Olet todennäköisesti kuullut puhuttavan hengellisestä kasvusta ja hengellisen ravinnon välttämättömyydestä kasvulle. Analogia ravinnon ja ruumiillisen kasvun suhteen toimii melko hyvin myös hengellistä ravintoa ja hengellistä kasvun ajatellen.

Ajatus hengellisestä ravinnon ja kasvun korrelaatiosta lienee jo entuudestaan tuttu, mutta oletko pysähtynyt miettimään, mitä hengellisellä kasvulla oikeastaan tarkoitetaan tai miten sellaista käytännössä mitataan? Onko kyse vain abstrakteista käsitteistä vai löytyykö niille ’oikean’ elämän vastineet?

Paavalia kuuntelemaan

Lähdetään Korintin seurakunnan tilaisuuteen kuuntelemaan ’luentoa’ tästä aiheesta. Käymme kuuntelemaan, mitä Paavali opetti seurakunnalle lähettämässä kirjeessään, jossa hän joutui puuttumaan ikävään ongelmaan eli puoluehenkisyyteen seurakunnassa.

Tehdään pieni mielikuvitusmatka. Istahdetaan toviksi Korintin seurakuntalaisten joukkoon synagogan viereiseen rakennukseen, Titius Justuksen taloon kuuntelemaan (Ap. t. 18:7), mitä Paavali kirjoitti seurakunnalle kirjeessä, jonka veljet Erastos ja Timoteus ovat juuri tuoneet seurakunnalle läpikulkumatkallaan Makedoniaan (Ap. t. 19:22).

Kirje Paavalilta oli vähintään yhtä odotettu kuin sen tuoneet veljet Erastos ja Timoteus. Ja tapana oli, että seurakunnalle osoitetut kirjeet luettiin yhteisessä kokoontumisissa kaikkien kuullen. Muistan lapsuudestani samanlaisen käytännön, kun ’lähetyskirkossa’ luettiin seurakunnan nimikkolähettien tervehdyksiä. Mutta nämä käytännöt ovat olleet varsin perusteltuja, kun Paavalin aikana sähköiset viestimet, painotaito ja yleinen lukutaito olivat vielä tuntemattomia keksintöjä.

Tätä kyseistä kirjettä seurakunta odotti varmasti kärsimättömänä – olihan siinä varmasti myös vastauksia heidän Paavalille toimittamiin kysymyksiin. Ja olihan siinä.

Istuutukaamme siis joukkoon kuuntelemaan vaikkapa tekstimme neljän jakeen opetus kirjeen kolmannen luvun alusta. Lukekaamme nyt sunnuntain epistolatekstistä (1. Kor. 3:1-9) sen ensimmäiset neljä jaetta niin kuin istuisimme Titius Justuksen talossa sitä ensimmäistä kertaa kuulemassa.

”Minä en voinut puhua teille, veljet, niin kuin hengellisille ihmisille puhutaan, vaan niin kuin puhutaan vanhan luontonsa vallassa oleville, niille jotka ovat Kristuksen tuntemisessa vielä pikkulapsia. Annoin teille ravinnoksi maitoa, en vahvaa ruokaa, sillä sitä te ette olisi vielä kestäneet. Ette kestä sitä vielä nytkään, sillä olette yhä vanhan luontonne vallassa. Kun teillä kerran on keskinäistä kateutta ja riitaa, silloinhan vanha luontonne vallitsee teitä ja te elätte niin kuin ihmiset elävät. Jos yksi sanoo: ’Minä olen Paavalin puolella’, toinen taas: ’Minä Apolloksen’, ettekö silloin ole kuin ihmiset ainakin?” (1. Kor. 3:1-4)

Seurakunnan tilanne

Katkelman ymmärtämistä helpottaa, kun tuntee, millainen oli seurakunta, jolle Paavali kirjeen kirjoitti. Seurakunnassa oli sekä juutalais- että pakanakristittyjä, jotka kaikki olivat kulttuuritaustaltaan hellenistisiä eli enemmän ja vähemmän kreikkalaisen kulttuuriperinnön omaksuneita.

Enemmistö seurakuntalaisista oli pakanoita, mutta seurakuntaan kuului myös merkittävä juutalaisvähemmistö. Koska seurakuntaan kuului sekä kreikkalaisia että juutalaisia, Paavali kirjoittaa monin kohdin kahdesti argumentoiden ensin asiat kreikkalaisten ymmärtämin perustein ja kohta uudelleen juutalaisittain.

Korinttilaiset itse pitivät seurakuntaansa rikkaana ja hengellisenä: he olivat vauraita sekä aineellisesti että Hengen lahjoissa. Armolahjat toimivat seurakunnassa ja heidän keskuudessaan oli seurakunnan nelivuotisen historian aikana vaikuttanut toinen toistaan ’mahtavampia’ opettajia kuten perustaja Paavali, hänen oppilaansa Timoteus ja vieläpä Vanhan testamentin ja puhetaidon taitaja Apollos.

Vaikka Pyhä Henki toimi seurakunnan keskuudessa voimallisesti, seurakuntalaiset eivät silti ymmärtäneet Hengen lahjojen merkitystä seurakunnan yhteiseksi rakennukseksi. Edelleen seurakunnan tehtävä moraalin ja etiikan vartijana sekä ehtoollisen ja rakkauden aterian kelvollinen vietto vaati vielä hiomista ennen kuin ne vastasivat niiden hengellisiä tavoitteita.

Perimmäinen ongelma oli, että heiltä puuttui keskinäinen rakkaus. Rakkaudeton asenne näkyi heidän kokoontumisissaan ja ihmissuhteissa. He toki tiesivät paljon, mutta sovelsivat tietoa rakkaudettomasti ja hajottavalla tavalla. Tällöin oikea tieto ei palvellut tarkoitustaan.

Jo korinttilaiskirjeen rakenne korostaa keskinäisen rakkauden merkitystä seurakunnan ongelmien ratkaisemisessa. Tuskin Paavali olisi muuten sijoittanut rakkauden ylistystä (1. Kor. 13) seurakunnan kokoontumisia ja yhteiseloa käsittelevän jakson keskelle.

Rakkaudettomuus tuotti heidän keskuuteensa joukon ongelmia. Oli eripuraa, puoluehenkisyyttä, riitaisuutta – jopa oikeudenkäyntejä seurakuntalaisten välillä. Se näkyi myös vastuuttomuutena. Oireiden taustalla vaikuttanut syy oli kuitenkin yksi ja sama: rakkaudettomuus.

Rakkaudettomuus puolestaan juonsi juurensa suurelta osin kasvamattomuudesta, josta Paavali kirjoittaa tekstissämme.

Kasvaneisuutta ja kasvamattomuutta

Tekstin alussa Paavali kertoo korinttilaisille heidän ongelmansa syyn. Huolimatta omista luuloistaan, he olivat hengellisesti pikkulapsia:

”Minä en voinut puhua teille, veljet, niin kuin hengellisille ihmisille puhutaan, vaan niin kuin puhutaan vanhan luontonsa vallassa oleville, niille jotka ovat Kristuksen tuntemisessa vielä pikkulapsia.”

Paavali ei epäröinyt kutsua seurakuntalaisia pikkulapsiksi, vaikka hän tiesi nimityksen kirpaisseen monia, jotka luulivat olevansa tiedossa mahtavia ja viisaita. Silti he olivat vielä ’lapsia’; lapsikin suuttuu, kun häntä ’solvataan’ pikkulapseksi. Samanlailla kuin ihmislapset Korintin hengelliset pikkulapset olivat kasvaneita joissain asioissa, mutta heidän kasvamattomuutensa toisaalla teki heistä edelleen pikkulapsia. Eihän täyteen pituuteen kasvanut kymmenvuotias ole varttunut aikuiseksi, vaikka hän pituuskasvun osalta kriteerit täyttäisikin.

Aivan kuten pienet lapset, korinttilaisetkin luulivat olevansa aikuisia ehkäpä pelkästään armolahjojen runsauden ja tiedollisen viisauden perusteella. He eivät ymmärtäneet kasvamattomuuttaan, joka oli varsinainen syy heidän keskuudessaan vallitseviin varsin vakaviin ongelmiin. Paavalin mielestä heidän olisi jo aikoja sitten pitänyt kasvaa hengellisesti aikuisiksi, mutta he olivat yhä kasvamattomia.

Kasvamattomuus ei itsessään ole huono asia, koska jokainen meistä on ollut lapsi, vaikka on kasvanutkin täyteen ikään. Ei kukaan syytä lasta lapsellisuudesta. Samoin hengellinen pienokainen tarvitsee aikaa ja oikeaa ravintoa kasvaakseen aikuisuuteen.

Korinttilaiset olivat kumpaakin kasvun edellytystä toki saaneet. Paavali oli Korintissa ollessaan ravinnut heitä oikein ja varmasti niin oli tehnyt myös muut hänen jälkeensä. Tästä Paavali heitä muistuttaa:

”Annoin teille ravinnoksi maitoa, en vahvaa ruokaa, sillä sitä te ette olisi vielä kestäneet.”

Seurakunnan ongelma ei ollut puutteellinen tai väärä ravinto eikä vauvaikä, vaan vauvaiän tarpeeton pitkittyminen. Korinttilaisten tapauksessa syy kasvamattomuuteen ei ollut ravinnossa, vaan siinä että he olivat kieltäytyneet syömään tarjottua vahvempaa ravintoa. Pöytä oli katettu heidän eteensä, mutta he kieltäytyivät syömästä.

Nyt he halusivat kuitenkin olla ’aikuisia’ ja nauttia vahvaa ruokaa, mutta pitkittynyt kasvamattomuus esti Paavalia tarjoamasta heille hengellisesti vahvempaa ravintoa. He eivät olleet kasvaneet niin, että olisivat kyenneet sulattamaan tätä vahvempaa ruokaa.

Korinttilaiset eivät olleet kasvaneet tasapainoisesti, kuten esimerkiksi Efesoksen seurakunta, josta Paavali antoi hyvä todistuksen kirjeessään vajaa seitsemän vuotta sen perustamisen jälkeen.

Korinttilaiset sen sijaan olivat edelleen neljä vuotta seurakunnan syntymisen jälkeen ’vauva-asteella’, minkä tähden he eivät voineet vastaanottaa ’vahvempaa ravintoa’:

”Ette kestä sitä {vahvaa ruokaa} vielä nytkään, sillä olette yhä vanhan luontonne vallassa.”

Jos vertaat Efesolaiskirjeen ja Korinttilaiskirjeiden sisältöä, huomaat varsin suuren eron niiden opetuksessa. Ero on kuin maidolla ja vahvalla ruoalla. Korinttilaisten kasvamattomuus esti Paavalia kirjoittamasta samaan tapaan kuin Efesoksen seurakunnalle.

Korinttilaisten kasvamattomuus oli osin tiedon ja hengellisen ymmärryksen puutetta. Paavali oli aikanaan opettanut heille kristillisen uskon perusteet. He olivat nähneet myös Paavalin ja Apolloksen omakohtaisen esimerkkin Jumalan sanan soveltamisesta käytännön elämään. He olivat saaneet kaiken tarpeellisen kasvaakseen, mutta kasvua ei ollut havaittavissa. Heiltä ei pitänyt puuttua mitään, mutta kuitenkin heiltä puuttui kaikki.

Hengellisen kasvun arvioiminen

Herää kysymys, miten Paavali pystyi arvioimaan korinttilaisten hengellistä kasvua? Teetättikö hän jotain testejä? – Ei. Hän yksinkertaisesti tarkasteli hedelmää, mitä seurakunta tuotti. Ei siihen sen kummallisempaa mittaria tai testiä tarvittu. Hedelmän arvioinnista Paavali kirjoittaa myös Galatalaiskirjeessä (Gal. 5:17-24).

Seurakunnan tuottama hedelmä osoitti käytännössä sen, mitä seurakunta oli oppinut, ymmärtänyt ja sisäistänyt. Hedelmästä saattoi todeta kasvun. Ihminen on sen ikäinen kuin hän osoittaa olevansa – ei vain yhdessä asiassa vaan yleensä. Jos lapsi osaa ratkaista korkeamman asteen yhtälön se ei tee hänestä aikuista, jos hän ei käyttäydy ja kanna vastuuta niin kuin aikuinen.

Entä miten hedelmää arvioidaan? Yksi tapa on maistaa sitä. Hedelmä voi olla päälle päin kaunis katsella, mutta jos se on raaka, maku on huono. Hedelmä ei ole valmis heti, kun pieni raakile tulee esille. Sen täytyy saada kasvaa ja kypsyä. Kun maistat hedelmää, tiedät sen kypsyneen. Tästä havaitsi myös Korintin seurakunnan ongelman. Hedelmä ei maistunut hyvälle – päinvastoin ihmissuhteissa se osoittautui varsin kitkeräksi.

Hedelmä osoitti seurakunnan kiintyneen maalliseen viisauteen ja siksi todellisen hengellinen kasvu oli jäänyt vähäiseksi. He olivat toki kasvaneet ’tiedossa’, mutta tieto ei saanut aikaan kasvua Kristuksessa. Todellista kasvua ei mitata seurakunnan tiedossa tai vauraudessa, vaan se punnittiin elävässä elämässä. Paavali ei etsinyt filosofista oppineisuutta, seurakunnan kasvulukuja tai vuoden tulo- ja menoarviota, vaan hän peräänkuulutti hedelmää ennen kaikkea ihmissuhteissa. Hän etsi seurakunnasta sellaista hedelmää, jossa näkyi Kristuksen kaltaisuus.

Syntyäkseen hedelmä tarvitsi oikeat olosuhteet, aikaa ja Jumalan huolenpitoa; tarvitaan tieto, jota seuraa tiedon ymmärtäminen ja sen henkilökohtainen hyväksyminen ja sisäistäminen sydämessä. Vasta sen jälkeen kylvetty siemen kasvaa hedelmää – eli Kristuksen kaltaisuutta käytännön elämässä. Tällä tarkoitan Jumalan mielen mukaista elämää ja omistautumista Herralle.

Jos uskova on todella sisäistänyt Raamatun totuuden, se näkyy hänen elämästään. Hengellinen kasvu edellyttää kuuliaisuutta jo ymmärretylle opetukselle sekä sen soveltamista omaan elämään – vasta sen jälkeen hedelmä tulee näkyviin.

Korintin ongelma ei ollut seurakunnan hedelmättömyys, vaan pikemminkin hedelmän huono laatu! Seurakunta tuotti toki paljon ’hedelmää’, mutta se ei ollut Kristuksen mielen mukaista hedelmää, vaan tämän maailman mielen mukaista hedelmää:

”Kun teillä kerran on keskinäistä kateutta ja riitaa, silloinhan vanha luontonne vallitsee teitä ja te elätte niin kuin ihmiset elävät. Jos yksi sanoo: ’Minä olen Paavalin puolella’, toinen taas: ’Minä Apolloksen’, ettekö silloin ole kuin ihmiset ainakin?”

Korinttilaisten keskuudessa heidän hedelmänsä todella näkyi. Se oli mustasukkaisuutta, riitaa, puoluehenkisyyttä, rakkaudettomuutta, välinpitämättömyyttä jne. Ei ihme, että Paavali sanoi heidän olevan ennemmin ’lihallisia’ eli vanhan luontonsa vallassa eläviä kuin hengellisiä, niin kuin he itse luulivat olevansa.

Koska he eivät olleet sisäistäneet hengellisen kasvun perusperiaatteita, he eivät kyenneet vastaanottamaan vahvempaa opetusta. Jos heille olisi annettu ’vahvempaa ruokaa’, he todennäköisesti olisivat ’tukehtuneet ylpeyteensä’.

Korinttilaiset siis tiesivät ja tunsivat oikean opetuksen, mutta syystä tai toisesta he eivät olleet ojentautuneet sen mukaan, vaan he elivät käytännössä edelleen niin kuin ’maailmassa’ oli tapana elää. Se teki heistä kasvamattomia ja täten kykenemättömiä saamaan entistä syvempää hengellistä opetusta.

Paavali ei siis pimittänyt ’vahvaa ruokaa’ korinttilaisilta, vaan kieltäytymällä antamasta ’maitoruokaa’ vahvempaa ravintoa, hän suojeli heitä ’tukehtumasta’ ravintoon, jota he eivät vielä pystyneet oikein sulattamaan.

Soveltaminen omaan elämään

Kun nyt tarkastelet Paavalin hengellisyyden ’mittareita’, huomaat hengellisen kasvun tulevan mitatuksi ennen kaikkea ihmissuhteissa ja kristillisessä palvelussa. Kasvamattomat korinttilaiset eivät tulleet toimeen keskenään, vaan he kiistelivät opettajien paremmuudesta sen sijaan, että olisivat eläneet sovussa keskenään ja palvelleet toinen toisiaan keskinäisessä rakkaudessa.

Keskinäinen rakkaus ei tarkoita tässäkään ’vaaleanpunaista höttöä’, vaan vastuullista rakkautta, joka ei etsi omaansa vaan lähimmäisen parasta. Paavali muistuttaakin tämän rakkauden luonteesta korinttilaisia kirjeen 13. luvussa, jonka mekin varsin hyvin tunnemme.

Korinttilaisten kasvamattomuus oli tosiasia, vaikka he itse olisivatkin olleet tilastaan eri mieltä. Seurakunnasta ei välittynyt ympäristöön lainkaan se ’Kristuksen tuoksu’, joka olisi houkutellut muita ylösnousemususkoon. Hedelmä ei puuttunut, vaan se oli huonolaatuinen. Hyvän makuisen hedelmän puute ei vaikeuttanut pelkästään seurakuntalaisten keskinäistä yhteiselämää, vaan se rampautti pahoin seurakunnan päätehtävän – eksyneiden tavoittamisen.

Tarkastelepa nyt Paavalin käyttämiä mittareita suhteessa itseesi. Aloita tarkastelu aina ensin itsestäsi, että kiusaus toisten arvosteluun todennäköisesti poistuu luonnostaan.

Jos kuitenkin edelleen tunnut mielestäsi kaikessa kovin kasvaneelta ja täydelliseltä, kysy asiaa sinut hyvin tuntevalta lähimmäiseltä, jolta uskallat odottaa rehellistä vastausta. Muista mitata itseäsi aina suhteessa itseesi ja mielikuvaasi siitä, mitä Kristuksen kaltainen vaellus kohdallasi tarkoittaa. Ethän siis vertaa itseäsi sisariin etkä veljiin.

Katso itseäsi tässä ja nyt. Pohdi elämäsi hedelmää. Onko hedelmä näkyvillä? Onko se toisten poimittavissa? Entä onko hedelmä kypsä ja hyvän makuinen?

Kohota seuraavaksi katse menneisyyteen. Muistele millainen olit viime vuonna, sitä edellisenä jne. Näin voit arvioida kasvun suuntaa. Muista silti, ettet pysty arvioimaan itseäsi täydellisen tarkasti, vaan näet lähinnä suunnan, minne olet kasvamassa. Suunta on kuitenkin tärkein. On kasvu mielestäsi hidasta tai nopeaa, sen suunta määrää kasvun mielekkyyden. Päivän matka oikeaan on parempi kuin vuoden matka väärään.

Mieti opetusta, jonka olet vastaanottanut ja tutki oletko sisäistänyt sen? Oletko antanut opetukselle tilaa elämässäsi? Saavatko muut nauttia opetuksen hedelmästä sinussa? Oletko kenties valmis nauttimaan vahvempaa ravintoa?

Muistahan siis, että ruoka tulee syödä; se ei siirry kehoosi itsestään. Pelkkä pöydän ääressä (esimerkiksi seurakunnan tilaisuuksissa) istuminen ja hyvä tahto eivät yksin riitä täyttämään ravinnon tarvetta. Niin kuin ruoka tulee syödä, myös hengellinen ravinto tulee päästää sisään omaan sydämeen ennen kuin ravitseva vaikutus alkaa. Ja mitä vahvempaa ruokaa, sitä huolellisemmin se pitää pureskella ennen kuin sen nielee.

Ottakaamme opiksemme Korintin seurakunnan alkuvaikeuksista, niin kuin hekin aikanaan ottivat. Älkäämme jääkö hengellisesti aliravituiksi tai estäkö luonnollista kasvua Jumalan lapsina siksi, ettemme vaivaudu vastaanottamaan hengellistä ruokaa ja anna sille sijaa vaikuttaa itseemme.

Kasvakaamme yhdessä Jumalan lapsina Kristuksen kaltaisuuteen ja keskinäiseen rakkauteen!

Pohdittavaa

Miltä minun kasvuni näyttää? Millainen on hedelmä?
Näenkö hengellistä nälkää vai kärsinkö hengellisestä bulimiasta?