Vuonna 1965 Oslon Rauhantutkimusinstituutin tutkijat havaitsivat, että elämässä vallitsee epäsymmetria positiivisen ja negatiivisen muutoksen välillä. Positiivinen muutos on vaikea ja se vaatii aikaa toteutuakseen. Negatiivinen muutos taas tapahtuu lyhyemmässä ajassa eikä vaadi ponnistelua siinä kuin positiivinen.

Tiikerikö siellä puskassa rapistaa?

Tutkijat havainnollistivat asiaa esimerkiksi vertaamalla talon rakentamiseen kulunutta aikaa siihen, kuinka vähän aikaa kuluu sen tuhoutumiseen tulipalossa. Samoin vuosituhansia vanha sivilisaatio voi tuhoutua ’hetkessä’ esimerkiksi sodan tai kulkutaudin seurauksena. Minkä hyvä rakentaa hitaasti ponnistellen, sen paha purkaa hetkessä.

Hyvän ja pahan epäsymmetria selittää, miksi uutiset ovat lähes poikkeuksetta huonoja uutisia. Tasainen hyvä kehitys ei ole uutinen. Se on vaivan ja ajan odotettu tulos. Tälläkin hetkellä tapahtuu myönteistä pitkäjänteistä kehitystä, minkä hedelmää on esimerkiksi keskiarvoisen eliniän pidentyminen tai lapsikuolleisuuden laskeminen. Silti samaan aikaan uutisvirtaa hallitsevat huonot uutiset.

Miksikö huonot uutiset hallitsevat, johtuu myös tavastamme painottaa uhkia. Ihminen on oppinut priorisoimaan uhan ensimmäiseksi. Ajattele muinaista ihmistä nuotiotulilla, kun hän kuulee rapinaa pensaikosta. Onko rapina tuulen vireen ääni vai tiikeri? On turvallisempi olettaa sen olevan tiikeri ja varautua uhkaan kuin huolettomasti olettaa tuulen rapistavan oksia ja tulla tiikerin syömäksi.

Hyvän ja huonon kehityksen epäsymmetria yhdistettynä vaistonvaraiseen negatiivisuusolettamaan, kääntävät huomion kuin itsestään huonoihin uutisiin. Mutta tarvitseeko arkeni täyttyä maailman pahuuden kauhistelusta?

Toki onnettomuuksia ja murhetta riittää, mutta mitäpä jos vastapainoksi huonojen uutisten kauhistelulle sitoudun hiljaiseen hyvään kehitykseen? Jospa kauhistelun sijaan otan asiaksi ponnistella hyvän voittamiseksi vaikka ihan pienessä.

Se voi olla pieni hymy, jonka lahjoitan lähimmäiselleni. Ehkä se on tavaksi otettu kiitos, kohtelias ele tai apu heikommalle arjessa. Siitä syntyy hyvän uutinen – tiellä kohti hyvän hiljaista voittoa.

Hyvän uutinen toteutui Jeesuksen vertauksessa Laupiaasta samarialaisesta (Luuk. 10:25-37). Siinä ensimmäiset ohikulkijat sivuuttivat ryöstetyn miehen. Heille mies jäi uutiseksi maailman pahuudesta: ”Taas vuoristorosvot ovat ryöstäneet jonkun!”

Kolmas kulkija valitsi tehdä toisin. Hän keskeytti matkansa, teki voitavansa miehen parhaaksi ja huolehti hänet majataloon. Näin hänestä tuli hyvän uutinen rikoksen uhrille. Jeesuksen sanoin: ”Mene ja tee sinä samoin.”

Jälkipuhe

Kirjoitin oheisen artikkelin torstaina 27.2. ja kahden yön kuluttua karkauspäivän varhaisena aamuna sain kokea, mistä kirjoitin. Miten helppo on sivuuttaa lähimmäinen huonona uutisena ja kuinka työlästä ja vaikeaa on kohdata hänet itse hyvänä uutisena…

Karkauspäivän aamuyöstä kiirehdin kävellen aamun ensimmäiseen junaan kohti Helsinkiä. Aikaa ei ollut hukattavaksi asti, koska piti ehtiä junaan ja olin noin 10 minuutin marginaalilla liikkeellä. Matkalla pienessä purevassa pakkasessa kohtasin jalkakäytävälle tuupertuneen miehen, joka vaikutti tulleen illanvietosta ja sammuneen ylämäkeen kesken matkan. Hän ei vastannut mitään, mutta ei hän päällepäin näyttänyt loukanneenkaan itseään.

Kiireisen ihmisen ensimmäinen ajatus oli, etten voi jäädä paikalle, koska junaan on ehdittävä – seuraavalla en enää ehdi. Toisaalta en pystyisi hänen auttamiseksi paljoa tekemään, koska hän on isokokoisempi kuin minä eikä lähellä ollut avointa lämmintä tilaa. Olin jo aikeissa ohittaa miehen ajatuksin, että tässä kulkee onneksi muitakin, kun samalla sekunnilla muistin tekstini, mitä olin kirjoittanut.

Aivan kuin joku olisi sanonut: ”Kuulehan, tekstissäsi sinä moralisoit ohikulkeneita, mutta kun sinut laitetaan samaan tilanteeseen, niin oletko sen parempi?” Vaaditko maailmaa muuttumaan, mutta et itse tee samoin? Paljon tämän kirjaimellisemmin nykypäivässä ei siteerattua vertausta samarialaisesta voi kohdata.

Jos olisin ohittanut miehen, hänestä olisi tullut minulle paheksuttu huonon uutinen: ”Tuokin mies lienee sammunut kostean yön jälkeen”. Päädyin tekemään oikein ja soitin hänelle apua hätänumerosta. Selvitin tilanteen hätäkeskukseen ja saatoin kohta jatkaa matkaani. Se ei vaatinut paljon. En tiedä miten miehen lopulta kävi, mutta ainakin tein oikein. En voi teolla kerskata – tein velvollisuuteni, mutta nyt mies ei jäänyt minulle huonoksi uutiseksi, vaan sain olla se näkymätön pieni osa apua, josta hänelle tuli ehkä se hyvän uutinen.

Ja mitä tästä opin? Ainakin sen, että tosielämän tilanne ei ole vain periaatteellinen ongelma niin kuin Laupias samarialainen vertauksen teksti. Tilanteet tulevat kovin harvoin sopivalla hetkellä. Kysymys kuuluu: olenko valmis antamaan jotain omastani – aikaa, mukavuutta tai voittamaan pelon, kun lähimmäinen tarvitsee hyvän uutista?