Raamatussa on paljon jakeita, joita siteerataan päivittäin ja opetellaan jopa ulkoa. Tällaisia ovat esimerkiksi pienoisevankeliumi (Joh. 3:16), protoevankeliumi (1. Moos. 3:15) ja rakkauden kaksoiskäsky (Matt. 22:37-40). Ne kiteyttävät uskonsisällön ja ovat täten keskeisiä arjessa.

Edelleen on myös joukko kertomuksia, joita kerrotaan jumalanpalveluksissa tai raamattupiireissä uudestaan ja uudestaan: laupias samarialainen (Luuk. 10:30-36), Daavid ja Goljat (1. Sam. 17:17-58), Abraham uhraa Iisakin (1. Moos. 22:1-19) jne.

On myös raamatunkohtia, joiden ääreen palataan kerta toisensa jälkeen siksi, että ne herättävät lukijan pohtimaan jotain siinä esiintyvää yksityiskohtaa, mitä teksti ei ehkä kerro, kertomuksen moraalista opetusta tai omalle kulttuurillemme vierasta tapaa.

Raamattu on kuitenkin sen verran tuhti opus, että kaikkien edellä mainittujen tekstien lisäksi jää vielä jäljelle suuri joukko jakeita, joita ei kukaan muista olevan olemassakaan. Kun joku niitä siteeraa, niin ensimmäinen reaktio on epäilys siitä, että onko sitaatti ’oikeasta’ Raamatusta ensinkään.

Lyhyt tekstimme Vanhasta testamentista profeetta Elisan elämäntarinan varrelta kuuluu vähemmän tunnettujen kertomusten joukkoon. Samalla lyhyt kertomus lukeutuu teksteihin, jotka herättävät lukijassa kummastusta, jos hän sattuu tekstin lukemaan. Teksti kuuluu näin:

”Elisa lähti sieltä Beteliin. Kun hän nousi rinnettä, kaupungista tuli pikkupoikia, jotka pitivät häntä pilkkanaan ja huusivat hänelle: ’Tule tänne {ylös, KR1933/38}, kaljupää! Tule {ylös, KR1933/38} tänne, kaljupää!’ Hän kääntyi katsomaan pilkkaajiaan ja kirosi heidät Herran nimeen. Heti tuli metsästä kaksi karhua, ja ne raatelivat neljäkymmentäkaksi poikaa kuoliaaksi. Elisa jatkoi matkaansa Karmelinvuorelle ja palasi sieltä Samariaan.” (2. Kun. 2:23-25)

Minussa tämä erikoinen teksti herätti kokonaisen tukun kysymyksiä:

• Minkä tähden kirjoittaja valitsi tämän tapahtuman mukaan tekstiin?

• Miksi Elisa kirosi pikkupojat? Oliko kaljuuntuminen hänen akilleenkantapäänsä?

• Mitä Herran nimessä kiroaminen merkitsee? Saako niin tehdä?

• Olivatko karhut Jumalan vastaus Elisan langettamaan kiroukseen?

• Onko tarinalla jokin moraalinen opetus vai kuvaako se Jumalan valtasuuruutta ja pyhyyttä?

Erityisen ongelmalliseksi tekstin tulkinnan lukijalle tekevät Uuden testamentin käskyt pitäytyä kiroamasta ketään (Room. 12:14; Jaak. 3:10; Luuk. 6:28). Olivatko siis Jumalan säädökset erilaiset Vanhan testamentin aikaan? Ja jos olivat, niin mistä voimme tietää, ettei Jumalan tahto muutu taas edelleen meidän aikanamme?

Kyse ei kuitenkaan ole perustavasta ongelmasta jos maltamme lukea tekstin huolella ja pohtia, mistä siinä puhutaan.

Päähenkilön ja yksityiskohtien kautta tarinaan

Kertomusta lienee viisainta lähestyä päähenkilön ja muutamien kertomuksessa mainittujen yksityiskohtien kautta, jotta ymmärrys tapahtumien kulusta kasvaa.

Elisa

Elisa (suomeksi ”Jumala on pelastus”) oli maanviljelijä Aabel-Meholasta, Jordanin varrelta. Hän oli kyntämässä, kun profeetta Elia tuli hänen luokseen ja voiteli hänet seuraajakseen (1. Kun. 19:19-21) . Tämän jälkeen hän seurasi Elian mukana hänen palvelijanaan.

Seuraavan kerran Elisa mainitaan nimeltä vasta hänen astuessa Elian paikalle johtavana profeettana Elian taivaaseen ottamisen yhteydessä (2. Kun. 2:1-12). Elisalle annettiin ’Elian hengestä’ kaksinkertainen osa, mikä näkyi siinä, että hän teki enemmän (ainakin meille dokumentoituja) ihmeitä kuin nimekkäämpi edeltäjänsä.

Ensimmäisen ihmeen Elisa teki heti Elian taivaaseen ottamisen jälkeen, kun hän löi Jordanin rannalla veteen Elian vaipalla ja vesi jakaantui kahtia niin, että hän pääsi kuivin jaloin joen yli (2. Kun. 2:13-14). Se oli merkki Jerikosta tulleille profeetanoppilaille Elisan valinnasta Elian seuraajaksi.

Tästä alkaen Elisa toimi profeettana pohjoisessa valtakunnassa kuninkaiden Ahabin, Ahasjan, Jooramin, Jeehun, Jooahaan ja Jooaan aikana (700-luvulla eKr.). Profeetanlaadultaan Elisa oli kuin edeltäjänsä. Elia oli Herran kiivas esitaistelija sekä yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden julistaja, Elisa taas tunnettu näkijä ja ihmeiden tekijä. Hänet tunnetaan edeltäjäänsä Eliaan verrattuna rauhaa rakastavana ja empaattisena persoonana, joka myötäeli vahvasti lähimmäistensä vaikeuksissa.

Elian voima seurasi Elisaa loppuun saakka. Vielä Elisan kuolleen ruumiin välityksellä tapahtui ihmeitä. Kun kuollut mies heitettiin Elisan hautaan vihollispartion lähestyessä, mies virkosi eloon koskettaessaan Elisan luita (2. Kun. 13:21).

Elisan sävyisää persoonaa vasten ajateltuna tekstin ’ristiriitainen’ tapahtuma herättää kummastusta.

Kaljuuntuminen

Tekstissä pikkupojat pilkkasivat Elisaa sanoen ”Tule tänne {ylös, KR1933/38}, kaljupää!” Pilkan tarkoitus oli lannistaa Elisa ennen kuin hän saapuisi Beteliin.

Kaljuus oli harvinaista juutalaiskansan keskuudessa, joten ei ole ihme, että sitä pidettiin häpeällisenä (Jes. 3:17, 24). Pakanoilla oli tapana ajaa surun merkiksi päänsä paljaaksi, mutta Mooseksen laissa se oli kielletty (5. Moos. 14:1).

Hiuksia pidettiin elinvoiman ja vahvuuden merkkinä, minkä vuoksi kuninkaat ja sankarit kuvattiin paksun ja pitkän tukan omaavina. Raamatun hahmoista Simson (Tuom. 13:24-16:31) on malliesimerkki tästä – tuskin Herra olisi valinnut Simsonin hiuksia hänen voimansa merkiksi, ellei se olisi ollut sitä ihmisten silmissä.

Elisan kaljuus oli siis paitsi häpeällistä, myös signaali hänen voimattomuudestaan. Poikien pilkka yritti täten vakuuttaa hänet kykenemättömyydestään toimia Elian jatkajana ja saada hänet pysymään poissa Betelistä.

Pikkupojat

Entä sitten keitä olivat tekstissä mainitut 42 pikkupoikaa? Suomenkieliset käännökset ovat epäonnistuneet tässä kohdin välittämään heprealaisen tekstin alkuperäistä ajatusta ’pikkupojista’. Käännös pieniksi pojiksi on toki oikea, mutta se ei kerro alkuperäisen ilmauksen koko merkitystä. Suomenkieliset käännökset ovat valinneet Septuagintan (LXX) mukaisen käännöksen, kuten on valinnut myös KJV käännös.

Parempi käännös olisi ’nuorukaiset’ tai ’poikaset’. Samaa ’pikkupojiksi’ käännettyä sanaa käytetään toisaalla Vanhassa testamentissa palvelijoista, nuorista sotilaista ja jopa Isakista silloin, kun hän oli jo yli 25-vuotias. Tekstin pilkkaajat eivät siis olleet polvihousuisia alle kouluikäisiä naskaleita.

Nuorukaiset tulivat ’ylhäältä’ Betelistä ja olivat lähetetty varta vasten profeettaa vastaan lannistamaan häntä. He olivat mahdollisesti epäjumalan profeettojen oppilaita tai ainakin heidän lähettämiään. Joukkion tehtävä oli selvä: pysäyttää profeetta ja estää häntä astumasta kaupunkiin.

Betel

Betel (”Herran talo”) oli pohjoisen valtakunnan (Israel) kuninkaiden perustama kuninkaallinen uskonnollinen keskus (1. Kun. 12:29; Aam 7:13). Sen tarkoitus alkujaan oli syrjäyttää Jerusalemin temppeli vuotuisten jumalanpalvelusmenojen pitopaikkana, jotta temppelivero tulot pysyisivät pohjoisen valtakunnan alueella (1. Kun. 12:25-32). Tällöin Beteliin pystytettiin pyhäköt sonnipatsaille ja perustettiin epäjumalanpalveluksen keskus.

Betelin alueella toki toimi Samuelin aikana perustettu profeettakoulu, jossa koulutettiin profeetanoppilaita Herran profeetoiksi. Tästä huolimatta Betel tunnettiin paremmin epäjumalanpalvelun keskuksena sonnipatsaille pystytettyjen pyhäkköjen vuoksi. Esimerkiksi profeetta Hoosea, joka toimi Elisan aikojen jälkeen, kutsui Betelin kaupunkia nimellä Bet-Aven eli ”pahuuden talo” (Hoos. 4:15; Hoos. 5:8; Hoos. 10:5).

Ilmeisesti Elisan vastustajat, epäjumalan papit, pelkäsivät Elisan tekevän saman heille, mitä Elia teki Baalin profeetoille Karmelin vuorella. Tämän takia he lähettivät ’pojat’ lannistamaan jumalanmiestä.

Jos nyt ajatellaan Elisaa Elian tehtävän jatkajana, Betelin kaupunkia valtiollisen epäjumalanpalvelun keskuksena ja ’pikkupoikia’ Betelistä varta vasten lähetettynä ’vastaanottokomiteana’ Elisalle, alkavat Elisan reaktion motiivit selvitä. Häntä vastassa ei ollut satunnainen joukko paikallisia pikkupoikia, vaan Herran profeettaa vastaan lähetetty joukko, jonka tarkoitus oli estää Elisan pääsy kaupunkiin, jotta hän ei puuttuisi siellä harjoitettuun epäjumalanpalvelukseen.

Ennen kuin jatkamme kertomuksen tulkitsemista eteenpäin, katsotaan vielä lyhyesti kiroamista ja karhuja.

Kirous

Tekstissä Elisa kääntyi katsomaan pilkkaajiaan, minkä jälkeen hän ”kirosi heidät Herran nimeen”. Kiroaminen ei ollut ennenkuulumatonta, vaan kiroaminen siunauksen vastakohtana oli tunnettua jo Nooan (1. Moos. 9:25) ja patriarkkojen aikana (1. Moos. 27:11, 12; 1. Moos. 49:7) ennen kuin Mooseksen lakia oli annettu.

Myöhemmin Mooseksen laissa kiroaminen esiintyy vastakohtana siunaamiselle (5. Moos. 11:26-29). Kuuliaisuus Jumalalle palkittiin siunauksella, tottelemattomuudesta taas rangaistiin kirouksella. Oikeutettu kirous kohdistuu vain syntiin, rikkomukseen tai tottelemattomuuteen Jumalan käskyjä kohtaan.

Tekstissä Elisa ei langettanut sokeasti kirousta vastustajiensa ylle, vaan minkä hän teki, hän teki sen harkiten noudattaen lain periaatteita. Profeetan kirous ei ollut vihan tai harmituksen aikaansaannos, vaan hän toimi täysin sopusoinnussa Mooseksen lain mukaan. Elisan lausuma kirous vastaa lähtökohdiltaan ja lopputulokseltaan täysin Mooseksen laissa asetettua liitonkirousta:

”Jos te yhä vain niskoittelette ettekä suostu kuulemaan minua, minä kuritan teitä vielä seitsemän kertaa ankarammin syntienne tähden. Minä lähetän teidän kimppuunne villipetoja, ja ne riistävät teiltä teidän lapsenne, raatelevat karjanne ja tappavat teidät niin vähiin, että tiet tulevat autioiksi.” (3. Moos. 26:21-22)

Pohjoinen valtakunta pysyi kuningaskuntana lankeemuksessa tekemättä parannusta (2. Aik. 36:16), minkä hedelmä myös ehdoin tahdoin perustettu ja vaalittu epäjumalanpalvelus Betelissä oli. Elisa lausui Herra pilkkaavien vastustajiensa ylle sen liitonkirouksen, minkä alaisuudessa he jo tottelemattomuutensa tähden olivat. Pilkatessaan tunnustettua Herran profeettaa voimattomuudesta, he eivät pilkanneet vain Elisaa, vaan hänen lähettäjäänsä Herraa.

Kirotessaan Herran nimessä Elisa ei kironnut omissa nimissään, vaan luotti koston Jumalan käsiin. Sen enempää kirousta kuin siunausta ei pidetty lausuttuna toivomuksena, vaan katsottiin, että siinä oli voima toteutua henkilön tai asian kohdalla, johon se kohdistettiin. Huomaa siis, ettei Elisa pyytänyt Jumalaa rankaisemaan vastustajia oman mielensä mukaisella tavalla, vaan hän antoi koko asian Jumalalle, joka sitten toteuttaisi kirouksen parhaaksi katsomallaan tavalla ennemmin tai myöhemmin.

Kiroaminen vaikuttaa karskilta meidän näkövinkkelistämme katsottuna, mutta voimme olettaa Elisan toimineen Jumalan Hengen johtamana samoin kuin Pietari silloin, kun hän langetti vastaavasti kirouksen Ananiaan ja Safiiran ylle (Ap. t. 5:1-10). Eihän Pietarikaan lausunut, miten Jumalan Pyhän Hengen tulee vastata.

Karhut

Viimeisenä yksityiskohtana tarkastelemme vielä kahta naaraskarhua, jotka toimivat kirouksen välittöminä toimeenpanijoina. Luonnosta vieraantuneina kauhistelemme tapahtuman julmuutta, mutta täytyy muistaa, että vajaat kolme tuhatta vuotta sitten karhujen kaltaiset pedot olivat yleinen uhka karjalle ja niitä paimentaneille ihmisille.

Olemme tottuneet näkemään Jumalan ’koston miekan’ sivaltavan Vanhan testamentin sivuilla kokonaisia kansoja esimerkiksi sodan muodossa, mutta kertomuksemme naaraskarhut ovat hyvä muistutus siitä, että Jumala on luomakunnan Herra ja suvereeni käyttämään vaikka eläimiä tahtonsa toteuttamiseen. Hänen kätensä ulottuu koskettamaan yksittäisiä ihmisiä siinä, missä kokonaisia kansojakin.

Karhut sitä paitsi olivat yleisiä muinaisessa Israelissa. Kyseinen karhulaji, Syyrian karhu (Ursus Syriacus), oli tunnettu raivokkuudestaan. Ei ollut harvinaista, että se kävi ihmisen kimppuun, joten sen vuoksi tapahtuman historiallisuutta ei ole syytä epäillä. Yksittäisen karhun raatelemaksi joutunut ihmistä ei olisi edes ajateltu Jumalan rangaistukseksi – sen verran yleistä se oli, Mutta kun kaksi naaraskarhua raatelivat peräti 42 nuorta miestä, se oli poikkeuksellista. Samoin oli tietenkin tapahtuman ajoittuminen kirouksen jälkeen.

Mitä oikeastaan tapahtui?

Monesti luemme tekstiin oletuksia, joita tekstissä ei ole. Se ei ole vaarallista, mutta tekstin ymmärtämistä oletukset haittaavat, jos ne ohjaavat lukijat vääriin päätelmiin. Näin saatamme tehdä tämänkin tekstin kohdalla.

Voimme esimerkiksi tulkita Elisan toimineen harkitsemattomasti kirotessaan pikkupojat tulistuessaan sen tähden, että he vähän nimittelivät häntä. Edelleen saatamme ajatella Elisan pyytäneen Jumalaa lähettämään karhut raatelemaan poikajoukon. Lisäksi on kiusaus ajatella poikien olleen syyntakeettomia, jne.

Mutta nyt, kun olemme käyneet tekstin läpi yksityiskohtaisesti, saatamme jo nähdä tapahtumien taakse.

Tiedämme, ettei Elisa ollut luonteeltaan äkkipikainen ja tuskinpa Herra olisi toteuttanut hänen kiroustaan millään tavalla, jos se olisi tapahtunut hetken mielijohteesta. Teksti kuitenkin antaa ymmärtää, että Elisa toimi harkitusti ja Jumalan johdossa. Tunnustettuna profeettana Elisa toimii tilanteessa Jumalan puhemiehenä – aivan kuten Pietari Ananiaan ja Safiiran tapauksessa.

Kun siis Elisa langetti kirouksen, hän ei puhunut omia sanojaan, vaan Jumalan sanoja. Eivät Betelin väärät profeetat pelänneet Elisaa ihmisenä, vaan Herraa, kenen palvelija Elisa oli. Asetelma Betelistä tulleiden ’sanansaattajien’ ja Elisan välillä ei oikeastaan koskenut sen enempää ’pikkupoikia’ kuin Elisaakaan, vaan kyse oli Herran ja epäjumalien kohtaamisesta. Epäjumalan palvelijat pilkkasivat Herraa väittämällä Elisaa voimattomaksi (kaljuus), mikä saattoi heidät liitonkirouksen piiriin.

Lausumalla kirouksen Elisa julisti heidän ylleen Mooseksen laissa annetun kirouksen, jonka alaisia he olivat omien valintojensa perusteella. Hän siis toi vain julki sen tilan, minkä he olivat epäjumalanpalveluun kääntyneinä valinneet. Hänen sanansa antoivat niitä seuranneelle tapahtumalle merkityksen. Ellei hän olisi Jumalan nimessä lausunut kirousta, eivät paikalliset olisi ymmärtäneet karhujen palvelleen Jumalan langettamaa tuomiota pilkkaajilleen.

Elisa ei tehnyt asiasta ’omaansa’, vaan hän jätti asian Jumalalle, johon Elisaan osunut pilkka voimattomuudesta kohdistui. Elisa ei paennut, hän ei ryhtynyt väittelemään arvottomien kanssa (Matt. 7:6), hän ei tinkinyt sanomasta eikä ryhtynyt valittamaan Herralle kovasta kohtalostaan.

Elisa yksinkertaisesti jätti sanomatta ja tekemättä ja antoi mieluummin Herran vastata puolestaan. Hän ei tarttunut inhimillisiin aseisiin ja keinoihin, vaan luotti asiansa Herralle (1. Piet. 2:23). Elisa ei toivonut vastustajilleen pahaa eikä pyytänyt Jumalaa tuhoamaan heitä; hän langetti heidän ylleen liitonkirouksen, joka jo entuudestaan lepäsi heidän yllään. Senkin Elisa teki profeettana Jumalan antamin sanoin – ei kiroten vastustajiaan henkilökohtaisista syistä.

Elisa ei pyytänyt Jumalaa lähettämään karhuja, vaan karhut tulivat ja langettivat Jumalan tuomion yksin Herran aivoituksen mukaan. Se, mitä tapahtui ei jättänyt kenellekään epäselväksi asioiden syitä ja seurauksia, koska Elisa julisti Herran sanat paikalla olleiden kuulleen ja karhut toteuttivat tuomion, jonka epäjumalanpalvelijat olivat vetäneet ylleen jo ennen tapahtumaa. Tuomiota oli pitkittänyt ainoastaan Jumalan armo. Armoa oli jopa sekin, että nuorukaisten traaginen kohtalo tuli merkiksi monelle siitä, kenen jumala oli se todellinen Jumala, Herra.

Tinkimättömät Jumalan palvelijat

Vaikka ensinäkemältä teksti herätti erinäisiä kysymyksiä siitä, tapahtuiko kaikki oikeassa raamatullisessa hengessä, saimme huomata, että teksti oli hyvinkin raamatun hengen mukainen. Elisan menettely oli jotain, mistä voimme ottaa oppia Herran palvelijoina.

Älkäämme olko kärkkäät ajamaan omaa etua tai puolustamaan kunniaamme, vaan luottakaamme kärsimämme vääryydet Herran Jeesuksen tiettäväksi. Samoin pitäkäämme rohkeasti kiinni Jumalan lupauksista niin kuin Elisa teki. Hän ei käynyt epäilemään Herran kykyä puolustaa nimensä kunniaa eikä täten jättänyt sanomatta Herran hänelle antamaa kovaa sanomaa.

Älkäämme siis pelätkö matkallamme henkilökohtaiseen ’Beteliin’, vaan käykäämme rohkeasti eteenpäin sinne, minne Herra Jeesus meitä johdattaa. On turha odottaa Jumalan lähettilään matkanteon olevan ruusujen tuoksun saattelemaa voittokulkua silloin, kun vihollinen tietää olevansa uhattuna – ei meidän itsemme, vaan Herramme taholta (1. Piet. 4:10-12; 2. Tim. 3:12). Rukoilkaamme elämäämme profeetta Elisan asennetta – se kantaa meidät perille siitä huolimatta, miltä ympärillämme näyttää.

Pohdittavaa

Mitä oppitunteja profeetta Elisasta kertova tekstimme antoi?