Sunnuntain evankeliumiteksti on tuttu kertomus Johanneksen evankeliumin yhdeksännestä luvusta (Joh. 9:1-41). Siinä Jeesus parantaa sokeana syntyneen miehen. Miehen parantaminen – Jeesuksen yliluonnollinen laupeuden teko – on varsin pieni kahden jakeen osuus yhteensä peräti 41 jakeen mittaisesta kertomuksesta. Näin siitä huolimatta, että sokea mies ja hänen parantumisensa on tarinan keskiössä kertomuksen alusta loppuun.

”Näin sanottuaan Jeesus sylkäisi maahan, teki syljestä tahnaa, siveli sitä miehen silmiin ja sanoi: ”Mene Siloan altaalle ja peseydy.” – Altaan nimi merkitsee: lähetetty. – Mies meni, peseytyi ja palasi näkevänä.” (Joh. 9:6-7)

Tässä kaikki, mitä Johannes kirjoitti Jeesuksen varsinaisesta tunnusteosta. Entä mihin suurin osa kertomuksen palstatilasta kului? No, tietenkin siihen samaan, mihin se kuluu meidänkin aikanamme. Aika ja palstatila kuluu tapahtuman reflektointiin ja kiistelyyn, kun sivustakatsojat kertovat mielipiteensä tapahtuneesta ja arvioivat, mikä meni oikein ja väärin.

Tässä suhteessa ihmiset eivät ole paljoa vuosituhansissa muuttuneet. Missä jotain tapahtuu – hyvää tai pahaa – sinne kokoontuu suuri joukko heitä, ketkä jälkiviisaina paneutuvat ongelman ytimeen tekemättä itse asioille mitään. He ovat vain kovasti jotain mieltä. Samoin evankeliumitekstissä Jeesus oli ainoa, joka teki jotain auttaakseen sokeaa miestä. Muilla oli kyllä paljon sanottavaa ennen ja jälkeen Jeesuksen teon.

Pandemian pauloissa

Johanneksen teksti on mitä ajankohtaisin kirjoitushetken tilanteeseen COVID-19 pandemian sulkemassa Suomessa. Pandemian vaikutus arkielämään on suurempi kuin terveysuhka. Kaikkia kerrannaisvaikutuksia tuskin osataan vielä edes ennakoida. Monen kohdalla nousee esiin ajatus kärsimyksestä – johtuu se sitten sairastumisen pelosta, eristäytymisestä, talousuhasta, jne.

Johanneksen tekstissä me tarkastelemme yhden miehen kärsimystä eri sidosryhmien näkökulmista. Moni kyselee toisella tavoin sanoitettuna samoja kysymyksiä, mitä opetuslapset miettivät sokean miehen kohdattuaan:

”Opetuslapset kysyivät häneltä: ”Rabbi, kuka on tehnyt sen synnin, jonka vuoksi hän on syntynyt sokeana? Hän itsekö vai hänen vanhempansa?””

Me emme tietenkään sanoittaisi kysymystä näin. Kysymme vain, miksi Jumala sallii? Me suomalaiset elimme vielä alkuvuodesta tekstin opetuslasten tilanteessa, kun tarkastelimme COVID-19 epidemiaa ’turvallisesti’ kaukaa sivustakatsojina. Kuinka helppoa jokaisen oli olla tartuntatautien asiantuntija, kun sai puhua epidemian uhreista turvallisesti kolmannessa persoonassa.

On surullista, että tuolloin vallalla ollut argumentointi toisen ihmisen kärsimyksestä oli samankaltaista kuin Johanneksen tekstin opetuslasten argumentointi sokeasta miehestä. Tosin argumentointi ei ole juuri parantunut, kun epidemia vaikuttaa maamme rajojen sisällä.

Ilokseni olen kuitenkin huomannut, että on havaittavissa heräämistä yhteiseen vastuuseen ja pyyteettömään auttamiseen. Syyllisten etsimisen sijaan moni on herätty pohtimaan, miten tästä selvitään yhdessä eteenpäin. Tänään löytyy lukuisia heitä, ketkä uskaltavat kohdata kärsivän ja tekevät voitavansa kärsimyksen lievittämiseksi. Kiitän sinua siitä.

Luonnollisesti lähelle tullut pandemia on herättänyt keskustelua elämän epävarmuudesta ja oikeudenmukaisuudesta. Moni pohtii, miten katastrofilta olisi voinut välttyä. Toinen puolestaan etsii syyllistä vitsauksen syntyyn ja kolmas sen leviämiseen. Vielä joku kysyy, miksi Jumala sallii tällaisen ihmisjärjelle käsittämättömän kärsimyksen. Harvassa toisaalta nämä kysyjät ovat, koska eivätpä ’kaikkivoivat ihmiset’ enää juuri jaksa Jumalaa syyttää, vaan syyttelevät summittaisesti toinen toistaan.

Toki on heitäkin, ketkä syyttävät Jumalaa tapahtuneesta tai ihmettelevät hänen rakkauttaan. Ikävä kyllä aina löytyy heitäkin, ketkä näkevät maanjäristykset ja pandemiat Jumalan rangaistuksina synnin tai seurakunnan luopumuksen tähden. Huutavat rinta kaarella Jumalan tuomiota niin kuin olisivat itse niin puhtoisia, että voisivat sen ensimmäisen kiven heittää.

Itse henkilökohtaisesti ajattelen, että niin luonnonmullistukset kuin pandemiat kuuluvat elämään tällä kauniin sinisellä planeetalla. Pandemia on tasapuolinen; se ei katso kehen tarttua, vaan kasvottomasti valitsee uhrinsa.

Kun sitten kohtaan pandemian ’desimoinnin’ osuvan omalle kohdalleni, otan sen vastaan Jumalan kädestä kiinni pitäen. Tapahtui mitä tapahtui, olen kiitollinen jokaisesta elämäni hetkestä. Ja kun kärsimys kohtaa lähimmäistäni, on paikkani olla hänen rinnallaan edelleen Jumalan kädestä tiukasti kiinni pitäen.

Ja kärsimyksen syy on…

Voi, kun elämä olisikin niin yksioikoista, että onnettomuuksille tai epidemioille löytyisiihmisjärjen tavoittama syy-seuraus-yhteys tai edes kaivattu syyllinen, jota saa sättiä helpottaakseen omaa pahaa oloa. Elämä ei vain ole niin yksioikoista – se on monimuotoista niin kuin on kärsimyskin.

Ihmiselämään mahtuu paljon selittämätöntä; ja niin se vain on, että ihminen syntyy, elää ja kuolee. Niin se menee – elämän kiertokulku – täällä sinisellä planeetalla. Ja elämän tragedioiden kohdalla me puhumme kansankielellä kärsimyksestä.

Joku on tosin sanonut, että kärsimys on valinta, kun taas onnettomuus ei ole. Tämä on varmasti totta monessa, mutta mietipä asiaa uudelleen, kun kärsimys on laskeutunut sinun yllesi.

Jokainen tuntee kärsimyksen ongelman omakohtaisesti. Kaikki kärsivät; kuka enemmän, kuka vähemmän. Mutta kuinka kärsimyksen laatua tai edes määrää voisi mitata?

Monet maailmanuskonnot ja filosofiat yrittävät selittää kärsimyksen syytä ja alkuperää vaihtelevan huonolla menestyksellä. Ehkä tunnetuin niistä on Buddhan opetus neljästä totuudesta:

1. Elämä on kärsimystä.

2. Kärsimyksen aiheuttaa elämänjano.

3. Kärsimys lakkaa, kun elämänjano sammuu.

4. Elämänjano sammuu, kun kuljetaan jaloa kahdeksanosaista tietä.

Paljon viisautta tässäkin, mutta kärsivän näkökulmasta kahdeksanosainen tie on pitkä ja vaikea. Toki myös kristityt teologit ovat ’langenneet’ kärsimyksen syytä spekuloimaan – hekin vaihtelevan huonolla menestyksellä. Kukaan ei ole kärsimystä kyennyt niin kattavasti analysoimaan, että teoria olisi tyydyttänyt edes teorian esittäjää itseensä. Ei Buddhan neljä totuutta eivätkä teologien teoriat syntimitoista ja armonajan loppumisesta lohduta kärsimyksen keskellä.

Mielestäni oleellisinta kärsimyksessä ei ole löytää sen syytä tai keinoa välttyä siltä, vaan oppia elämään sen kanssa. Tämä on myös Raamatun näkökulma kärsimykseen. Raamattu ei keskity kärsimysten syihin, alkuperään tai siitä vapautumiseen, vaan se opettaa ihmistä suhtautumaan kärsimykseen eri tilanteissa ja elämään kärsimyksen kanssa, niin kuin se olisi luonnollinen osa langenneen luomakunnan elämää.

Ja mikä parasta, kristityn ei tarvitse kohdata kärsimystä yksin, vaan hän saa kohdata sen yhdessä Vapahtajansa ’kaiken kärsineen’ Jumalansa Jeesuksen kanssa. Herramme suuruus on siinä, että hän ei kiellä läsnäoloaan kärsimyksenkään keskellä.

Sokeana syntynyt mies

Palataan tämän sivuhypyn jälkeen takaisen Johanneksen tekstiin. Luimme sen alusta vain muutaman jakeen, joissa Jeesus kohtaa sokean miehen ja tämän kärsimyksen. Kuten alussa vihjasin, tekstissä esiintyy myös kärsimyksen sivustakatsojia, joilla jokaisella oli jotain sanottavaa sokeasta miehestä.

Mies oli syntynyt sokeana, mikä teki hänen kärsimyksestään hankalan selittää silloisen juutalaisen syntikäsityksen mukaan. Juutalaiset näet ajattelivat kärsimyksen olevan joko seurausta ihmisen itsensä tai hänen vanhempiensa synnistä. Mitä ikävämpi kärsimys tai häpeällisempi kuolema, sen suurempaan syntiin se heidän mielestään viittasi. Tekstissä opetuslapset olivat omaksuneet tämän selityksen.

En kuitenkaan pureudu sokean miehen kärsimyksen ongelmaan, vaan keskityn tunnistamaan miehen kärsimykseen eri tavoin suhtautuvia ihmisryhmiä, joita kertomuksesta löytyy neljä erilaista: 1) opetuslapset, 2) naapurit, 3) fariseukset ja 4) Jeesus.

Mieti seuraavassa, mihin ihmisryhmistä kärsimyksen sivustakatsojana itse kuuluisit, jos vaikkapa vastaava tilanne tapahtuisi tänään sinun kotikadullasi. Tai ehkä tunnistat tekstistä oman suhtautumisesi vaikkapa COVID-19 pandemian keskellä tavalla tai toisella kärsiviä ihmisiä kohtaan.

Opetuslapset

Aloitetaan opetuslapsista. Mitä he näkivät, kun he kohtasivat tien sivussa syntymästään saakka sokean miehen?

”Tien sivussa Jeesus näki miehen, joka oli syntymästään saakka ollut sokea. Opetuslapset kysyivät häneltä: ”Rabbi, kuka on tehnyt sen synnin, jonka vuoksi hän on syntynyt sokeana? Hän itsekö vai hänen vanhempansa?””

Opetuslapsille sokea mies edusti teologista ongelmaa. He eivät kyselleet, mitä mies tarvitsi tai miltä hänestä tuntui. Heitä mies kiinnosti ’tapauksena’. Miksi mies oli syntynyt sokeana? Oliko kenties hänen vanhempansa syntiä, joka rangaistiin tälle miehelle?

Jeesus sivuutti täysin heidän hyödyttömän pohdintansa ja siirsi huomion menneestä mieluummin tähän hetkeen. Hän keskittyi siihen, mitä kohta tulisi tapahtumaan miehen ja monen sivustakatsojan elämässä:

”Jeesus vastasi: ”Ei hän eivätkä hänen vanhempansa. Niin on tapahtunut, jotta Jumalan teot tulisivat hänessä julki. Nyt, kun vielä on päivä, meidän on tehtävä niitä tekoja, joita lähettäjäni meiltä odottaa. Tulee yö, eikä silloin kukaan kykene tekemään työtä. Niin kauan kuin olen maailmassa, minä olen maailman valo.”

Samankaltaisia teologisia ongelmakysymyksiä Jeesukselle esitettiin toisaalla evankeliumeissa myös fariseusten taholta (Luuk. 13:1-3). Tällöin hän vastasi samalla tavoin kääntäen kuulijat mieluummin pohtimaan oman sydämensä tilaa kuin hypoteettista tilannetta:

”Entä ne kahdeksantoista, jotka saivat surmansa, kun Siloan torni sortui heidän päälleen? Luuletteko, että he olivat syyllistyneet johonkin pahempaan kuin muut jerusalemilaiset? Eivät suinkaan — yhtä lailla te kaikki olette tuhon omia, ellette käänny.” (Luuk. 13:4-5)

Luonnonkatastrofi ei tee sen uhreista enempää syyllisiä kuin ne turmalta säästyneet, jotka eivät ole kääntyneet Jumalan puoleen (Room. 3:22-23). On hyödyllisempää pysähtyä pohtimaan omaa henkilökohtaista suhdetta Jumalaan kuin tuomita katastrofissa menehtyneet.

Opetuslapset eivät nähneet sokeaa miestä arvokkaana Jumalan luomana olentona, vaan heidän osallisuutensa miehen kärsimykseen jäi teoreettisen pohdinnan tasolle kärsimyksen ongelmasta. Mies oli vain teologinen ongelma. He eivät heränneet kohtaamaan miestä kärsimyksen poistamisen tai lievittämisestä näkökulmasta. He mieluummin etsivät syyllistä jo tapahtuneelle kuin olisivat laittaneet itsensä likoon sokean kerjäläisen auttamiseksi. Kyse ei ole siitä, mitä he eivät voineet tehdä, vaan siitä vähästä, mitä he olisivat voineet tehdä.

Naapurit

Toinen ihmisryhmä on naapurit. He ainakin tunsivat miehen jo vuosien ajalta. Heille mies oli verta ja lihaa. Ehkä heidän suhtautumisensa oli parempi?

”Miehen naapurit ja muutkin, jotka ennen olivat nähneet hänet ja tiesivät hänet kerjäläiseksi, ihmettelivät: ’Eikö tämä ole se, joka istui kerjäämässä?’ Toiset sanoivat: ’Sama mies”, toiset taas sanoivat: ”Ei ole, samannäköinen vain.’”

Naapurit olivat tunteneet miehen ehkä kymmeniä vuosia. Heille mies oli kiusallinen kerjäläinen. Hän oli pikemmin taakka tai rasite yhteisölle kuin sen täysivaltainen jäsen. Ehkä naapurit olivat jo kyllästyneet kuuntelemaan sokean miehen kerjuuta ja olivat tulleet välinpitämättömiksi hänen hätäänsä kohtaan. Hänestä oli tullut vain osa ’taustakuvaa’. Tämän huomaa naapurien reaktiosta miehen parantumisen jälkeen.

Jeesuksen parannettua miehen he näet ihmettelivät tapahtunutta, mutta olivat epätietoisia siitä, oliko mies todella se ’iänikuinen’ kiusallinen kerjäläinen. Mies oli kerjännyt heidän keskuudessaan vuosia, mutta he eivät edes tunteneet tätä ulkonäöltä! Samalla he paljastivat myös epäuskonsa, kun kieltäytyivät uskomasta kerjäläisen saaneen näkönsä.

Naapurien asenne vastasi pitkälti nykypäivän suomalaisen asennetta puistonpenkille sammunutta laitapuolen kulkijaa kohtaan. Mieluummin katsotaan toisaalle ja toivotaan, ettei ’moinen otus’ ainakaan heräisi ja häiritsisi omaa niin täydellistä ja hallittua elämää. Pelko on ymmärrettävä mutta ei oikeutettu. Ylenkatsominen ja tuomitseminen on säälittävää tunnevammaisuutta.

Kerjäläisen naapurien tavoin monet mieluusti sulkevat silmät ja korvat omien naapurien tilanteelta poikkeusoloissa. Samaan aikaan valitetaan siitä, että oma elämä on nyt niin rajoitettua. Oma ahdistus muka antaa luvan unohtaa heidät, ketkä tälläkin hetkellä ovat sinisellä planeetalla sotien ja vainojen vuoksi kodittomia, jne. Ja unohtuu hänkin, joka seinän toisella puolella taistelee yksinäisyyden, talousvaikeuksien tai sairauden kourissa.

Fariseukset

Tekstin kolmas ryhmä on fariseukset. He edustivat oikeauskoisten suurta joukkoa. He olivatheitä, ketkä valvovat ’pyhien kirjoitusten’ valossa erityisesti toisten ihmisten tekemisiä – ja niin tälläkin kertaa:

”Mies, joka oli ollut sokea, vietiin fariseusten luo. Oli sapatti, kun Jeesus teki tahnan ja avasi miehen silmät. Myös fariseukset kysyivät mieheltä, kuinka hän oli saanut näkönsä, ja mies kertoi: ”Hän pani tahnaa silmilleni, sitten kävin pesulla, ja nyt minä näen.” Silloin jotkut fariseuksista sanoivat: ”Ei hän voi olla Jumalan mies, koska hän ei noudata sapattikäskyä.” Toiset taas sanoivat: ”Voisiko syntinen ihminen tehdä sellaisia ihmeitä?”’

Fariseusten asenteista miestä kohtaan tämän vielä ollessa sokea ei kerrota. Voidaan kuitenkin olettaa heidän suhtautuneen naapuruston tavoin ehkä sillä poikkeuksella, että mies oli heille tilaisuus näyttää oma ’pyhyytensä’. He todennäköisesti antoivat miehelle almuja, jotta heidän oma laupeutensa huomattiin. Heille mies oli alhainen autettava – ei lähimmäinen hädässä.

Kun mies sai näkönsä, alkoi tapaus kiinnostaa myös fariseuksia; tosin ei mies itse, ei hänen parantumisensa eikä Jumalan ihmeen todistaminen, vaan se, että hänet parannettiin väärin! Miestä voisi käyttää ennakkotapauksena todistamaan heille poliittisesti hankalaa Jeesusta vastaan.

Fariseusten kysymykset paljastavat naapurien tavoin heidän epäuskonsa. He olivat valinneet torjua Jeesuksen ja etsivät vain argumentteja mustamaalatakseen miehen auttajaa.

Ja eikö fariseuksia löydy nykypäivänäkin? Aina on heitä, ketkä onnettomuuden yhteydessä unohtavat uhrit ja heidän omaisensa ja alkavat käymään henkilökohtaista ’oikeassa olemisen ristiretkeä’ joko Jumalaa tai onnettomuuden uhreja vastaan. Ja aina löytyy heitä, ketkä arvostelevat auttajien motiiveja tai toimintatapoja.

Olemme nyt nähneet tekstin opetuslasten, fariseusten ja naapurien esimerkistä, miten ihmiset varsin usein reagoivat toisen kärsimykseen pysytellen itse turvallisesti sivustakatsojina.

Jeesus

Viimeisenä katsomme, mitä Jeesus teki. Hänen esimerkkinsä kelvannee malliksi myös meille. Tarkoitan tällä Jeesuksen asennetta. Hänelle mies oli lähimmäinen. Hän kohtasi miehen lähimmäisenä. Jeesus Jumalan Poikana auttoi miestä tavalla, jolla me emme kykene lähimmäistä aina auttamaan. Kyse on asenteesta – ei siitä, mitä loppupelissä voit tehdä.

Pohdi hetki, mitä Jeesuksen olisi pitänyt tehdä, että kaikki edellä mainitut sivustakatsojat olisivat pysyneet tyytyväisinä? Olisiko hänen pitänyt kenties selvittää kärsimyksen ongelman syntyjuuria opetuslapsille? Tai ehkä olisi ollut hyvä vain ohittaa mies naapurien tavoin, syytönhän Jeesus miehen tilaan oli? Vai olisiko ollut poliittisesti korrektia parantaa mies vasta sapatin jälkeen kaikessa hiljaisuudessa? Olihan tämä jo pitkään muutenkin odottanut. Eihän sitä nyt tarvitse olla loukkaukseksi hurskaille…

Jeesus näki miehen kärsivänä ihmisenä, joka tarvitsi apua kärsimykseen. Hän ei parantanut miestä ’vain’ sen tähden, että hän näki päivänvalon ensimmäistä kertaa elämässään, vaan että hän sai löytää uskon ja näin ratkaisun paljon ikuiseen tarpeeseen.

Jeesus ei odottanut sapatin loppumista, ei selvittänyt taustoja kärsimykselle, vaan hän toi lohdun ja toivon ikänsä sokeana olleen miehen elämään heti, kun hän kohtaa tämän. Hän ei kehota miestä käymään ensin ahkerasti synagogassa, vaan antaa välittömästi miehelle näön ehdoitta takaisin.

Jeesus osallistui miehen hätään ja kohtasi hänet sellaisena kuin tämä oli. Hän ei kieltänyt kärsimystä tai etsinyt kärsimyksen aiheuttajaa, vaan auttoi miehen kärsimyksen yli.

Jeesus antoi meille esimerkin kärsimyksen hyväksymisestä osana ihmiselämää ja sen kohtaamisesta käytännössä – lähimmäisenä. Mitä hyötyä on tuntea kärsimyksen syy, jos tieto ei lievitä kärsivän oloa millään muotoa?

Kärsimys keskellämme

Kärsimys on yhä keskuudessamme. Emme kykene auttamaan kaikkia tarpeessa olevia Jeesuksen esimerkin tavoin, mutta aina voimme tehdä voitavamme. Vaikka parhaamme ei olisi paljon eikä se riittäisi edes hetkeksi poistamaan kipua, on jo osallistuminen lähimmäisen hätään ja suruun paljon.

Meillä on käytettävissä elävä rukousyhteys Kaikkivaltiaaseen, joten voimavaroja kärsimyksen lievittämiseen meillä on. Rukouksessa on paljon suurempi voima kuin sitä ensi-istumalta ymmärtää.

Rukous ei kuitenkaan saa olla tekosyy vetäytyä syrjään ihmisten kärsimyksistä, jos meillä on tilaisuus osallistua siihen myös käytännössä. Tehkäämme, kuten Jeesus. Jeesus meni sinne, missä kärsimys oli, lähestyi ihmistä kärsimyksessä, rakasti ja teki voitavansa helpottaakseen tai poistaakseen kärsimyksen.

Meidän ei tule sivuuttaa kärsimystä, pohtia sen syitä tai pyrkiä hyötymään siitä, vaan lähimmäisen rakkauden nimissä teemme voitavamme kärsivän ihmisen auttamiseksi. Tämä on haaste sinulle ja minulle; omin voimin emme kykene ottamaan haastetta vastaan, mutta rukouksin ja Pyhän Hengen johdatuksessa saamme nähdä, että kärsivä ihminen saa kauttamme avun ja lohdun.

Älkäämme jääkö kärsimyksen sivustakatsojiksi, vaan tehkäämme voitavamme nykyhetken raskaiden taakkojen keventämiseksi. Haasteemme on rohkaista ja auttaa kärsiviä jaksamaan. Tuomitseminen ei auta ketään, mutta ehkä pyyteetön tuki herättää jonkun näkemään kauttamme Mestarimme luonteenlaadun ja hänkin saa tilaisuuden herätä uuteen elämään Kristuksessa.

Pohdittavaa

Mihin ryhmään kuuluisin, jos kertomuksen tilanne toistetaan?
Onko tärkeämpää tuntea kärsimyksen luonne, vai auttaa kärsiviä?