Aikataulut, kalenteri, tehtävälistat, tekemättömät työt, tapaamiset, puhelut, viestit, jne. täyttävät päivät. Ensisilmäyksellä ehkä yhdistät luettelon työelämään, mutta kyllä luettelon asiat kuuluvat yhtäläisesti niin perheen arkeen kuin vapaa-aikaankin. Kalenterit ja tehtävälistat eivät luo kiirettä – viisaasti käytettynä ne päinvastoin poistavat kiirettä.

Kiireen tunne estää olemasta läsnä. Tietänet tunteen, kun juna tai lento on myöhässä ja sinulla on kiire. Kiire varastaa sinulta vapautuneen hetken, jonka kulkuvälineen myöhästyminen sinulle lahjoitti. Sama koskee yllättäviä kohtaamisia. Kiire tekee olosta tuskallisen, kun kuuntelet puheliaan tuttavan ’joutavia’ kuulumisia. Mitäpä jos olisit vain läsnä?

Miksi viivästykset tai odottamattomat- ja ’tarpeettomat’ menot saavat ihmisen tuntemaan, että nyt hänen aikaansa varastetaan?

Käsitykseni ajasta

Luulen, että tuntemus ’aikavarkaudesta’ nousee syvemmältä sydämestä kuin ajanhallinnasta tai ulkoisen elämän hengästyttävästä rytmistä. Termit kuten ’aikavarkaus’ tai ’aikavaras’ vihjaavat nekin omaksuttuun aikakäsitykseen.

Syy kiireen tunteeseen voi olla niinkin syvällä kuin elämän arvoissa – käsityksessä ajasta. Vaikka Raamattu antaa sekin ajankäytöllisiä neuvoja, ajan teologiasta puhuttaessa liikutaan kuitenkin enemmän filosofisen teologian kuin raamatuntulkinnan alueella. En täten väitä, että tässä esittämäni käsitys ajasta olisi täsmällinen tai oikea.

Nykyihmisen aikakäsitystä kuvaa tehokkuuden yhteydessä käytetty käsite aikavarkaudesta. Tämän lisäksi on tapana kategorisoida aikaa. Eikö sinunkin sanastoosi kuulu sanat kuten työaika, vapaa-aika, oma-aika, ruoka-aika, lepoaika tai juhla-aika? Jos miellän kuluvan hetken vapaa-ajakseni, niin esimerkiksi työaikaan liittyvät asiat ’varastavat’ minun aikaani. Työaikaani taas varastavat lepoaikaan tai vapaa-aikaan kuuluvat asiat.

Huomasitko, että käytin edellisessä lauseessa tietoisesti sanamuotoja ”vapaa-ajakseni” ja ”työaikaani” sekä ”minun aikaani”? Väitän, että perustava ongelma arjessamme liittyy väärään oletukseen, että ”minun aikani” on omaani.

Jos suhtaudun aikaan niin kuin se olisi minun omaisuuttani ja minulle kuuluvaa, tulee vääjäämättä tunne sen varastamisesta, jos aika kuluu mielestäni toissijaiseen.

Minun aikaani

Ehkä yksi parhaita sielunvihollisen valheita on uskotella ihmiselle, että aika on hänen omaansa. Jos näet suhtaudun aikaan omanani, vihollinen voi varastaa sen minulta. Jos taas ajattelen kaiken ajan kuuluvan Luojalle, minä elän lainaten hänen aikaansa eikä tällöin kukaan voi sitä minulta varastaa. Eihän se ole minun!

Jos suhtaudun aikaan omaisuutenani, asetan pahimmillaan Jumalalle oman aikansa. Toinen sulkee Jumalan työajan ulkopuolelle, kun taas toinen näkee vapaa-aikansa sellaiseksi, jonne Jumala ei ole tervetullut.

Toisaalta pyhittämällä tietyn ajan Jumalalle teemme oivallisesti ja hyvin, paitsi jos samalla suljemme Jumalalta pääsyn ’muihin aikoihimme’. Pyhittämällä aamun ensimmäisen tunnin Jumalalle, voimme ostaa hänet ulos loppupäivästä ja pitää sen itsellämme…

Tätä tarkoitan sillä, että ajattelen ajan olevan minun omaisuuttani. Säätelen ’aikaani’ mustasukkaisesti oman mielen mukaan ja kärsin siitä, että muut ihmiset vielä varastavat sitä minulta…

Jumalan aika

Mitäpä jos en tarttuisi valheeseen siitä, että omistan aikani? Miltä elämä näyttää, jos annan ajan takaisin hänelle, kenelle se tosiasiassa kuuluu? Sen sijaan, että pidän kiinni ’omasta ajasta’, annan elämäni tapahtua Jumalan ajassa.

Entä jos kaikki aika on Jumalan ja minä vain käytän sitä – lainaan sitä?. Tällöin minulla ei ole aikaa, mitä minulta voisi varastaa. Ei ole aikaa, jonka minä varastaisin Jumalalta.

Ehkä ajattelun muutos omasta ajasta Jumalan aikaan tuntuu keinotekoiselta, mutta mieti hetki kuinka typerää on ajatella omistavansa oman aikansa.

Esimerkiksi tätä tekstiä kirjoittaessa voin ajatella käyttäväni omaa aikaani sen tuottamiseen. Onko se lahjoitus ajastani Herralle? Entä mitä aikaa nyt käytän? On vapaapäivä, mutta olen ammatiltani pappi ja kirjoitan hartaustekstiä… Hmmm… olenko sittenkään vapaalla jos kirjoitan työaikaan kuuluvaa hartautta? Entä teinkö suurenkin virheen, kun puhuin hengellisiä asioita vaimon kanssa tässä kirjoittamisen lomassa – oliko se nyt perheaikaa, työaikaa – ja kuka varasti keneltä?

Ja tiedätkö, tässä kun tämä itsekeskeinen ihminen miettii, miten on aikansa kuluttanut hartaustekstin äärellä, niin samaa aikaa on käyttänyt 7,5 miljardia ihmistä puhumattakaan muista elävistä olennoista. Ja tiedätkö aika vaikuttaa myös elottomaan luontoon – kivet kuluvat, talot rapistuvat, vesi virtaa, jne. Kaikki tämä tapahtui ihan siinä samassa ajassa, mitä minä ja muutama miljardi muu mustasukkaisesti pidimme jokainen omanamme!

Olisiko siis viisaampaa antaa Jumalan omistaa oma aikansa? Ehkä voin löytää arvoni siitä, että tässäkin hetkessä saan olla osa hänen aikaansa. Mitään ei mene hukkaan eikä mitään varasteta, jos otan aikani lahjana Jumalan kädestä.

Aika Jumalan ’kädellä’

Raamatun ilmoitukselle on ominaista käsittää aika olemassaolon muotona. Elämä, olemassaolo ja aika ovat Jumalan luomistyön ihme. Ajattele esimerkiksi Saarnaajan kirjan kolmannen luvun kuvausta ajasta:

”Aika on syntyä ja aika kuolla, aika on istuttaa ja aika repiä istutus, …” (Saarn. 3:1-8)

Ihminen lukee tekstin elämäntapahtumien sarjana, mutta Jumala ’näkee’ kaiken siinä mainitun jokaisessa hetkessä. Ei ole hetkeä, joka ei olisi täynnä koko elämän kirjoa. Meidät on luotu elämään ajassa, mutta Jumalaa ei ajan lainalaisuus sido. Me elämme ajassa, mutta aika on Jumalan aikaa.

Jos halutaan käsittää aika oikealla tavalla, on varottava tarkastelemasta sitä mekaanisesti vain hetkien sarjana. Jumalan näkökulmasta olemassaolon jokaisella yksityiskohdalla on yhteys koko olemassaoloon, ja samoin on jokaisella hetkellä yhteys koko muuhun aikaan. Ja näin ei ole hetkeä, joka ei olisi sidoksissa kaiken aikaa toimivaan Jumalaan. Hän ei ole ajan ’ulkopuolella’, vaan aika luotu hänen sanallaan – se on siis hänen vallassaan.

Jos ajan luominen pitäisi sijoittaa Raamatun kertomukseen, niin ajattelen sen tapahtuneen luomiskertomuksen ensimmäisenä päivänä.

”Jumala sanoi: ”Tulkoon valo!” Ja valo tuli. Jumala näki, että valo oli hyvä. Jumala erotti valon pimeydestä, ja hän nimitti valon päiväksi, ja pimeyden hän nimitti yöksi. Tuli ilta ja tuli aamu, näin meni ensimmäinen päivä.” (1. Moos. 1:3-5)

Mitenpä ne ’päivät’ olisivat kuluneet, ellei aikaa olisi luotu. Lisäksi ajatus valon luomisesta sisältää ajatuksen ylipäätään elämän luomisesta. Valkeus on Jumalanelämän pelastavaa läsnäoloa luomakunnassa, mihin viittaa myös Johannes evankeliumin alussa (Joh. 1:1-5).

Meidän Herramme Jeesus Kristus on täten myös ajan Herra. Myönnän, että ajatus Jumalasta ajan ulkopuolella on puhtaasti uskonnonfilosofinen, jota aikaan sidottu ymmärryksemme tietenkään kykene tavoittamaan.

Lahjamatkalle

Melko kauas ajauduin arkielämän asioista pohdinnoissani. Ajan teologia on mielenkiintoista ja voisin jatkaa pohdintaa siitä ’loputtomiin’, mutta ehkä se ei johda meitä mihinkään.

Pohdintani tarkoitus on pysäyttää itseni ja sinut miettimään sitä, miten käsityksemme ajan omistajuudesta vaikuttaa suhtautumiseemme aikaan arjessa? Miksi suhtaudumme aikaan, niin kuin se olisi omaamme?

Ajatus ’omasta ajasta’ ruokkii vain kiittämättömyyttä ja pettymyksiä. Se on kuin valmismatka, jonka olemme ostaneet kalliilla hinnalla. Tuolla matkalla jokainen epäkohta saa meidät vaatimaan hyvitystä matkan järjestäjältä. Olen maksanut tästä, tuosta ja vielä tuostakin. Ja mitäkö tuolta matkalta muistan? Pettymykset.

Entäpä jos antaisin ajan olla Jumalan omaisuutta ja elän siinä hänen armostaan? Olenhan lahjaksi elämän matkan saanut. Jospa siis matkaisin elämän ajan matkaa niin kuin ’lahjamatkaa’ matkataan. Lahjamatkalla otan kaiken ilolla vastaan. Iloitsen siitä hyvästä, mitä matka antaa. Matkan epäkohdat puolestaan kuittautuvat sillä, että lahjaksi tämän matkan sain. Ja mitäkö lahjamatkasta muistan? Ilot ja yllätykset.

Pohdittavaa

Onko tämä hetki minun aikaani vai Jumalan aikaa?
Onko minun ajassani tilaa lähimmäiselle? Entä Jumalan ajassa?