”Kuka on avannut kuurnan sadekuurolle ja ukkospilvelle tien, niin että sataa maahan, joka on asumaton, erämaahan, jossa ei ihmistä ole, niin että autio erämaa saa kylläksensä ja maa kasvaa vihannan ruohon? Onko sateella isää, tahi kuka on synnyttänyt kastepisarat? Kenen kohdusta on jää tullut, ja kuka on synnyttänyt taivaan härmän? Vesi tiivistyy kuin kiveksi, ja syvyyden pinta sulkeutuu kiinni.”  (Job 38:25-30)

Jobin kirjan sitaatti on kirjan loppupuolelta Jumalan ja Jobin välillä käydyn dialogin ensimmäisestä puheenvuorosta, jossa Jumala vastaa Jobin ja hänen ystäviensä pohdintoihin ja syytöksiin. Jumala näyttää valtasuuruutensa paljastamalla ihmisen rajallisuuden.

Job oli inhimillisesti arvioiden hurskas mies (Job 1:8), joka oli elänyt sangen kelvollisen elämän. Hurskaudesta huolimatta Job oli hänkin vain ihminen ja hän katsoi elämää langenneen ihmisen perspektiivistä – eli itsestään käsin. Ihmisen langennut luonto näkyy varsin hyvin siinä, että hänen kykynsä ymmärtää elämää on rajoittunut häneen itseensä. Jopa hurskas Job suhteutti maailman tapahtumat itseensä, sen sijaan, että hän olisi suhteuttanut itsensä Jumalan koko luomakuntaan.

Tällä tarkoitan sitä, että langennut ihminen on aina oman napansa vanki. Tiedän esimerkiksi, että tällä hetkellä ihmisiä syntyy ja kuolee jossain päin maailmaa; on suurta iloa ja kärsimystä. Silti etäinen kärsimys tai ilo ei kosketa minua olleenkaan siinä, mitä se, mikä tapahtuu lähellä ja osuu minun elinpiiriini.

Kykyni käsittää etäisyyttä estää minua kohtaamasta suuria tunteita, vaikka ne tapahtuvat täsmälleen minun ajassani. Ja vaikka suuria tuntemuksia herättävät tapahtumat ovat tapahtuneet juuri tässä, missä olen, olen jälleen kyvytön jakamaan niitä, jos minua ja tapahtumaa erottaa riittävän suuri aika. Jumala ei ole näin rajoittunut. Olenpa pohtinut, että kykeneekö lunastettu ihminen kohtaamaan paremmin kollektiivisen ilon ja surun – ilman, että häntä rajoittaa oman navan läheisyys.

Koko ajan sattuu ja tapahtuu

Muutama päivä sitten katsoin videon, joka kertoi tavallisen lapsen elämästä. Se oli koottu sekunnin mittaisista videokuvista eri päivältä jokusen kuukauden ajalta. Se kertoi yhden Syyriassa eläneen pienen tytön tarinan siitä, miten hänen tuiki tavallinen elämänsä muuttui, kun Syyriassa alkoi sota.

Voit katsoa mainitsemani videon tästä, jos tahdot.

Videon lopussa esitetään hyvin puhutteleva ajatus, että vaikka meillä on täällä tällä hetkellä asiat paremmin kuin hyvin, niin tällä hetkellä – kuluvalla samalla hetkellä – tapahtuu paljon sellaista, mikä ylittää toisaalta kaikki pelkomme tai vaihtoehtoisesti salaiset toiveemme.

Hetkellinen tietoisuus elämän suuruudesta ahdistaa toista, vaikka toiselle se voi olla suuri oivallus siitä, että mitkä ovatkaan todelliset mittasuhteet, joissa elämämme tapahtuu. Toinen näkee oman pienuutensa, kun toinen kokee olevansa osa jotain suurta ja käsittämätöntä.

Sen, että näemme elämää suuremmin omassa hetkessämme – puhumattakaan sukupolvien ajan perspektiivistä – ei pitäisi masentaa meitä eikä saada surkuttelemaan elämää, vaan sen pitäisi muistuttaa siitä, että Jumala on läsnä jopa siellä, missä me emme kykene olemaan tai minne ajatuksemmekaan ei yllä.

Jobin kirjan sitaatti puhuu juuri tästä. Jobin ja hänen ystäviensä ymmärrys ponnisti heistä itsestään käsin, mutta kukaan heistä ei kyennyt tulemaan kokemuspiiristään sen vertaa ulos, että olisivat nähneet Herran valtasuuruuden myös siellä, missä ihmistä ei edes ole.

Jumala ei mahdu ajatukseen edes hetkessä

Kun siis otamme Jumalan mukaan ajatukseen maailman suuruudesta, ajatus elämän laajuudesta toivottavasti avaa silmämme näkemään jotain Jumalan mahdollisuuksista ja suuruudesta. Hän on tosiasiallisesti läsnä kaikkialla toisaalla niin kuin hän on juuri nyt tässä.

Tietoisuus Jumalan kaikkialla läsnä olevuudesta kannustaa meitä paitsi muistamaan rukouksin heitä, ketkä eivät ole tässä juuri nyt, mutta myös näkemään Jumalan mahdollisuudet rukouksissa aivan eri mittakaavassa.

Herra ei ole vain tässä luonamme kuulemassa rukouksemme, vaan hän on samassa läsnä myös siellä, minne rukouksemme kantavat tai jopa siellä, minne ajatuksemmekaan eivät yllä.

Jumalan maailma – suurempi kuin ajatus

Kenties pohdit, miten alussa siteerattu Jobin kirjan sitaatti liittyy millään tavalla ajatuksiin, joita olen tuossa pyöritellyt, mutta tekstillä on selkeä kosketuspinta. Erityisesti siinä minua puhuttelee tämä kohta:

”niin että sataa maahan, joka on asumaton, erämaahan, jossa ei ihmistä ole, niin että autio erämaa saa kylläksensä” (Job 38:26)

Ajattele! Herra pitää huolen myös kaikesta siitä luomakunnan osasta, missä ihmistä ei edes ole. Me ihmiset olemme tavallaan ’omineet’ Jumalan. Hän on toki meidän Jumalamme, mutta Jobin tavoin jotenkin kuvittelemme, että hän olemassa vain meitä varten. Ja onhan hän 100% meitä varten, mutta hän on silti myös siellä, missä ihmistä ei ole. Jumalan huolenpito on paljon suurempaa kuin ihminen ja hänen hyvinvointinsa.

Luonnollisesti me pyydämme häntä apuun kaikkialla siellä, missä itse olemme, minne valvova silmämme kantaa, tai mitä mielikuvituksemme rajallisuudelta pystymme kuvittelemaan. Mutta Jumala on sielläkin, minne ajatuksemme eivät yletä! Ja hän on siellä sama Jumala kuin meidänkin elämässämme.

Me ihmiset näemme maailman ’kulissikylinä’. Tarkoitan sellaisia elokuvan kuvaamista varten pystytettyjä kulisseja. Kulissi on nopea ja helppo tehdä, koska riittää, että se antaa aidon vaikutelman jostain tietystä suunnasta.

Samalla tavoin me ihmiset erehdymme arvioimaan maailmaa. Aivan kuin kaikki olisi tehty ja pystytetty meitä varten. Meille riittää, että kaikki on paikallaan siitä näkökulmasta, mistä me elämää elämme ja koemme. Mutta Jumala on ja toimii myös ’kulissin’ takana. Jumalan luomakunta ei ole vain ihmistä varten. Vaikka kuinka ihailemme luomakunnan kauneutta ja monimuotoisuutta, niin Jumalan luomistyö ei ole pelkästään olemassa sen tähden, että me ihmiset hyötyisimme tai nauttisimme siitä. Luomakunta on aito ja Jumala on kaikkialla sielläkin, minne ihmisen ajatus ei edes kanna.

Meille ihmisille riittää kulissikylät, mutta Jumalan kolminaisuus on enemmän. Hänelle maailma ei ole pystytetty elokuva- tai kulissikyliä, vaan se aito ja pysyvä.

Mitä se tarkoittaa meille?

Viimeistään tämän raamatunpaikan edessä lukijan pitäisi pysähtyä näkemään, miten se kuva, mikä meihin luomistyössä on laitettu, on päässyt turmeltumaan ja on edelleen vajaa, vaikka olemme lunastetut ja matkalla kohti täydellisyyttä rakkaudessa ja Herran tuntemisessa.

Luontainen taipumuksemme katsoa Jumalaa itsestämme käsin meitä auttavana ja ohjaavana persoonana, paljastaa sen kuinka itsekeskeisiä me ihmiset olemme. Luomisjärjestyksen mukaan ihmisen kuuluisi päinvastoin nähdä itsensä Jumalan kautta, eikä Jumalaa itsensä kautta.

Tästä kummallisesta taipumuksesta huomaa, kuinka ihmisellä on taipumus syntinen unohtaa Jumala elämästämme ja toisaalta taas vähän kuin kutsua hänet silloin paikalle uudelleen katsomaan, kun on tapahtunut se jokin, mitä emme osaa itse käsitellä. Aivan kuin elämä olisi videokamera, joka pyörii sen mukaan, mitä me näemme, tunnemme ja tiedämme.

Jos eläisimme Jumalan tahdossa ei meille olisi ollenkaan vierasta nähdä Herraa mukana elämän kaikissa käänteissä. Ja toisaalta ehkä olisimme myös näkemässä hänet siellä, missä emme häntä nyt kykene näkemään. Ja mikä ihmeellisintä Jumalan tahdossa eläminen tarkoittaisi myös sitä, että Jumalaa ei tarvitsisi erikseen kutsua paikalle apuun, koska tuntisimme hänen läsnäolonsa siinä, missä olemme. Ja tätähän uskovan elämä parhaimmillaan on; Jumalan läsnäolossa ja tahdossa elämistä.

Tälläkin hetkellä Kaikkivaltias Jumala toimii samalla jossain toisaalla, vaikka hän on aktiivisesti läsnä tässäkin hetkessä jopa täydemmin, mitä ymmärrämme.

Ehkäpä syntiinlankeemuksen suuri tragedia oli juuri siinä, että olemme erehtyneet näkemään maailman kulissina, jossa me elämme ja suoritamme omaa tärkeää osaamme. Sen sijaan, että näkisimme itsemme osana Jumalan suurta suunnitelmaa, me näemme vain itsemme ja Jumalan siinä vierellämme.

Väitän, että siinä missä Jumalan ennallistava työ etenee meissä, me huomaamme kokonaisvaltaisemmin olevamme erottamaton osa isompaa ja näemme tarkoituksemme siinä. On vapauttavaa huomata olevansa erottamaton osa jotain suurta ja merkittävää Jumalan kädessä verrattuna siihen, että kuvittelisin itse olevani suuri ja merkittävä.

Uskon, että lunastuksemme täydellistymisen päivänä Jumalan sanat Jobille kirkastuvat meille vieläkin syvemmin. Ehkäpä silloin todella koemme joka solulla, mitä tarkoittaa tuntea henkilökohtaisesti Jumala, joka sanoo itsestään:

”Kuka on avannut kuurnan sadekuurolle ja ukkospilvelle tien, niin että sataa maahan, joka on asumaton, erämaahan, jossa ei ihmistä ole, niin että autio erämaa saa kylläksensä ja maa kasvaa vihannan ruohon?” (Job 38:25-26)

Nähkäämme tämä Jumala rukouksissamme ja arvioikaamme hänen suuruutensa perusteella rukouksen voimaa. Miksi jättää rukous odottamaan epäonnistumisemme hetkeä, kun voisimme antaa asiat Herran käsiin jo hyvissä ajoin.

Pohdittavaa

Mitä tarkoittaa, että ihminen katsoo maailmaa oman napansa perspektiivistä?
Kuinka suuri on Jumala, joka on sielläkin läsnä, missä ihmistä ei ole?