasennustuksesta ”Kärsivä palvelija” (Jes. 53:5-9).

Jos epäilet, ettei Jeesuksen tahdon mukaista ole alistua epäoikeudenmukaiseen kärsimykseen, voit hämmästyttää itsesi ja lukea Jeesuksen esimerkistä enemmän vaikkapa seuraavista evankeliumin kohdista Matt. 27:12-14 ja Matt. 27:34-44. Voit edelleen miettiä, mikä olisi meidän asemamme nyt, jos Jeesus olisi vaatinut oikeutta eikä olisi antanut itseään kuolemaan viattomana uhrina syntiemme edestä?

Jos Jumala olisi luonnoltaan vain oikeudenmukaisuus ilman armoa, kuka kestäisi hänen edessään? Mikä on suurempi armon osoitus ihmiskunnalle kuin Kristuksen uhrikuolema syyttömänä syyllisten sijaan! Kristus ei ajanut henkilökohtaista etuaan tai etsinyt itselleen oikeutta, vaan hän luopui oikeudesta meidän syntisten ja avuttomien ihmispolojen eduksi, vaikka olemme itsekin esi-isiemme tavoin armottomia. Maailmankaikkeuden tuomari, Jeesus Kristus, antoi meille esimerkin nöyrtymisestä:

”Häntä herjattiin, mutta hän ei vastannut herjauksella, hän kärsi, mutta ei uhkaillut.”

Mutta Pietarin peruste vääryyden kestämiseksi arjessa ei ole pelkästään se, että ”seuraisitte hänen jälkiään”, vaan Pietari kirjoittaa, että ”se on Jumalalta teille tulevaa armoa. Sillä siihen teidät on kutsuttu.”

Jos joudumme kestämään kärsimystä tehtyämme oikein, on se Jumalalta tulevaa armoa. Kyllä, mutta mitä se käytännössä tarkoittaa? Ja miksi meidät on siihen kutsuttu? – Jos Kristuksen tavoin kestämme kärsimystä tehtyämme oikein, emmekö juuri silloin osoita maailmalle käytännössä sitä samaa armoa, jota Kristus osoitti kärsiessään syyttömänä meidän puolestamme! Se on elävää evankeliumia – Kristuksen armoa meissä.

Se, että kestämme kärsimyksen vaatimatta itsellemme oikeutta, on käytännön osoitus maailmalle Jumalan armosta ja rakkaudesta oman elämämme kautta. Kun luovumme oikeudestamme ja alistumme kärsimykseen, julistamme Jumalan armoa elämällämme!

Kristus ilmoitti Jumalan armon ihmiskunnalle luopumalla oikeudestaan ja kärsimällä rangaistuksen tehtyään ensin kaiken oikein. Ja tähän samaan meidät on kutsuttu – luopumaan oikeudestamme ja kärsimään tehtyämme oikein, jotta Jumalan armo tulisi esiin elämässämme. Tästä on kyse.

Pietarin ohjeesta uutta voimaa elämään

Voi, kuinka toivon, että voisimme kumpikin – sinä ja minä – sisäistää sen, mitä tässä yritän selittää. Itselleni jo tämän pienen seikan ymmärtäminen on ollut mullistava kokemus, mitä se onkaan, kun tuo ymmärrys tulee osaksi elämääni. Aivan kuin olisin samalla kertaa ymmärtänyt jotain oman sydämeni kovuudesta ja Jumalan armon suuruudesta.

Jos Jumala kaikessa kirkkaudessaan on ollut valmis astumaan ihmisten keskelle, luopumaan oikeudestaan saada oikeudenmukaista kohtelua ja kuolemaan syyttömänä minun – syyllisen – puolesta, niin kuka minä olen vaatimaan oikeuttani! Enkö minä ole valmis kestämään pientä vääryyttä kohdallani, jos sen kautta voin osoittaa maailmalle sitä samaa armoa, jota Jumala on osoittanut minulle paljon enemmän?

Voisinko hillitä hetkeksi oikeudenjanoni, jotta armo saa tulla lihaksi myös minussa? Eikö minua ole kutsuttu Kristuksen kaltaisuuteen ”sydämeltäni lempeäksi ja nöyräksi”, kuten Matteus evankeliumissa Herraa kuvaa (Matt. 11:29b)?

Voisinko kaupan kassajonossa sanoa etuilevalle mieluummin ”Herra sinua siunatkoon” kuin sen tyypillisen murahduksen ”on kiire tässä muillakin”?

Entä olisiko liikenteessä kolmion takaa tulevalle parempi hymyillä ja antaa auton perässä killuvan kuluneen ’iktys kala-symbolin’ kertoa omaa kieltään kuin taas kerran puida nyrkkiä tai nostaa pystyyn sen kuuluisan keskimmäisen sormen?

Ja miten on naapurin kuusiaidan kanssa? Kumpi on parempi: viedä asia oikeuteen ja voittaa vai nauttia yhdessä aidasta, jonka naapuri on tontillesi pystyttänyt? Voisiko siis olla joskus hedelmällisempää luopua oikeudestaan ja näyttää maailmalle edes vähässä, mitä tarkoittaa Jumalan armo?

Pohdittavaa

Mitä tarkoittaa jae ”Jos te sen sijaan kestätte silloin, kun joudutte kärsimään tehtyänne oikein, se on Jumalalta teille tulevaa armoa.”?

Miten tuo neuvo saisi tilaa minun arjessani?