Kuulet kadulla lauseen ”Jeesus on Herra”. Mitä on ensimmäinen ajatuksesi? Onko se kenties jotain seuraavan suuntaista: ”Todella, näin on!”, ”No, joo…” vai ”vieläkö tuotakin joku jaksaa hokea?” Tätä vanhaa kristologista tunnustusta ”Jeesus on Herra” pidetään ’kuluneena’ iskulauseena, vaikka se sisällöllisesti määritteleekin uskomme ytimen oikein.

Sanat Jeesus ja Herra ovat kulkeneet ’sanaliittona’ seurakunnan alkuajoista alkaen. Hyvä esimerkki siitä on apostoli Paavalin kirjeisiinsä lähes sanasta sanaan samassa muodossa liittämä lopputoivotus, joka alkaa tutulla sanaliitolla:

”Herran Jeesuksen armo olkoon teidän kanssanne” (Ef. 6:24; 1. Kor. 16:23; 2. Kor. 13:14; 1. Tess. 5:28; 2. Tess. 3:18; Filem. 1:25)

Lause ”Jeesus on Herra” tai siitä lyhennetty muoto ”Herra Jeesus” toistuu lähes taukoamatta sunnuntain jumalanpalveluksissa huolimatta siitä, minkä kirkkokunnan tilaisuudessa olet. Otapa uteliaisuuttasi tehtäväksesi tarkkailla seuraavassa seurakuntasi hengellisessä tilaisuudessa tämän ’sanaliiton’ esiintymistä ja laske montako kertaa se esiintyi lauluissa, rukouksissa, julistuksessa, jne.

Se, että sanat ”Herra Jeesus” tai ”Jeesus on Herra” toistuvat puheessa ja näin saavuttavat kuulijan korvan, ei tosin tarkoita, että ne saavuttavat kuulijan huomion. Vai milloin viimeksi todella olet pysähtynyt näiden kallisarvoisten sanojen eteen ja pohtinut, mitä ne tarkoittavat ja kuinka ne ovat tänään toteutuneet omalla kohdallasi?

Jospa uhraamme nyt yhdessä hetken aikaa tähän tehtävään ja pohditaan, miksi ilmaukset ”Herra Jeesus”, ”Jeesus on Herra” tai pidempi muoto ”Jeesus Kristus on Herra” ovat keskeiset kristillisessä julistuksessa.

”Jeesus Herra” ja ”Herra Jeesus”

Näitä Jeesuksen herruuden tunnustavia jakeita on Uudessa testamentissa todella paljon. Lainaan tässä niistä neljä esimerkiksi.

”Jos sinä suullasi tunnustat, että Jeesus on Herra, ja sydämessäsi uskot, että Jumala on herättänyt hänet kuolleista, olet pelastuva.” (Room. 10:9)

”ja jokaisen kielen on tunnustettava Isän Jumalan kunniaksi: ’Jeesus Kristus on Herra.’” (Fil. 2:11)

”Emmehän me julista sanomaa itsestämme vaan Jeesuksesta Kristuksesta: Jeesus on Herra, ja hän on lähettänyt meidät palvelemaan teitä.” (2. Kor. 4:5)

”Silloin Tuomas sanoi: ’Minun Herrani ja Jumalani!'” (Joh. 20:28)

Lisäksi voit löydät vastaavia tekstikohtia esimerkiksi 1. Kor. 8:8, 1. Kor. 9:1, 2. Kor. 4:5, Ap. t. 2:36, jne. Siteeratut jakeet eivät ole sattumanvaraisesti poimittuja esimerkkejä. Ne ovat aiheen kannalta keskeisiä, koska niistä ilmenee myös, missä tarkoituksessa lausetta ”Jeesus on Herra” on alkuseurakunnassa käytetty.

Kreikankielisessä alkutekstissä jakeen Roomalaiskirjeen sitaatissa lause ”Jeesus on Herra” (Room. 10:9) on vain kahden sanan mittainen ”kyrios Iesous” eli ”Herra Jeesus”. Filippiläiskirjeen pidempi muoto ”Jeesus Kristus on Herra” (Fil. 2:11) mahtuu kolmeen sanaan ”kyrios Iesous Khristos”, kuten myös kirjeessä korinttilaisille ”Khriston Iesoun kyrion” (2. Kor. 4:5).

Ja sama niukkasanaisuuden periaate pätee Johanneksen evankeliumin tekstiin (Joh. 20:28), kun apostoli Tuomas tunnustaa Jeesuksen herruuden kahdella sanalla ylösnousseelle Kristukselle: ”Minun Herrani ja Jumalani!” eli ”ho kyrios mou kai ho theos mou”.

Alkukielen ilmaus ei ole pituudella pilattu, vaikka väitän sen olevan merkityksellisesti rikkaampi kuin äkkiä voisi kuvitella. Ilmauksessa käytetystä johdonmukaisesta ja niukasta sanavalinnasta johtuen, tämän kertaisen hengellisen ateriamme pihvi on pitkälti sanan ’kyrios’ merkityksessä, johon palaan tuonnempana.

Alkuseurakunnan uskontunnustus ja julistuksen ydin

”Jeesus on Herra” sanoja on käytetty alkuseurakunnassa henkilökohtaisen ja yhteisen uskontunnustuksena. Tämä ilmenee oheisista Roomalaiskirjeen ja Filippiläiskirjeen sitaateista:

”Jos sinä suullasi tunnustat, että Jeesus on Herra, ja sydämessäsi uskot, että Jumala on herättänyt hänet kuolleista, olet pelastuva.”

”ja jokaisen kielen on tunnustettava Isän Jumalan kunniaksi: ’Jeesus Kristus on Herra.’”

Filippiläiskirjeen pidempää ja muodollisempaa tunnustusta lienee käytetty seurakunnan yhteisissä kokoontumisissa, mutta myös Roomalaiskirjeessä esitetty lyhyempi versio sisältää tunnustuksen oleellisimman ytimen eli Jeesuksen Herruuden tunnustamisen. Lyhyttä muotoa on tiettävästi käytetty mm. kasteen yhteydessä, joten sisällöllisesti se ole pidempää muotoa heikompi tai epävirallisempi.

Jeesuksen herruuden tunnustaminen ei alkuseurakunnassa ollut missään nimessä muodollista tai tekopyhää muotojumalisuutta, vaan kyseessä oli omakohtainen sydämen asia. Tunnustukseen sisältyi sama henkilökohtainen tunteenpalo kuin Tuomaksen tunnustuksessa ylösnousseen Kristuksen edessä: ”Minun Herrani ja Jumalani!” Seurakunnan tunnustuksessa ei ole koskaan ollut kyse vain ’jostain Herrasta’, vaan aina ”minun Herrastani”.

Jeesuksen herruuden tunnustaminen on aina henkilökohtaista. Kukaan ei voi tunnustaa tosiasiallisesti Jeesuksen herruutta asettumatta samalla itse hänen herruutensa alaisuuteen. Tähän tosiasiaan perustuu myös Paavalin korinttilaisille neuvoma keino erottaa Pyhän Hengen toiminta saastaisten henkien toiminnasta ”Jeesus on Herra” -tunnustuksen perusteella (1. Kor. 12:3). Saastainen henki ei tunnusta alamaisuuttaan Jeesukselle.

Seurakunnan uskontunnustuksen ja henkilökohtaisen ’suun tunnustuksen’ lisäksi Jeesuksen herruuden tunnustaminen oli myös apostolisen julistuksen eli kerygman pääkohta, kuten Paavali todistaa 2. Korinttolaiskirjeessä:

”Emmehän me julista sanomaa itsestämme vaan Jeesuksesta Kristuksesta: Jeesus on Herra, ja hän on lähettänyt meidät palvelemaan teitä.”

Samaisista Paavalin sanoista käy ilmi Jeesuksen seuraajan asema suhteessa Herraansa. Hän on Herran uskollinen palvelija, joka on lähetetty palvelemaan Herran seurakunnan yhteistä parasta.

”Jeesus on Herra” suun tunnustuksena

Palaan hetkeksi Roomalaiskirjeen jakeen sanoihin ”Jos sinä suullasi tunnustat, että Jeesus on Herra”. ”Suun tunnustus” on englanninkielisissä käännöksissä tyydytty kääntämään sanalla ’confess’ eli tunnustaa. Suomenkielinen vastine ’suun tunnustus’ on parempi käännös alkutekstistä ”homologeses to rhema en to stomati su” eli kirjaimellisesti käännettynä ”tunnustaisit sanaa suulla sinun”.

Suun tunnustuksella ei tekstissä tarkoiteta Jeesuksesta todistamista tavalla, jolla teksti tunnutaan ymmärretyn. Kyse on tunnustamisesta. Tunnustuksessa ei ’vain’ kerrota sanomaa tai todisteta siitä, vaan asetutaan henkilökohtaisesti Jumalan pelastustyön keskipisteeseen. Suun tunnustus sisältää suulla annetun tunnustuksen todeksi elämisen.

Jotta voisi ymmärtää, mistä ’suun tunnustuksessa’ on Roomalaiskirjeen jakeessa kyse, on ymmärrettävä, mitä lausutun tunnustuksen sisältö merkitsi lausujalleen. Eli mitä käytännössä merkitsi tunnustuksen ”Jeesus on Herra” lausuminen. Tämä tunnustus käsitti alkukielessä vain kaksi sanaa: ”kyrios Iesous”. Avain jakeen ymmärtämiseksi on sanan ’kyrios’ eli Herra takana.

”Jeesus Kristus on kyrios”

Pidempi versio tunnustuksestasisältää kaksi erisnimeä, jotka yhdessä määrittelevät keneen tunnustus liitetään: Jeesus ja Kristus. Jeesus-nimi on yksinkertaisesti Vapahtajamme ’etunimi’, joka on heprealaisen Joosua-nimen kreikannos. Nimet Joosua ja Jeesus olivat ajanlaskun alussa yleisiä miehen nimiä Palestiinan alueella. Nimi Jeesus tulee Joosua-nimestä, hepreaksi ’Jehoshua’ tai ’Jesuah’, mikä merkitsee ”Jahve (JHVH) pelastaa”.

Kristus-nimi viittaa Herraan ylösnousseena ja korotettuna Vapahtajana. Nimi Kristus (hepreaksi ’Meshaiah’ ja kreikaksi ’Kristos’) merkitsee ’voideltua’. Kristus tekee siis eron ylösnousseen Jeesuksen ja muiden Jeesusten välillä. Suomeksi Jeesus-nimi voidaan kääntää sanoilla ’pelastaja’ tai ’vapahtaja’. Kristillinen tunnustus ei kohdistu kehen tahansa Jeesukseen, vaan juuri siihen Jeesukseen, joka täytti Vanhan testamentin messias-profetiat, kantoi ihmiskunnan syntivelan ja hallitsee nyt ylösnousseena ja korotettuna Vapahtajana.

Entä mitä suullamme tunnustamme ylösnousseesta Jeesuksesta Kristuksesta, kun sanomme hänen olevan ’kyrios’? Sana ’kyrios’ merkitsee henkilöä, jolla on valta tai auktoriteetti: ”herra, hallitsija”. Sana tarkoittaa myös elottoman tai elollisen omaisuuden omistajaa, isäntää.

Nimitystä ’herra’ käytettiin pienellä alkukirjaimella kirjoitettuna yleisesti kuvaamaan henkilön arvovaltaa puhuttelijaan itseensä nähden. Orja tai palvelija kutsui herraksi isäntäänsä, jonka omaisuutta tai palveluksessa hän oli. Samoin vaimo puhui miehestään ja kansalainen kuninkaasta. Herraksi nimitettiin myös vierasta, jota tahdottiin kunnioittaa.

Klassisessa kreikassa sanaa saatettiin käyttää jumalista, mutta alkujaan se ei ollut varsinainen jumalien puhuttelusana. Hellenistiset hallitsijat alkoivat käyttää ’kyrios’ -sanaa omana arvonimenään, minkä jälkeen myös Rooman keisarit alkoivat käyttää sitä arvonimenä itsestään. Myöhemmin keisarikultin myötä sana sai jumalisuuteen viittaavan merkitysvivahteen.

Hellenistisessä maailmassa kristinuskon syntyaikoina oli jo tapana puhutella mysteeriuskontojen ja keisarikultin jumalia ja kuninkaita ’kyrios’-nimellä. Tuolloin sanan merkitykseen kuului myös ’herran’ jumaluuden tunnustaminen.

Kristityillä sen sijaan ei ollut kuin yksi ’Herra’, joten he eivät voineet tunnustaa keisaria Herrakseen sanan ’kyrios’ merkityksessä, vaikka muuten elivät häntä kohtaan kuuliaista elämää. Kieltäytyminen keisarin palvonnasta puolestaan johti myöhemmin vainoon valtion taholta, koska kristityt leimattiin ’epäyhteiskunnallisen käytöksen’ tähden ateisteiksi ja valtion vihollisiksi.

Uuden testamentin kielen ’kyrios’ -sanan vahva Jumalaan viittaava merkitys ei kuitenkaan pohjaudu sen juuriin klassisessa kreikassa, vaan merkitys on lähtöisin kristittyjen käyttämästä Vanhan testamentin aleksandrialaisen kaanonin mukaisesta kreikannoksesta eli Septuagintasta.

Hepreankielisissä kirjoituksissa Jumalan liiton nimi (JHVH) on korvattu Herraa tarkoittavalla sanalla, kuten ’adonai’. Vanhimpiin kreikankielisiin Vanhan testamentin käännöksiin Jahve-nimi siirrettiin suoraan heprealaisen konsonanttitekstin mukaisessa muodossa, mutta myöhemmin se korvattiin ’herraa’ tarkoittavalla sanalla ’kyrios’. Alkuseurakunnan aikaisissa Septuagintan laitoksissa ’kyrios’ oli jo vakiintunut Jumalan nimen käännösvastineena.

Vanhan testamentin kreikannos, Septuaginta, käyttää sanaa täten sanaa ’kyrios’ sekä merkityksessä ’vallanpitäjä, valtias’ että Jumalan liiton nimenä ’JHVH’. Septuagintassa ’kyrios’ esiintyy yli 9000 kertaa, joista peräti 6000 on vastineita Jumalan liittonimelle JHVH.

Uudessa testamentissa sana esiintyy yli 700 kertaa, yleisimmin Jumalan persoonien arvonimenä. Uudessa testamentissa sana liitetään miltei poikkeuksetta Jeesukseen ’seurakunnan Herrana’, kuten edellä käsitellyissä teksteissä.

’Kyrios’ viittaa Jeesuksen jumalalliseen olemukseen korotettuna ja kirkastettuna Jumalan Poikana. Kristus on paitsi seurakunnan Herra, mutta myös kaiken muun olevaisen Herra. Hänellä on tosiasiallinen herruus niin luomakunnan, historian kuin enkelivaltojenkin ylitse.

Jeesuksen Herruuden tunnustaminen

Kuten edellä todettiin viitataan Jeesuksen herruudella häneen tosiasiallisena Jumalana, seurakunnan Herrana ja luomakunnan valtiaana. Puhuttelusanana ’kyrios’ ilmaisee puhuteltavan herruutta, mutta myös puhuttelijan alamaisuutta herransa edessä. Kukaan ei voi tunnustaa Jeesusta Herraksi myöntämättä samalla itse alaisuuttaan hänen herruutensa edessä.

Ja kuten muistat ’suun tunnustuksesta’, tunnustuksella ei tarkoiteta sanoman julistamista kolmannessa persoonassa, vaan tunnustettaessa Herraa Jeesusta on tunnustaja itse pelastustekojen keskipisteessä. Jos ’suun tunnustus’ tarkoittaa annetun tunnustuksen todeksi elämistä, tarkoittaa Jeesuksen herruuden tunnustaminen käytännössä hänen Herruuteensa luottamista ja siihen taipumista jokapäiväisessä elämässä.

Kun ihminen lausuu tunnustuksen ”Jeesus on Herra”, hän tunnustaa, että Jeesus on kuoleman voittaja ja koko maailman hallitsija. Hän joutuu tunnustamaan oman syntisyytensä ja armon tarpeensa hallitsijansa edessä. Ihminen siis näkee itsensä armon tarpeessa samalla, kun hän näkee Herran ratkaisseen hänen syntiongelmansa. Sanat ”Jeesus on Herra” täten vapauttavat hänet tuomiosta ja tuovat hänet uuden Herruuden alaisuuteen.

Jeesuksen Herruuden tunnustaja antautuu Jeesuksen Herruuden alaisuuteen luottaen elämänsä kaikkineen hänen käsiinsä. Hän tunnustaa kuuluvansa Jumalan ’talouteen’ ja elää näin ollen Herransa huolenpidossa. Jeesuksen Herruuden alaisuudessa kaikki hänen elämässään kuuluu yksin Herralle. Niin kuin palvelija oli isäntänsä omaisuutta, on uskova Herransa omaisuutta.

Autoilijoiden maailmasta tuttua kuvakieltä käyttäen Jeesuksen herruuden tunnustava ihminen on merkitty elämänsä ’rekisteriotteeseen’ elämänsä haltijaksi, mutta omistajan kohdalla lukee hänen Herransa nimi. Ja kukako tuon ’rekisteriotteen’ on kirjoittanut? Tietenkin omistaja – Herra Jeesus.

Herruuden tunnustamiseen sisältyy erottamattomasti vallanalaisuus Herran edessä. Se, joka tunnustaa suullaan Kristuksen Herraksi, toteuttaa luonnollisesti myös Herransa tahtoa elämässään.

Joka taas ylenkatsoo Herransa käskyt ja tahdon, on tyhjä teeskentelijä, jonka vaellus on vaarassa päättyä tuhoon:

”Miksi te huudatte minulle: ’Herra, Herra!’ ettekä tee, mitä minä sanon?” (Luuk. 6:46)

Joka tunnustaa Kristuksen Herruuden vain suullaan, mutta ei tee sitä elämässään, rakentaa uskonelämäänsä ’hiekalle’ niin kuin vertauksen mies (Luuk. 6:46-49). Jeesuksen Herruuden tunnustaminen tarkoittaa elämän rakentamista Jeesuksen osoittamalle kestävälle pohjalle.

Jos taas ihminen kiistää täysin Kristuksen Herruuden ja kieltäytyy tunnustamasta häntä elämällään, se ei tee tyhjäksi Jeesuksen Herruutta. Jeesuksen herruus on tosiasia, tunnustaa ihminen sen tai ei. Kieltämällä Jeesuksen herruuden ihminen vain asettuu palvelijana kapinaan Herraa vastaan.

Herruuden kieltävä ihminen on verrattavissa Jeesuksen aikaisen roomalaisen yhteiskunnan orjaan. Isännälleen tottelematon karannut orja pysyi karkurinakin orjana näennäisestä vapaudestaan huolimatta, jos isäntä ei ollut häntä virallisesti vapauttanut. Hän oli isäntänsä omaisuutta, mutta karkulaisena hän oli lainsuojaton ja vailla mitään oikeuksia ja ylöspitoa. Näennäinen vapaus oli elämää jatkuvassa kuoleman- ja kiinnijäämisenpelossa, koska karannutta orjaa odotti käytännössä aina kuolemantuomio ellei sitten hänen isäntänsä omaehtoisesti armahtanut häntä.

Mitä on Jeesuksen Herruudessa eläminen?

Isännän (herran) ja orjan (alkukielen ’doulos’ voidaan kääntää ’orja’ tai ’palvelija’) välinen suhde kuvaa uskovan ja Jeesuksen välistä suhdetta. Jeesuksen palvelijoina olemme hänen omaisuuttaan. Kuulumme yksin hänelle, hän on meidän Herramme. Ja koska hän on Herramme, emme ota vastaan käskyjä muilta ’herroilta’ kuin häneltä. Kuuliaisuutemme kuuluu yksin Herrallemme. Täten elämäämme ohjaa luonnollisesti Herran tahto, jonka hän on ilmaissut ensisijaisesti sanassaan.

Herran ja palvelijan välistä suhteesta voi tulla mieleen, että onko eläminen Kristuksessa pelkkää jatkuvaa alamaisuutta ja Herran tahdon täyttämistä? Vastakysymyksenä kysyn, tarkoittaako todellinen vapaus turvattomuutta ja epätietoisuutta vai olisiko onnellinen vapaus sitä, että saa toteuttaa tarkoitustaan turvallisten rajojen sisäpuolella?

Uskon, että ihminen on todella vapaa vasta, kun hän ’alistuu’ Jeesuksen Herruuteen. Mitä enemmän hän uskaltaa elämästään luovuttaa Herran alaisuuteen, sitä vapaammaksi hän tulee. Mitä tiukemmin hän takertuu Herraan, sen vapaampi hän on. Nimittäin ihmisen tarpeet täydellisesti tuntevana rakastavana Herrana Jeesus Kristus kykenee rajaamaan jokaiselle meille oman turvallisen ’laitumen’, jossa on hyvä elää Herran yhteydessä turvattua ja täysipainoista elämää.

Edellisen lisäksi hyvän isännän tavoin Taivaallinen Herramme on sitoutunut pitämään ’omaisuudestaan’ hyvää huolta. Vai luuletko hänen todella maksaneen omistaan ’ylihintaa’, että hän sen jälkeen voisi vain jättää kalliilla verellään lunastamansa ’omaisuuden’ heitteille?

Hän on hyvä Herra, joten hän vastaa tarpeistamme ja on sitoutunut suojelemaan omiaan. Samoin hänen ’velvollisuutensa’ Herranamme on varustaa palvelijansa riittävin avuin, että hän voi suoriutua päivittäisistä tehtävistään palvelutyössään.

Kuinka turvallista elämä on, kun sen voi luottaa Herransa käsiin. Kun muistelen omaa lapsuuttani, voin todeta olleeni tuolloin onnellisessa asemassa, vaikka vapauteni oli tietty rajatumpaa kuin nyt aikuisena. Kodissa vallitsi toki kodin säännöt ja rajoitukset, mutta kodin lämpö ja huolenpito vapauttivat elämään turvattua ja monista ikävistä aikuisen vastuista vapaata elämää. Uskoisin olevani valmis nyt aikuisena puolestaan luopumaan jostain aikanaan halajamastani ’vapaudesta’, jos vain joku huolehtisi puolestani vapauteni tuomista vastuista.

Samaa analogiaa käyttäen näen itseni etuoikeutetuksi saadessani luottaa koko elämäni Jeesuksen kaltaiselle hyvälle rakkauden Herralle. Saan asua hänen luonaan ja luottaa ikuisuuteni hänen käsiinsä. Minun ei tarvitse ponnistella ikuisuusosani eteen, vaan tiedän sen hoituvan ’talon puolesta’. Ja sama pätee käytännön elämässä. Eli mitä täydellisemmin luovutan elämäni hänen käsiinsä ja alistun hänen Herruutensa alle, sen vapaammaksi hän tekee minut.

Minulle on suuri henkilökohtainen kunnia ’tunnustaa suullani’ Jeesuksen Herruutta elämässäni. Apostoli Tuomaan tavoin saan iloiten sanoa, että Jeesus on ”Minun Herrani ja Jumalani!”, minun Huolenpitäjäni, Pelastajani, Vapahtajani, jne.

Lopuksi

Kutsun sinut vielä hetkeksi pohtimaan itsesi ja Jeesuksen välistä suhdetta edellä käsitellyn nykyihmisen logiikalle ehkä oudon herruus- ja tunnustamisen -teeman valossa.

On etuoikeus saada olla Jeesuksen Kristuksen palvelija. Herrasi on antanut elämänsä sinun edestäsi, mikset siis olisi valmis luottamaan elämäsi hänen hyvään huolenpitoonsa? Mikset luovuttaisi itseäsi kokonaan hänelle?

Muistathan tämän: vain Jeesuksen Kristuksen täydelliseen Herruuteen alistuminen tekee ihmisen todella vapaaksi. Valitse vapaus, valitse Jeesus – kaikessa, joka hetki.

Sano ’kyllä’ Jeesuksen täydelliselle Herruudelle ja tunnusta hänet Herraksesi nyt ja tästä eteenpäin. Tee päätös, tee verraton päätös. Löydä avain onnelliseen vapauteen.

Pohdittavaa

Mitä Jeesuksen Herruus merkitsee?
Mitä kaikkea henkilökohtainen uskontunnustaminen sisältää?
Kumpi olet ’rakastettu palvelija’ vai ’suojaton maankiertäjä’?