Hartaustekstini ’pihvi’ on tekstin loppupuolella. Lähestyn asiaa aavistuksen kaukaa. Näin siksi, että ’pihvi’ on tällä kertaa varsin omakohtainen sovellus enkä ole tarkoittanut sitä yleispäteväksi kaikille. Kyseessä on ’palvelukutsu’ ja se, miten sen olen ymmärtänyt. Selitän ensin hieman, mitä sillä tarkoitan.

Aloitetaan kaukaa. Karismaattinen herätyskristillisyys käyttää termiä ”toinen siunaus” (”second blessing”). Termin varhaiset juuret on jäljitettävissä metodistiliikkeen perustajan John Wesleyn teksteihin, missä hän käyttää siitä muotoa ”second work of grace”. Termin merkitys on vuosisatojen saatossa muuttunut melkoisesti. Modernin äärikarismaattisen liikkeen sille antama merkitys ’synnittömästä täydellisyydestä’ on metodistiliikkeen perustajan tulkinnalle vieras.

Toinen siunaus

Wesleyn käsitys ”toisesta siunauksesta” oli muuta kuin uudelleen lanseeratun termin moderni tulkinta ihmisen täydellistymisestä. Wesleyn kielenkäytössä ”toinen siunaus” tarkoitti Jumalan tekoa vapauttaa uskova sisäisen ja ulkoisen synnin hallintavallasta – eli ohjata ihminen kasvamaan Kristuksen armossa hänen kuvansa kaltaisuuteen omavanhurskaiden pyrkimysten sijaan.

Henkilökohtaisesti Wesley sisäisti tämän Aldersgate kadun kokemuksessa, jota metodistikirkko muistaa vuosittain ’Aldersgate day’ juhlapäivänä 24. toukokuuta. Kokemuksella viittaan Wesleyn sydämen lämpiämiseen. Tätä hetkeä edelsi hänen elämässään ankara vuosikymmenien omaehtoinen yritys noudattaa lain kirjainta pilkuntarkasti pappina. Epäonnistumiset palvelutyössä ja yksityiselämässä ajoivat hänet syvään kriisiin, jonka keskellä ’kuin sattumalta’ hän koki syvän oivalluksen rakkaudesta ja armosta mainittuna toukokuun iltana 1738. Se oli henkilökohtainen kokemus vapaudesta Kristuksessa: armo voitti lain – ansaitseminen vaihtui kiitollisuudeksi.

Wesleylle ”toinen siunaus” tarkoitti täten oivallusta Kristuksen kutsusta ”täydelliseen rakkauteen”. Se tarkoittaa sydämen tahtoa kokosydämiseen omistautumiseen ja kuuliaisuuteen Kristukselle.

Wesley uskoi ”täydellisyyden rakkaudessa” olevan jokaiselle uskovalle kuuluva siunaus, johon Jumalan Hengen pyhittäminä kasvetaan joko asteittain tai sysäyksenä, kuten Wesleyn oma kokemus Aldersgate kadulla. Wesley painotti, ettei ”toinen siunaus” ole ’maaliviiva’ vaan ’lähtöviiva’ elämän mittaiselle kasvupolulle kasvaa Jumalan armossa.

Wesleyn kuoleman jälkeen tämä uskonperintö muovasi metodistiherätyksestä pyhitysliikkeen. Painotettiin pyhityksen merkitystä ja pyhyyttä kristillisen elämän ihanteena. Pyhitys merkitsee Kristuksen kaltaisuuteen kasvamista. Pyhitysliikkeen suuri haaste on säilyttää pyhitys Jumalan armotekona niin, ettei se muutu ihmisen käsissä hänen omaksi pyhyyden tavoittelukseen.

Sydämen värinää

Nyt on minun vuoroni kantaa oma korteni kekoon – siis mitä tulee ”toiseen siunaukseen”. Mieluusti puhun kertojan roolissa Wesleyn tai Lutherin kokemuksesta, mutta omastani yleensä vaikenen.

Wesley ja Luther ’heräsivät’ Roomalaiskirjeen tekstin edessä, Minä puolestani sain kutsuni Jaakobin kirjeen sanoissa. Nyt tahdon jakaa tekstin, joka vuonna 1996 sai aikaan minun elämässäni Wesleyn ”toisen siunauksen” kaltaisen vaikutuksen. Minulle se oli Jumalan kutsu palvella häntä. Se ei ollut kutsu johonkin tiettyyn tekemiseen, vaan elämään jokaisen päivän hänelle niin kuin nuo päivät on minulle annettu.

Tahdoin näin avata termin ”toinen siunaus” merkitystä, etten tule väärinymmärretyksi, mihin kokemukseni viittaa. Pitäydyn siis Wesleyn ”toiselle siunaukselle” antamaan merkitykseen Jumalan armosta vakuuttumisen aiheuttamasta muutoksesta.

Kohdallani ei ole siis kyse uskoontulokokemuksesta eikä myöskään mistään mystisestä voitelusta, joka olisi tehnyt minusta virheettömän tai edes muita ihmisiä ’kelvollisemman’ palvelemaan. Kohdallani ”toinen siunaus” tarkoittaa kutsua palvella Herraa Jeesusta omistautuen hänelle kokosydämisesti elämän laajuudella.

Minun elämäni ”Aldersgate” tai ”second blessing” tapahtui keväällä 1996 – vuosia kääntymykseni jälkeen. Se oli kokemus, joka herätti minut kasvupolulle kohti ”täydellisen rakkauden” tuntemista – se on Kristuksen rakkaus. Ja tällä polulla taaperran yhä tänään vuosikymmenet kokemukseni jälkeen. Kokemus oli lähtölaukaus – ei maalinauha.

Wesleyn tavoin olin kulkenut uskontiellä ennen omaa ”Aldersgate” kokemustani jo hyvän aikaa. Olin varsin aktiivinen seurakunnan tehtävissä. Kyse ei ollut heräämisestä palvelemaan, vaan heräämisestä antautua Jumalan tahtoon.

Minun ’valaistumiseni’ tapahtui Tampereen yliopistollisen sairaalan teho-osastolla kohta sen jälkeen, kun olin saanut kuulla kuoleman kolkuttavan ovea jos ei tuntien – niin muutamien päivien matkan päässä. Ennen ihmeparantumistani kävin keskustelun Herrani kanssa – ja siihen viittaan tässä ”second blessing” -kokemuksena.

En mene yksityiskohtiin, koska kertomus olisi pitkä ja vaatii asioiden kertaamista paitsi kuukausia ennen ja kuukausia sen jälkeen. Tässä mielessä kokemuksessani on paljon samaa kuin Wesleyllä. Kummankin kokemusta edelsi omanlainen tie ja kokemus jätti pysyvän jäljen, joka näkyy sen jälkeisen elämän muutoksena.

Jorin ’Aldersgate’ – lyhyt oppimäärä

Minun ”toisen siunauksen” hetkessä Jumala puhui Jaakobin kirjeen sanoin. Hän oli kutsunut minua kahdesti aiemmin, mutta minä tietoisesti päätin olla kuuntelematta. Tiesin mielestäni paremmin ja minä tahdoin palvella Herraa omalla tavallani. Jälkeenpäin arvioiden en oikeastaan tahtonut palvella häntä, vaan tehdä palveluksia hänelle. Ja siinä on iso ero. Palvelija elää Herransa tahdossa, kun taas palvelukset tehdään omasta hyvyydestä käsin.

Nyt kolmannella kerralla Herra pysäytti minut kuuntelemaan. Kuoleman edessä kiireisinkin pysähtyy. Herra puhui minulle Jaakobin kirjeen sanoin:

”Niin kuin ruumis ilman henkeä on kuollut, niin on uskokin ilman tekoja kuollut.” (Jaak. 2:26)

Kuulostaa varmaan erikoiselta, mutta minulle noista sanoista tuli Jumalan kutsu käydä ’tanssiin’ hänen kanssaan. Ja tuossa tanssissa minä en vie, vaan Jumala vie minua.

Oleellista Jeesuksen kutsussa eivät olleet minun tekoni, vaikka niin ehkä silloin vielä ajattelin. Luulin Herran pyytävän minua antamaan ’tekoni’ uskossa hänen käyttöönsä, niin että uskoni hedelmä tulee näkyviin elämäni kautta. Näin sitä tavataan selitellä.

Ei Jumalan kutsu ihan tuota tarkoittanut, vaikka tekstissä Jaakob vertaa elävää uskoa rakkauden tekoihin ja kuollutta uskoa katteettomiin sanoihin:

”Veljeni, mitä hyötyä siitä on, jos joku sanoo, että hänellä on usko, mutta hänellä ei ole tekoja? Ei kai usko voi pelastaa häntä?
Jos veli tai sisar on vailla vaatteita ja jokapäiväistä ravintoa ja joku teistä sanoo hänelle: ”Mene rauhassa, lämmittele ja syö kylliksesi”, mutta ei anna hänelle, mitä hänen ruumiinsa tarvitsee, mitä hyötyä siitä on?
Samoin uskokin, jos sillä ei ole tekoja, on itsessään kuollut. Joku ehkä sanoo: ”Sinulla on usko ja minulla teot.” Näytä sinä minulle uskosi ilman tekoja, niin minä teoistani näytän sinulle uskon. Sinä uskot, että Jumala on yksi. Siinä teet oikein; riivaajatkin uskovat sen ja vapisevat. Tahdotko tietää, sinä turhanpäiväinen ihminen, että usko ilman tekoja on hyödytön?
. . .
Niin kuin ruumis ilman henkeä on kuollut, niin on uskokin ilman tekoja kuollut.” (Jaak. 2:14-20, 26)

Minut Jumala pysäytti tämän tekstin sanoilla ”niin on uskokin ilman tekoja kuollut”. Kului tosin vielä pitkän aikaa parantumiseni jälkeen, kun vielä ajattelin ”elävän uskon” todisteeksi ’tekojeni hedelmää’. Onhan elämän muutos todistus uudesta elämästä Kristuksessa.

”Usko ilman tekoja on kuollut”

Ongelma on vain siinä, etteivät hyvätkään inhimilliset teot tee uskosta elävää siinä merkityksessä, mitä Jaakob tarkoitti. Emmehän ajattele pahojen tekojen todistavan uskomme tyhjyydestä – ts. kuolleesta uskosta. Miksi siis ajattelisin hyvien tekojen todistavan sen elävyydestä?

Minun hyvät tekoni eivät puhu mistään muusta kuin omien tekojeni elävyydestä – sillä ei ole mitään tekemistä elävän uskon kanssa! Toki nekin ovat Jumalan armon aikaansaannosta.

Herää kysymys, että mitä Herra tarkoitti, kun hän kutsui minut omistamaan elämäni hänelle? Sanat ”usko ilman tekoja on kuollut” pysäyttivät minut, mutta eikö hän pyytänytkään antamaan tekojani ’todisteeksi’ uskoni elävyydestä häneen? Ei, vaikka niin ehkä luulinkin. Jumala etsi sydämestäni luottamusta – ei kätteni tekoja, vaikka ne seurasivatkin perässä.

Häpeäkseni tunnustan, että minulta kesti vuosia – kymmeniä vuosia – ennen kuin sisäistin, mitä Herra tarkoitti, kun hän lempeästi kuiskasi kuolevan korvaan ”usko ilman tekoja on kuollut”.

Herra Jeesus ei kysynyt minun tekojani tai vaatinut minua tekemään jotain hänelle. Hän pyysi minua vain luottamaan häneen. Minun tuli luottaa häneen eikä heikkoon itsetuntooni.

Jeesus yksinkertaisesti ilmoitti minulle, että hän näyttää minulle, miksi voin luottaa häneen kaikessa. Hän näyttäisi minulle, että minun hatara uskoni häneen on elävää. Se on elävää siksi, koska hän on elävä!

”Niin kuin ruumis ilman henkeä on kuollut, niin on uskokin ilman tekoja kuollut.” (Jaak. 2:26)

Elävä usko ei tarvitse minun tekojani, se on hänen tekoaan. Ja kun hänen eläväksi tekevä voimansa kosketti minua, minäkin ymmärsin, kenen tekojen varaan voin elämäni rakentaa. Se oli hänen tekonsa; hän teki kuolevasta ruumiistani jälleen elävän. Mikä siis tekee uskostani elävää? – Teot – elävän Jumalan teot!

Kristuksen armo ja rakkaus ovat kantaneet minua ja yksin Herran teot tekevät uskostani elävää. Enkä viittaa vain edellä kuvattuun ”toisen siunauksen” kokemukseen. Näen uskoni elävyyden selvästi aivan arkisissakin asioissa.

Lopuksi

Olen ihminen. Koen voimattomuutta ja epätoivoa pientenkin asioiden edessä, mutta onneksi uskossa ei kyse ole minusta. Minun uskoni elävyys lepää Jumalan tekojen varassa.

Olen tullut ymmärtämään, että edes Herran palvelukutsussa ei ole kyse minun teoistani, vaan siitä, että luotan häneen. Hän ei kysy uskoni suuruutta tai määrää. Hän ei kysy hyviä tekojani. Hän kysyy, että uskallanko luottaa häneen?

Tänäänkin kuulen Herran kuiskaavan korvaani: ”Jori, usko ilman tekoja on kuollut”. Ja aivan kuin hän naurahtaisi ja sanoisi heti perään: ”Katso, minä näytin sinulle teot ja näytän vastedes. Minulla on elävän uskon avaimet. Luota sinä minuun.”

Tämä oli kertomus minun kutsustani. Minut on kutsuttu luottamaan Herraan Jeesukseen ja kulkemaan hänen viitoittamaa tietä, vaikka en aina ymmärrä sitä. Ota tästä se, mikä hyvää on. Jätä muu omaan arvoonsa.

Voimme palata joskus uudemman kerran Jaakobin kirjeen tekstin sanomaan niin kuin hän kirjoitti sen seurakunnalle. Tämä tulkinta oli henkilökohtainen sovellus, millaisena Herra tavoitti sen kautta minun sydämeni.

Ole siunattu ja tiedä, että Herramme Jeesus Kristus on kaiken luottamuksen arvoinen.