Olen miettinyt viime aikoina kuolemaa – lähinnä omaa kuolemaani. Se on lähestyvä etappi minunkin matkallani. Vaikka kuolema täällä elävien valtakunnassa vaikuttaa päätepisteeltä, se on oikeammin yksisuuntainen ovi kahden valtakunnan välissä – toisesta ulos ja toiseen sisään. Tässä merkityksessä toivotan kuoleman tervetulleeksi osana ihmisen matkaani.

Täällä elävien maassa kuolemaan liittyy ajatus tilinteosta. Ei voi välttyä ajattelemasta, että ihmiselämän merkitys punnitaan kuolemassa. Kun ihminen poistuu tältä näyttämöltä, maailma arvottaa ihmisen hänen jättämänsä jäljen perusteella. On helppo mitata ihmisen ’arvo’ siinä, mitä jäi, kun kuolemasta on kulunut vaikkapa viisi vuotta. Ehkä jää nimi hautakiveen tai hitusen enemmän. Kuin kaunistellen kutsumme tätä arvoa ’perinnöksi jälkipolville’.

Jos tätä synkän oloista pohdintaa vasten ajattelen Raamatun henkilöitä ja heidän jättämäänsä perintöä jälkipolville, niin heistä erityisesti Joosuan muisto puhuttelee minua. Tuomarien kirjan kirjoittaja muistelee häntä näin:

”Kansa palveli Herraa Joosuan koko elinajan ja niiden vanhinten koko elinajan, jotka elivät vielä Joosuan jälkeen ja olivat nähneet kaikki ne suuret teot, jotka Herra oli tehnyt Israelille. Sitten Herran palvelija Joosua, Nuunin poika, kuoli sadankymmenen vuoden ikäisenä.” (Tuom. 2:7-8)

Näissä sanoissa minua ei puhuttele Joosuan elämän ajan meriitit eikä se, että kansa pysyi ruodussa hänen elinaikansa. Minua puhuttelee Joosuasta käytetty ’titteli’. Voiko olla parempaa titteliä elämän päättyessä kuin ”Herran palvelija Joosua”?

Tuon suurempaa arvonimeä ei ihminen voi saada. Täällä ajassa Joosuaa puhutellaan yhä profeetaksi tai kansanjohtajaksi, kun tarkastelemme Joosuan perintöä poikkeuksellisen kyvykkäänä johtajana. Raamattu sen sijaan ei kuvaa häntä voiman, älyn tai lahjakkuuden perusteella. Hänen salaisuutensa oli siinä, että hän oli elämänsä ajan ”Herran palvelija”. Nimi korostaa sitä, että kuuliaisuus ’omistajalleen’ teki hänestä epätavallisen.

”Elämmepä siis tai kuolemme”

Joosuan titteli ”Herran palvelija Joosua” johdattaa meidät Roomalaiskirjeen tekstini ytimeen. Se on omistajuus. Joosuan titteli on siitä erityinen, ettei kuolemakaan kyennyt anastamaan sitä Joosualta. Olet täällä ajassa keisari, piispa, rehtori, talonmies tai patruuna, kuolema riisuu tittelit. Kun kuolema astuu näyttämölle, opettaja ei opeta, pappi ei saarnaa ja keisarikin korvataan uudella. Mutta ”Herran palvelija” jatkaa Herran palvelijana myös ajan oven tuolla puolen. Se on arvonimi, jota ei edes kuolema voi kantajaltaan riistää. ”Herran palvelija” on ja pysyy Herran palvelijana. Tästä puhuu Paavali tekstissämme.

Raamatussa elämän onnistumisen mittari ei ole se, mitä me teemme tai mitä meillä on, vaan se, kenelle me kuulumme. Tästä puhuu Paavali Roomalaiskirjeessä varsin selkeästi. Kirjeen 14. luvussa hän vahvistaa tämän näkökulman tarkastella ihmisen elämää ja kuolemaa omistajuudesta käsin. Katsopa tätä.

”Kukaan meistä ei elä itseään varten eikä kukaan kuole itseään varten. Jos elämme, elämme Herran omina, ja jos kuolemme, kuolemme Herran omina. Elämmepä siis tai kuolemme, me kuulumme Herralle. Juuri sitä vartenhan Kristus kuoli ja heräsi elämään, että hän olisi niin kuolleiden kuin elävienkin Herra.” (Room. 14:7-9)

Jumalan edessä – niin ajan oven tuolla kuin tällä puolen – elämäsi arvo ei perustu siihen, mitä sinä olet tai teet, vaan kenelle sinä kuulut. Kuolemassa tämä on helppo ymmärtää ja hyväksyä. Ajan oven tuolla puolen ei ole merkitystä sillä, mitä minä teen tai olen tehnyt, vaan kenelle minä kuulun. Jumalan omat astuvat Jumalan valtakuntaan Kristuksen tekojen perusteella, koska he kuuluvat hänelle – avain niin kuin Paavali sanoo:

”Kukaan meistä ei elä itseään varten eikä kukaan kuole itseään varten. . . Elämmepä siis tai kuolemme, me kuulumme Herralle.”

Jostain syystä tämän perustavan totuuden sisäistäminen on vaikeampaa, kun puhutaan siitä, mitä tapahtuu ajan oven tällä puolen. Täällä me jostain syystä arvotamme niin itsemme kuin lähimmäiset sen perusteella, mitä he ovat tai tekevät. Täällä ajassa unohtuu, että sekä arvonimi ”Herran palvelija” että Paavalin käyttämä ilmaus ”Herran oma” puhuvat ensisijaisesti omistajuudesta – ei tekemisestä. Herran palvelijoina

”kukaan meistä ei elä itseään varten eikä kukaan kuole itseään varten.”

Elämässä ja kuolemassa me kuulumme Herralle ja ”jos elämme, elämme Herran omina”. Emme elä täällä täyttääksemme jonkin mitan ennen kuolemaa, vaan Kristuksessa me yhtä kaikki elämme ja kuolemme ”Herran omina”.

Kuoleman luovuttaminen Herran käsiin on helppoa, koska siinä ei tarvitse päästää irti eikä luopua mistään, koska kuolemassa jokainen on alasti eikä kenelläkään ole mitään luovutettavaa. Kuolemassa luovutamme Jumalalle vallan, mitä meillä ei ole. Siksi kuoleman luovuttaminen Jumalan käsiin on helppoa ja jopa luonnollista.

”Kukaan meistä ei elä itseään varten”

Mutta ystävät, miksi puhuisin vain kuolemasta, kun elämä on se, mikä meitä tänäänkin ympäröi. Haaste elämää ajatellen Paavalin tekstissä on koskee juuri elämää: ”kukaan meistä ei elä itseään varten”.

Elämästä luopuminenon vaikeaa, koska kuvittelemme hallitsevamme elämääitse. Tahdomme pitää ohjat omissa käsissä toisin kuin kuolemassa, jonka herruuden mieluusti voimattomina uskomme Herran käsiin. Mutta elämän ohjat tahdomme pitää itse ja Jumala kuuluu lähinnä apupojan paikalle… Emme näin tietenkään sano, mutta jos tarkastelet elämääsi kriittisesti, niin jotain sen suuntaista käytännössä melko usein tapahtuu.

On kuitenkin niin, että ”Herran palvelijoina” myös elämämme kuuluu Herralle, niin kuin Paavali sanoo. Arvonimen ”Herran palvelija” tai ”Herran oma” perusteella kuulumme Jumalan perhekuntaan eikä täten ”kukaan meistä ei elä itseään varten”. Jokaisen ”Herran oman” elämä siis kuuluu Jeesukselle, mutta miksi varsin usein näyttää siltä, että ”Herran omat” mieluummin ”elävät itseään varten” kuin ”Herran omina”?

Tämän taipumuksen Paavalikin tunsi. Siksi hän kirjoittaa kirjeessä sivu toisen perään siitä, miten ”Herran omien” kuuluu elää tavalla, jotta heidän elämänsä kirkastaa ’omistajansa’ Herran Jeesuksen nimeä ja kunniaa. Paavalin ei tarvinnut kirjoittaa kovin monta sanaa siitä, että ”Herran omien” luovuttavat itsensä kuolemassa Jumalan käsiin, koska mitäpä muutakaan me tekisimme. Harva meistä uhkuu kuoleman edessä omavoimaisuutta. Mutta nykyisen elämän luovuttaminen Jumalan käsiin onkin sitten jo monta kertaluokkaa vaikeampi juttu omavoimaiselle ihmiselle!

Kuolema pitää huolen omistaan, joten keskitytään me elävien maassa elämiseen. Vanha sananparsi sanoo sarkastisesti: ”kenen leipää syöt, sen lauluja laulat”, mikä pitää paikkansa tässäkin. Eikö ole peräti luonnollista, ettei ”Herran oma”, elä itseään varten, vaan jo titteli ”Herran oma” korostaa elämänsä kuuluvan Herralle. Vaan miten Jumala tahtoo omiensa elävän arvonimen ”Herran palvelija” arvoisesti?

”Antakaa koko elämänne…”

Paavali ei jätä meitä pulaan tässäkään. Hän näet kirjoittaa aiheesta varsin käytännöllisesti Roomalaiskirjeessä muutamaa lukua aiemmin. Luvussa 12 hän kirjoittaa seurakuntalaisille uudesta elämästä Kristuksessa. Siinä hän neuvoo, miten ”Jumalan omien” kuuluu elää ’Jumalalle kuuluvaa elämää’ tässä elävien maassa. Hän aloittaa ohjeen aavistuksen mystisesti.

”Jumalan armahtavaan laupeuteen vedoten kehotan teitä, veljet: Antakaa koko elämänne pyhäksi ja eläväksi, Jumalalle mieluisaksi uhriksi. Näin te palvelette Jumalaa järjellisellä tavalla.” (Room. 12:1)

Tämä on varsin tuttu jae monelle – etenkin tuo korostettu virke. Se puhuu elämän uhraamisesta. Rooman seurakunnan juutalaistaustaisille uhrin antaminen Jumalalle oli tuttua, koska eläinuhreja toimitettiin Jerusalemin temppelissä. Eikä tuo vierasta ollut seurakunnan pakanajäsenillekään, koska Roomankin pakanatemppeleissä uhreja toimitettiin jatkuvasti. He tiesivät, mitä uhri tarkoittaa.

Uhriin sisältyi vertauskuva elämästä luopumisesta ja kuolemasta – varsin konkreettisesti. Tekstissä Paavali ei puhunut tavan omaisesta uhrista. Hän kuvasi Jumalan mieleistä uhria sanoin ”antakaa koko elämänne pyhäksi ja eläväksi uhriksi”.

Nämä sanat hämmästyttivät seurakuntalaisia – ei siis uhrin antamisen tähden, koska se oli arkipäivää, vaan uhrista käytettyjen laatusanojen tähden. Mitä tarkoittaa ”koko elämän pyhä ja elävä” uhri?

Kehotus uhrata ”koko elämä” on järkeenkäypä. Eihän kukaan voinut uhrieläimestäkään vain jotain osaa uhrata. Vai olisiko sinusta ollut oikein uhrata pässistä vain takajalat ja jättää eläin kitumaan? Ei tietenkään! Jos jotain uhrataan, se uhrataan kokonaan – ja tässä se jokin on ”elämä” – sinun ja minun elämä. Ei Jumala tahdo uhriksi siitä vain pientä osaa vaan kaiken!

Seuraava laatusana on ”pyhä”. Uhrin pyhyys sopii sekin kuvaan Paavalin ajan ihmisen ajatteluun. Uhri muuttuu sillä hetkellä pyhäksi, kun Jumala ottaa sen vastaan. Pyhä tarkoittaa Jumalalle erotettua, hänelle luovutettua. Ja kun uhri annetaan, siitä tulee Jumalalle erottu – hänen pyhä uhrinsa. Kun siis ajattelet omaa elämääsi tai itseäsi uhrina Jumalalle, näe itsesi hänelle erotettuna. Sinä olet Jumalan omaisuutta – ts. häntä varta vasten erotettu.

Viimeinen kolmas laatusana sen sijaan hämmensi Paavalin aikalaisia. Hän kirjoitti ”elävä” uhri. Tämä oli vieras käsite. Uhrieläimeltähän uhratessa riistettiin mahdollisuus elää, mutta Paavalin mukaan Jumalalle mieluinen uhri tarkoittaa ”elää pyhää elämää” Jumalalle.

Emme siis anna Jumalalle ’kuollutta’ uhria, vaan annamme hänelle sen elämän, jota me elämme. Elävä uhri ei lakkaa elämästä, vaan luopuu elämästään niin, että hän elää elämänsä Jumalalle erotettuna.

Ei elämän kieltämistä, vaan…

Kyse elävässä uhrissa ei ole elämän kieltämisestä, vaan elämän hallintavallan luovuttamisesta Jumalalle. Ja mitä se tarkoittaa käytännössä – siitä Paavali jatkaa seuraavassa jakeessa.

”Älkää mukautuko tämän maailman menoon, vaan muuttukaa, uudistukaa mieleltänne, niin että osaatte arvioida, mikä on Jumalan tahto, mikä on hyvää, hänen mielensä mukaista ja täydellistä. . .” (Room. 12:2)

Toisesta jakeesta eteenpäin aina luvun loppuun saakka Paavali jatkaa sävyisästi ensin Rooman seurakuntaa koskevilla ohjeilla a) elämään sovussa keskenään ja b) palvelemaan kaikilla lahjoillaan Jumalaa (Room. 12:3-8). Ja tämän jälkeen hän jatkaa ohjeilla koskien jokaisen ”Herran oman” elämää, eli c) elämään Jumalalle kunniaksi (Room. 12:10-21).

Paavali kehottaa seurakuntaa muuttumaan ja uudistumaan mieleltään Jumalan tahdon mukaiseen elämään, koska heidän elämänsä kuuluu Jumalalle. He ovat ”Jumalan omia”, joten heidän elämänsä kuuluu ”elävänä uhrina” hänelle.

Mikä on Jumalan, se kuuluu hänelle. Otetaan esimerkki. Jos ostat talon, ostat sen sellaisena kuin se jää edellisen omistajan tai rakennuttajan jäljiltä. Kun muutat tuohon taloon asumaan – et enää kutsu sitä taloksi. Se on siitä eteenpäin sinun kotisi. Ja kun sinä asetut asumaan uuteen kotiin, sinä sisustat sen niin, että sinun on hyvä asua siellä. Sänky on sillä seinällä makuuhuonetta, jossa sinusta on hyvä nukkua. Haarukat ja veitset ovat juuri siinä keittiön laatikossa, missä ne sinun mielestäsi ovat hyvät. Ja kas näin talosta tulee koti, kun sinä asetut sinne asumaan ja sisustat sen juuri sinun elämääsi soveliaaksi.

Sama pätee seurakuntaa ja sinun elämääsi. Jos kerran seurakunta on Jumalan Pyhän Hengen temppeli, eikö Pyhä Henki kutsu temppeliä kodiksi ja ’sisusta’ sen juuri niin, että se palvelee hänen elämäänsä uudessa kodissa. Ja sama pätee meidän elämäämme. Jos kerran olemme elämässä ja kuolemassa ”Jumalan omat”, eikö tällöin myös elämämme hallintavalta kuulu Herralle – hänen Pyhälle Hengelleen?

Ja tästä uudelleen ’kalustamisesta’ on kyse niissä ohjeissa, joita Paavali antoi Rooman seurakunnalle kirjeen 12. luvussa. Ne kaikki yhdessä tähtäsivät siihen, että seurakuntatemppeli ja ”Herran oman” temppeli vastaa Jumalan tarkoitusta.

En käy tässä yhteydessä koko lukua läpi jae jakeelta, vaan poimin sen keskeltä yhden jakeen, jossa on noiden kaikkien ohjeiden ’henki’ kiteytettynä kolmeen yleiseen periaatteeseen. Jae kuuluu näin:

”Olkoon rakkautenne vilpitöntä. Vihatkaa pahaa, pysykää kiinni hyvässä.” (Room. 12:9)

Se, mitä hän yhdeksännessä jakeessa sanoo, kiteyttää varsinlyhyeen sen, mitä hän tarkoittaa luvun alussa antamallaan kehotuksella käytännön elämässä:

”Antakaa koko elämänne pyhäksi ja eläväksi, Jumalalle mieluisaksi uhriksi”.

Kolme yleistä sääntöä

Jos yhdeksännen jakeen kolmiosainen kehotus kuulostaamielestäsi merkillisen tutulle, niin se saattaa johtua siitä, että siinä esiintyy John Wesleyn oman aikansa tarpeeseen muokkaamat kolme yleistä sääntöä vähän eri tavoin sanoitettuna ja eri järjestyksessä. Ja miksikö ne olisivat tuttuja? No, ainakin minä olen niistä blogissani ja muutenkin opettanut :-)

”(3) Olkoon rakkautenne vilpitöntä. (1) Vihatkaa pahaa, (2) pysykää kiinni hyvässä.” (Room. 12:9)

Yhdessä nämä kolme lyhyttä ohjetta toteuttavat sen, mitä tarvitaan ”pyhään ja elävään, Jumalalle mieluisaan elämään”.

Edellä huomautin, että ”Jumalan oman” tai ”Jumalan palvelijan” elämän uhraaminen ei tarkoita elämästä kieltäytymistä eikä lakihenkistä kilvoittelua. Tässä mielessä en pidä Wesleyn valinnasta kutsua kehotuksia ’säännöiksi’ (”General rules”). Toki ne ovat sääntöjä, mutta niiden pitäminen ei ole lainteko, vaan seuraus siitä, että annamme elämämme toisenlaisen vallan alle – ts. luovumme itsekkäästä tahdosta ja annamme Jumalan hallita elämää.

Avaan kehotusten merkitystä vielä lyhyesti metodistikirkon perinteestä tuttuina Wesleyn kolmena yleisenä sääntönä.

Älä tee pahaa

Älä tee pahaa (”vihatkaa pahaa”) ajatuksin, sanoin tai teoin. Vältä loukkaamasta ketään tai aiheuttamasta vahinkoa. Kasvamme armossa, kun vältämme antautumasta sille, mikä vahingoittaa meitä, toisia ihmisiä ja maailmaa.

Tee hyvää

Tee hyvää (”pysykää kiinni hyvässä.”) – mitä vain voit tehdä rakentamalla Kristuksen ruumista sekä rakastamalla että palvelemalla toisia ja koko luomakuntaa.

Jeesuksen Kristuksen seuraaminen on enemmän kuin mustavalkoista vääryyden välttämistä; se sisältää positiivisen vaikuttamisen toisten hyvinvointiin. Armo on Jumalan toimiva rakkaus. Se pyrkii viime kädessä tekemään meistä armollisia, armontäyteisiä.

Armollisuuden ensimmäinen merkki on hengen ja tekojen anteliaisuus. Laupeuden teot ovat yhtä olennaisia kristillisen elämän kannalta kuin ”hurskauden teot”, kuten rukous, raamatunluku, jumalanpalvelus ja sakramentit.

Pysy Jumalan rakkaudessa

Pysy Jumalan rakkaudessa (”Olkoon rakkautenne vilpitöntä”) tarkoittaa henkilökohtaista hartauselämää, osallistumista yhteisiin jumalanpalveluksiin, Raamatun tutkimista, rukousta jne. Armonvälineet auttavat kasvamaan Jumalan armossa ja rakkaudessa. Kehotuksen pysyä Jumalan rakkaudessa voi lausua myös muodossa ”pysy rakastuneena Jumalaan” (Rueben Job).

”Jos elämme, elämme Herran omina…”

Nämä kolme edellä mainittua yleistä sääntöä ovat ohjanneet metodisteja liikkeen alusta saakka. Ja Paavalin kirjeen perintönä ne koskettavat hengellisinä periaatteina koko Kristuksen kirkon yhteistä näkemystä Jumalan tahdon mukaiseen elämään.

Oleellisempaa kuin miettiä, miten Rooman seurakunnassa aikanaan sovellettiin Paavalin neuvoja, on sisäistää, miten me sovellamme niitä omaan elämään. Se on elämän mittainen matka.

”Olkoon rakkautenne vilpitöntä. Vihatkaa pahaa, pysykää kiinni hyvässä.” (Room. 12:9)

Vaikka Paavalin ja Wesleyn ohjeet on helppo pukea sanoiksi, niitä ei ole helppo noudattaa. Sanojen takana on koko elämän mittainen matka, sillä tämä ei ole kertakehotus. Se on elämää Kristuksen todistajana alati.

Tässä merkityksessä kolmiosaisen tien noudattaminen tarkoittaa juurikin sitä, mistä lähdin liikkeelle. Se on kuolemista itsekkäälle ja omavoimaiselle elämälle. Se on ”elävä uhri” elää uutta elämää ”Herran omana”. Sillä Jumalan omina

”kukaan meistä ei elä itseään varten eikä kukaan kuole itseään varten. Jos elämme, elämme Herran omina, ja jos kuolemme, kuolemme Herran omina.”

Jos kerran olen valmis uskomaan kuoleman Jumalan käsiin ehdoitta, miksi en tekisi niin myös elämälleni. En elä itseäni varten – minä kuulun Herralle Jeesukselle, koska olen ”Herran oma”, hänen palvelijansa.

Elän tai kuolen, kuulun Herralle

Hyvä uutinen on, että en pelastu siksi, että palvelen Herraa nyt tai elän hänelle huomenna. Pelastus ei ole tekemistä, se on kuulumista. Minä pelastun, koska minä olen hänen – kuulun hänelle. Olen hänen elämässä ja kuolemassa.

Kuolemassa Herrani Jeesus omistaa minut ja hän vie minut minne hän tahtoo. Samoin on elämän laita. Jo tässä elämässä Herra Jeesus omistaa minut ja hänellä on lupa viedä minut, minne hän tahtoo. Kysyn vain, että miksi kerta toisensa jälkeen evään häneltä tämän oikeuden? Miksi en anna hänen ’kalustaa’ elämääni niin kuin hän tahtoo?

En pelkää kuolla, koska kuolemassa kuulun Herralle. Mutta miksi sitten pelkään elää, vaikka elämäni kuuluu hänelle myös? Uskaltaisinko päästää irti omavoimaisesta elämäntavasta ja antaa elämäni Herralle Jumalalle ”pyhäksi ja eläväksi uhriksi”?

”Jumalan armahtavaan laupeuteen vedoten kehotan teitä, veljet: Antakaa koko elämänne pyhäksi ja eläväksi, Jumalalle mieluisaksi uhriksi. Näin te palvelette Jumalaa järjellisellä tavalla.” (Room. 12:1)

Pohdittavaa

Miksi en luota elämääni hänen käsiinsä?
Miksi yritän pitää kiinni ’omastani’, vaikka ”Herran omana” elämäni kuuluu yksin hänelle?