Paastonajan ensimmäisenä päivänä – laskiaistiistain jälkeen – vietetään tuhkakeskiviikkoa (lat. dies cinerum). Se on läntisen kirkon perinteessä pitkäperjantain ohella toinen ’pakollinen’ täyden paaston päivä pääsiäisjuhlan odotuksessa.

Tuhkakeskiviikon kirkolliseen rituaaliin kuuluu tuhkaristin piirtäminen paastoajan otsaan. Tämä käytäntö on Suomessa ’uusivanha’ tapa – eli kerran ’unohdetun’ toimituksen palaaminen uudestaan osaksi paastonajan seurakuntaelämää.

Tuhkakeskiviikko aloittaa paaston, jolla kristityt valmistautuvat pääsiäisen juhlan viettoon. Paasto kutsuu kohtaamaan syntisyytensä ja puutteensa, mutta myös tekemään hyvää lähimmäisenrakkauden nimessä.

Nimensä tuhkakeskiviikko on saanut 1000-luvulla alkaneesta tavasta, kun pappi sirotteli paastoajan ylle tuhkaa katumuksen ja parannuksen merkiksi. 1100-luvulla sirottelussa alettiin käyttämään tuhkaa, joka valmistettiin polttamalla edellisen vuoden palmusunnuntaina siunatut palmunoksat.

Suomessa tämä ei toteudu kirjaimellisesti, koska käytännön syistä olemme korvanneet palmusunnuntain lehvät virpovitsoilla. Joka tapauksessa nykyinen tuhkaristin otsaan piirtäminen on eräänlainen pikkunätti versio alkuperäisestä katumuksen tuhkan sirottelusta.

Miksi tuhka?

Tuhkan käyttäminen toimituksessa herättää kysymyksen: ”Miksi tuhka?”. Normaalistihan me arjessa vältämme tuhkaan koskemista. Jätämme tuhkan tulisijaan mieluummin kuin että siivoisimme sen sieltä. Miksi siis teemme ’sotkuisen’ tuhkaristin ja mitä vanhakirkollinen tuhkan sirottelu pään ylle merkitsee?

Metodistikirkon jumalanpalvelusjärjestyksessä (United Methodist Book of Worship) annetaan kaksi vaihtoehtoista saatesanaa ristinmerkin teon yhteydessä lausuttavaksi:

”Muista, ihminen, että olet tomua ja tomuksi sinun pitää jälleen tuleman” ja

”Tehkää parannus ja uskokaa evankeliumi”

Kumpikin saatesana puhuu siitä, mitä tuhka vertauskuvana edustaa.

”Muista, että olet tomua…”

Tuhka on muinainen vertauskuva ihmisen alkuperästä. Luomiskertomuksessa Jumala muovaa ihmisen maan tomusta (1. Moos. 2:7). Hepreankielen tomua merkitsevä sana käännetään paikoitelleen Vanhassa testamentissa tuhkaksi.

Tuhka kuvastaa asemaamme Kaikkivaltiaaseen nähden. Abraham vertasi itseään ”tomuun ja tuhkaan” Herransa edessä:

”Abraham vastasi: ”Minä olen rohjennut puhua sinulle, Herra, vaikka olenkin vain tomua ja tuhkaa. ” (1. Moos. 18:27)

Tuhka täten on vertauskuva syntyperästämme, mutta myös muistutus siitä, että Kaikkivaltiaan käsissä tuo tuhka on saanut suun puhua ja lähestyä Luojaansa.

”… ja tomuksi sinun pitää jälleen tuleman”

Toinen puoli ihmisyyttämme on muistaa kuolevaisuutemme. Kun ensimmäinen ihmispari karkotettiin Eedenistä, heitä muistutettiin heidän katoavaisuudestaan:

” Otsa hiessä sinun on hankittava leipäsi, kunnes tulet maaksi jälleen, sillä siitä sinut on otettu. Maan tomua sinä olet, maan tomuun sinä palaat” (1. Moos. 3:19)

Meidän kulttuurissamme pukeudutaan mustaa surun merkiksi. Muinaiset ihmiset ripottelivat surun merkiksi tuhkaa päälleen (Est. 4:1-3; Jes. 58:5; Jer. 6:26).

Tässä merkityksessä tuhkaristin vastaanottaminen kutsuu meidät kohtaamaan ihmisyytemme ja kuolevaisuutemme. Se muistuttaa siitä, etten ole jumala, vaan Jumalan luomistyön ihme. Tunnustan, ettei kehoni kestä ikuisesti, vaan vääjäämättä joudun kasvotusten kuoleman todellisuuden kanssa.

”Tehkää parannus…”

Tuhka merkitsee myös surua tekemistäni virheistä. Vanhan testamentinsivuilla tuhkan sirottelu tai tuhkassa istuminen oli myös katumuksen ja parannuksen vertauskuva. Esimerkiksi kun Joona saarnasi Ninivessä, kuningas ja kansa pukeutuivat katumuksen merkiksi säkkikankaaseen ja istuivat tuhkassa (Joona 3:1-10). Uuden testamentin puolella myös Jeesus viittaa tähän tapaan (Matt. 11:21).

Tätä omaehtoista parannusta myös tuhkakeskiviikon tekstit ja rukoukset välittävät. Samaa korostaa päivän liturginen väri violetti, joka on katumuksen väri.

Kun siis otamme osaa tuhkaristin palvelukseen, me kohtaamme syntimme. Tunnustamme kykenemättömyytemme elää elämää Jumalan luotuina hänen tarkoituksensa ja tahtonsa mukaan. Tuhkakeskiviikko on tässä merkityksessä kohtaaminen itsensä kanssa:

”sillä kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta” (Room. 3:23)

Edellisen vuoden palmusunnuntaina Herran ylistykseksi kohotetut palmunlehvät muistuttavat tuhkana nyt siitä, kuinka meidän arjen ylistyksemme on lopulta kuin tuhkaa Kristuksen kunniaan verrattuna.

”…ja uskokaa evankeliumi”

Tuhkakeskiviikon sanoma saattaa kuulostaa armottomalta. Oleellista onkin muistaa, että tuhkakeskiviikko on alku tielle kohti pääsiäistä. Paasto kuljettaa meidät ylösnousemuksen juhlaan. Vaikka ruumiimme on katoavainen ja elämämme on puutteellista, koittaa edessämme ylösnousemuksen päivä – ja saamme elää Jumalan läsnäolossa ikuisesti.

Kun kerran vuodessa menemme tuhkakeskiviikon kirkkoon, tuhkaristin tuhka muistuttaa meitä siitä keitä me oikein olemme ja samalla tuhkaristin muoto täyttää sydämen toivolla siitä, keitä me olemme ylösnousemuksessa ja Kristuksessa.

Katso tuhkaan ja näe itsesi tässä ja nyt. Katso ristiin ja näe itsesi Kristuksessa – ylösnousemuksen aamuna puettuna kirkkauteen. Halleluja! Tule Herra Jeesus.

Pohdittavaa

Mitä tuhkaristin vertauskuva puhuu sydämelleni tänään?