”Näin on Herra sanonut: ’Astukaa teille ja katsokaa ja kysykää muinaisia polkuja, kysykää, mikä on hyvä tie, ja vaeltakaa sitä, niin te löydätte levon sieluillenne’. Mutta he vastasivat: ’Emme vaella’.”

(Jer. 6:16)

Ylle lainattu jae on Jeremian kirjasta aikajärjestyksessä sen varhaisimman profetian (Jer. 2:1-6:30) loppuosasta. Profetia on tuotu julki jo kuningas Josian aikaan eli ennen vuotta 609 eKr. (Jer. 3:6)., eli noin 20 – 30 vuotta ennen kuin profetian viimeisen luvun (Jer. 6) ennustukset toteutuivat.

Profetiassa Jumala nuhtelee oikealta tieltä epäjumalanpalvontaan poikennutta Juudan kansaa (Jer. 2-5) ja kehottaa kansaa palaamaan takaisin tielle, jonka he tietävät entuudestaan oikeaksi. Valitsemani jae tiivistää Jeremian profetian ydinajatuksen lyhyeen helposti muistettavaan kehotuksen muotoon.

Jae kuulostaa erityisen muistettavalta meidän Uuden testamentin uskovien korviin, koska Herramme Jeesus siteerasi hänkin tätä jaetta:

”Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja katsokaa minua: minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä. Näin teidän sielunne löytää levon.” (Matt. 11:29)

Vaikka Jeremian julkituoma profetia puhuu tulevasta ajasta ja ennustaa Jerusalemin piirityksen, on sen kehotus annettu hetkeen, jossa Jeremia sai tehtäväkseen julistaa sen ihmisten tiettäväksi. Tuolloin kansa oli jo etääntynyt Herrasta ja tämä profetia oli vakava kutsu tulla takaisin.

Jeremian imperatiivi – ts. käskysana – ”astukaa teille” ei ollut kehotus ottaa uskonaskelta tuntemattomaan tai uuteen. Se oli päinvastoin kehotus astua takaisin jo tunnetulle ja turvalliselle tielle tai polulle ennen kuin harha-askelia oli otettu riittävän monta, että polku oli kadonnut kokonaan näkyviltä.

Jokainen tuntemattomassa metsässä liikkunut tietää polulta poikkeamisen vaaran; joskus sitä mielestään muka tietää paremmin, mikä on oikea suunta, ja poikkeaa tieten tahtoen polulta oikaistakseen. Matkaajalla on tällöin mielestään parempi tietämys suunnasta ja maastosta, mitä polun aiemmilla kulkijoilla. Mitään tämän suurempaa tragediaa ei yleensä eksymiseen liity – tästä voin itsekin todistaa. Moni on eksynyt tai ainakin joutunut matkaamaan vaikeakulkuista maastoa turhaan sen tähden, että on muka tietänyt paremmin eikä ole tahtonut ’kiertää’ polun mukaan. Joskus taas ’metsän seireenit’ – esimerkiksi maisemat tai näennäisesti helppokulkuinen maasto – houkuttavat vaeltajan pois turvalliselta polulta.

Imperatiivi Jeremian ajalle

Jeremian kehotus ”astukaa teille” ei siis ollut kehotus etsiä uusia tuntemattomia teitä. Jeremian tiet eivät olleet vieraita eikä tuntemattomia polkuja, vaan kyseessä oli entuudestaan tuttu tie, jonka kestävyyden ja perustan olivat edeltävät sukupolvet aikaisemmin hyväksi koetelleet.

Jeremian aikana Jumalan kansa oli kuitenkin poikennut tältä polulta ehkä ryhdyttyään tavoittelemaan suuntaa, mitä he mielestään kaipasivat ja minne isien luotettavaksi koettelema polku ei heitä muka kyennyt viemään.

Jeremian kehotuksen sanat eivät täten herättäneet kuulijoissa kysymystä siitä, minne lepoon johtava ”hyvä tie” johti tai miten sitä vaellettiin. Heitä ei yksinkertaisesti kiinnostanut tuo ”muinainen polku”. Kehotus ”astua teille” ei herättänyt kuulijoissa uteliaisuutta siitä, minne tie johti tai miten ”hyvää tietä” kuljettiin. He olivat kiinnittäneet katseensa toisaalle – pois Jumalasta – ja ottivat mieluummin askelia omaan suuntaansa.

Kuulijat mielestään tunsivat ja tiesivät Herran valmistaman ”hyvän tien”, mutta syystä tai toisesta heidän mielessään polku ei vienyt sinne, missä heidän elämänsä täyttymys oli. Ja koska heidän mielessään siinsi kovin erilainen määränpää, he täten tieten tahtoen valitsivat hylätä ”muinaisen ja hyvän tien”. Tästä syystä he päättäväisesti vastasivat Jumalan kutsuun ”astua tielle” tylysti: ”Emme vaella”.

Jeremian aikalaiset tiesivät mielestään paremmin, mitä he kaipasivat ja mistä he sen löytäisivät. Ei ole sinänsä mitään uutta tai ainutlaatuista siinä, että ihminen on parhaan tietämyksensä kanssa hukassa, mutta tämän jakeen kohdalla minut pysäytti kansan ponnekas vastaus ”Emme vaella”.

Vastaus kun ei noussut täydellisestä tietämättömyydestä, vaan siitä, että he luulivat tietävänsä Jumalaa paremmin, miten he ”löytävät levon sieluilleen”. Ajattele! He tunsivat oikean tien, mutta näkivät jotain sellaista, mikä sai heidät hylkäämään totuuden. Ei ollut ollenkaan kyse siitä, etteikö turvallinen polku olisi ollut heille tuttu, vaan että jokin muu oli vienyt heidän huomionsa pois tunnetusta polusta jopa niin, että olivat päättäneet suunnata vaelluksensa tietoisesti toisaalle.

Tämä on kuva apostasiasta – tietoisesta ja julkisesta uskosta luopumisesta. Ajatus apostasiasta kuulostaa kaukaiselta, mutta pienin askelin ei ole ollenkaan mahdotonta etääntyä Jumalasta niin, että jopa tämä äärimmäinen tila astuu voimaan.

Imperatiivi omaan aikaamme

Voimme toki jäädä päivittelemään Juudan kansan valintoja ja niistä koituneita seurauksia tai spekuloida keitä tahi mitä olivat heidän aikansa ’seireenit’, jotka houkuttivat kansan poikkeamaan oikeaksi tunnetulta ”hyvältä tieltä”. Tällainen pohdinta on älyllisesti ja mielikuvituksellisesti haastavaa mutta turhaa, jos lukija ei uskalla siirtää katsetta historiasta omaan aikaan.

Aforismikin sanoo: ”Elä tätä päivää, uneksi huomisesta, opi eilisestä.” Toisin sanoen vaikka teemmekin hyvin kotiläksyt, kun selvitetään, mitä Jeremian sanat ovat hänen kuulijoilleen tarkoittaneet, oleellisinta meille on ottaa opiksi, jotta osaamme itse elää paremmin tätä päivää.

Herätän kysymyksen itselleni, sinulle ja meille kaikille yhteisesti tämän päivän seurakuntana, että mitä ovat ne ’seireenit’, jotka saavat meidät poikkeamaan Jumalan ennalta ’tallaamalta’ polulta sivuun? Mikä saa miehen menemään metsään? Mikä saa astumaan syrjään oikeaksi tunnetulta ”hyvältä tieltä” ja sanomaan Herralle, etten aio tässä asiassa ”astua sinun teillesi”, vaan minulla on jo valittuna oma parempi suuntani?

Toisaalta muistutan siitä, että tie, mikä Jumalan maailmassa edustaa suurta ja arvokasta, ei ihmisen maailmassa aina näytä siltä. Maailma tahtoo ihmisen uskovan valheen, että hyvän elämän salaisuus on siinä mitä hänellä ei ole ja ettei hän voi löytää sitä muutoin kuin päättäväisesti suuntaamalla tuntemattomaan pois Jumalan tieltä.

Jumalan valtakunnassa asia on juuri toisin. Herra ei tahdo meidän suuntaavan tuntemattomaan, vaan päinvastoin hän kehottaa meitä pysymään hänen viitoittamallaan ikiaikaisella polulla ja kulkevan ’ennalta tallattuja’ polkuja, jotka johtavat meidät sinne, missä ihminen ”löytää levon sielulleen”.

Minne Herra tahtoo sinun suuntaavan tänään? Jumalan imperatiivi omalle kansalleen on sama tänään, mitä se oli Jeremian aikana: ”astukaa teille”. Toivottavasti meidän vastauksemme Jumalan pyyntöön vaeltaa hänen teitään ei ole sama kuin muinaisen Juudan kansan: ”Emme vaella”.

Ottakaamme opiksi ja tarttukaamme innolla Jeremian imperatiiviin:

”Astukaa teille ja katsokaa ja kysykää muinaisia polkuja, kysykää, mikä on hyvä tie, ja vaeltakaa sitä, niin te löydätte levon sieluillenne.” (Jer. 6:16)

.