Otsikkoni – ”Tänään annan lahjani Jumalan käyttöön” – kuulostaa uudenvuodenlupauksen kaltaiselta puolitotuudelta. Se kuulostaa lupaukselta, jota arvioidaan vuoden kuluttua uudenvuoden aattona ’unelmana’, josta ei siitäkään tullut totta. On toinen kysymys, moniko edes muistaa ’lupauksensa’.

Unelman ja lupauksen ero on siinä, että lupauksen edessä ihminen sitoutuu toteuttamaan sitä, kun taas unelma toteutuu itsestään ilman unelmoijan apua – jos on toteutuakseen. Saman ajatuksen kiteyttää hyvin kirjailija ja ’johtajuuden guru’ Ken Blanchard:

“There’s a difference between interest and commitment. When you are interested in doing something, you do it only when it is convenient. When you are committed to something, you accept no excuses.” (Ken Blanchard)

Unelman ja lupauksen eroa voi kuvata myös romanttisen päiväunen ja avioliiton avulla. Avioliittoa solmiessa kumppanit antavat aviolupaukset toisilleen, koska kyseessä on jotain arvokasta, minkä eteen he ovat valmiit näkemään vaivaa. Toista ovat romanttiset unelmat, joita sadut ja viihde meille maalaavat.

Lahjat Jumalan käyttöön

Palatakseni aiheeseen – siis otsikkoon: ”Tänään annan lahjani Jumalan käyttöön”. Se on harkittu lupaus. Se on lupaus, johon sisältyy valtava siunaus – sekin tälle päivälle. Se kuulostaa jonkun korvaan aavistuksen ylevältä, kun taas toisen mielestä se on toteutunut hänen kohdallaan jo kauan sitten.

Lupauksessa ei ole kyse siitä, että ihminen antaa Jumalalle jotain sellaista, mitä hänellä ei ole. Toisaalta siinä ei puhuta siitäkään, mitä joku on Jumalalle antanut eilen tai toissapäivänä. Kyse on yksinkertaisesti Jumalalta saatujen lahjojen antamisesta hänen käyttöönsä tänään. Ei Jumala lahjojamme tarvitse; on täysin meidän etuoikeutemme saada käyttää niitä hänen tarkoitukseensa.

Suhtautuminen otsikon lupaukseen riippuu siitä, mitä ymmärretään sanalla ’lahjat’ ja toisaalta mitä niiden antaminen Jumalan käyttöön tarkoittaa. Selventääkseni otsikon ajatusta, kerron tarkoittavani tässä lahjoilla kaikkia lahjoja – en vain niitä, jotka koetaan henkilön erityisiksi vahvuuksiksi tai niitä, jotka hän kokee erityisesti saaneensa Jumalalta. Tarkoitan lahjoilla kaikkia lahjoja – niin synnyinlahjoja, opittuja kuin saatujakin – jopa arkisia lahjoja, kuten ruoka, vaatteet, terveys, jne. Ne kaikki on saatu Jumalalta, joten uskon niiden kaikkien olevan Jumalalle mieluisia kunhan ne vain annetaan hänelle.

Entä mitä tarkoitan Jumalan käyttöön antamisella? Vaatiiko se erityisen vihkimyksen tai valmiuden lupautua käyttämään lahjoja? Pitäisikö Jumalan ensiksi tulla ilmoittamaan minulle, mitä lahjaa hän tänään tarvitsee? Mielestäni lahjojen antaminen Jumalan käyttöön ei vaadi mitään noin vaikeaa – tällaiset esteet ovat vain ihmisten tekosyitä olla käyttämättä lahjojaan. Tarkoitan lahjojen antamisella Jumalan käyttöön tässä jotain seuraavaa:

”Silloin hän vastaa heille ja sanoo: ’Totisesti minä sanon teille: kaiken, minkä olette jättäneet tekemättä yhdelle näistä vähimmistä, sen te olette jättäneet tekemättä minulle’.” (Matt. 25:45)

Uskon yksinkertaisesti, että koko seurakunta on lähetetty palvelemaan Herraa lahjoilla, joita heille on suotu. Jos olisin ammatiltani muusikko, olisiko oikein, että ummistan silmäni lähimmäiseni kärsimykseltä, jos en voi musiikin lahjoin häntä auttaa? Entä mitä lahjaa tarvitsen kantaakseni vanhuksen kauppakassia tai kuunnellakseni hetken yksinäisen ajatuksia? Lahjoja riittää, kuten myös lähimmäisiä ja päiviä – on vain kyse siitä, tahdommeko antaa lahjat Jumalan käyttöön tänään.

Jos tahdomme palvella Herraa Jeesusta tänään, mahdollisuudet ovat rajattomat. Herra on antanut jokaiselle lähimmäisen, jossa saamme kohdata laupeuden työmme kohteen elämän jokaisena päivänä. Palvelemme Herraa aina, kun hänen nimissään edistämme toinen toistemme hyvinvointia – hengellistä, henkistä, aineellista, jne. Kaiken mitä teet, tee se Herrallesi.

Tätä on kristillinen palvelutyö. Se ei ole hyveen suorittamista, ei ansaitsemista, vaan hyvän mielen ja kiitollisuuden lahja Herralle, joka vaikuttaa meissä jokaisessa niin kuin hänessä – lähimmäisessä.

Lahjojen käyttöön ottamisen ei tarvitse olla mutkikasta, vaan Jumala tekee ihmeitä tänään ilman määrää niin vähäisten kuin piskuisten parissa. Taivasten valtakunta ei näet rakennu työmiehen pätevyyden, vaan Jumalan suuruuden varaan. Jumalan ihmeiden suuruus on Jumalan valtavassa luovuudessa rakentaa suurta pienestä ja piskuisesta. Hänen työmiehinään meidän tehtävämme on vain antaa kulloinkin vähäiset lahjamme Herran Jeesuksen Kristuksen käyttöön.

Nyt, kun olen sanottavani sanonut, otan ’teorian’ tueksi käytännön esimerkin Raamatusta. Se on kertomus siitä, miten Jumala tekee valtavia ihmeitä tehden ne tiettäväksi vähäisten ihmisten kautta. Tässä Vanhan testamentin kertomuksessa yhteiskunnan hylkimät spitaaliset saavat etuoikeuden palvella lahjoinensa Herraa tehden samalla palveluksen koko Samarian kaupungin asukkaille.

Tapahtui kerran Samariassa

Aloitetaan kertomus kuvaamalla muutamalla sanalla tilannetta, joka vallitsi Samariassa, Pohjoisen valtakunnan pääkaupungissa:

”Myöhemmin Syyrian kuningas Ben-Hadad keräsi koolle koko sotajoukkonsa, lähti liikkeelle ja saartoi Samarian kaupungin. Kun piiritys pitkittyi, kaupungissa syntyi kova nälänhätä. Aasinpää maksoi silloin kahdeksankymmentä sekeliä hopeaa ja neljännes kab-mittaa kyyhkysenlantaa viisi hopeasekeliä.” (2. Kun. 6:24-25)

Elettiin jakautuneen valtakunnan aikaa todennäköisesti vuoden 850 eKr. tuntumassa, jolloin Syyria (tai Aram) yritti vallata Israelin pohjoista valtakuntaa. Samaria sijaitsi helposti puolustettavalla paikalla, 90 m korkean jyrkkärinteisen kukkulan harjalla. Ainut keino kaupungin valtaamiseksi ilman valtavia miehistötappioita oli piirittää sitä ja näännyttää asukkaat antautumaan.

Ben-Hadad oli piirittänyt kaupunkia tiivisti jo pidemmän aikaa, että kaupungista oli loppunut ruoka. Nälänhätä piiritetyssä kaupungissa oli valtava, jos lukee tekstin pidemmältä (2. Kun. 6:24-33) näkee, että nälkiintyneet ihmiset turvautuvat jopa kannibalismiin.

Aasinpään ja kyyhkysenlannan hinnat kuvaavat nekin nälänhädän vakavuutta: aasinpää maksoi noin 1 kilogramman hopeaa, kun taas 0,3 litraa kyyhkysen lantaa maksoi 50 grammaa hopeaa. Aasinpäätä sen enemmän kuin kyyhkysenlantaakaan ei syöty normaalioloissa. Kyyhkysenlantaa tosin käytettiin viljelyssä lannoitteena. Kielentuntijat tosin ovat sitä mieltä, että kyyhkysenlannaksi käännetty sana voidaan vaihtoehtoisesti kääntää erään paikallisen lähes syömäkelvottoman palkokasvin nimeksi, jolloin se vastaisi suomalaisittain sodanajan ’pettua’.

Aasi oli Mooseksen laissa luokiteltu jopa rituaalisesti saastaiseksi ja näin ollen syötäväksi kelpaamattomaksi (5. Moos. 14:4-8) – sen päästä nyt puhumattakaan. Aasinpäässä on näet erittäin vähän syötäväksi kelpaavaa ja sekin on vaikeasti saatavilla.

Nälänhätä oli siis valtava riippumatta siitä olitko rikas tai köyhä. Elettiin poikkeusoloissa, jolloin käytännössä raha menetti merkityksensä, vaikka markkinatalouden perussäännön kysynnän ja tarjonnan -lain mukaan näille kyseenalaisille elintarvikkeille hinta vielä olikin olemassa.

Jumalan suunnitelma

Tilanne oli inhimillisesti ajatellen mahdoton – ainoa mahdollisuus oli antautua piirittäjille, koska toinen vaihtoehto oli nälkiintyminen. Hyökkäys ylivoimaista vihollista vastaan ei tullut nälkiintyneillä joukoilla kysymykseen sekään.

Tähän vähintään epätoivoiseen tilanteeseen Jumalalla oli kuitenkin edelleen jäljellä selkeä suunnitelma:

”Silloin Elisa sanoi: ’Kuulkaa Herran sana! Näin hän sanoo: ’Huomenna tähän aikaan Samarian portilla saa sekelillä sea-mitan parhaita vehnäjauhoja ja kaksi sea-mittaa ohria.” (2. Kun. 7:1)

Profeetta Elisalla oli selkeä sanoma Herralta nälkiintyneelle kansalle. Siinä ei kysytty sotajoukkojen voimia eikä ihmetekoja ihmissankareilta, vaan kyseessä oli Jumalan yksipuolinen lupaus.

Jumala oli pelastava kaupungin asukkaat jopa niin, että vuorokauden kuluttua kukaan ei enää puhu aasinpäistä tai kyyhkysenlannasta ruokapöydässä. Päinvastoin ohran ja vehnän hinta tulisi alas ja kansa eläisi jälleen ruoan suhteen kylläisyydessä. Noin kymmenellä grammalla hopeaa saisi joko reilun 7 kiloa vehnää tai miltei 15 kiloa ohraa.

Lupaus kuulosti varmaan vähintään uskomattomalta, kun vain katsoi ympärilleen ja mietti hetken vallitsevia realiteetteja piiritetyssä Samariassa.

Tämä oli kuitenkin Jumalan lupaus, mitä toki kaikki sen kuulleet eivät luonnollisesti jaksaneet edes uskoa (2. Kun. 7:2). Jumalan lupauksena sanoilla on kuitenkin aivan toisenlainen painoarvo kuin vaikkapa profeetta Elisan omina sanoina. Jumalan lupaukseen näet liittyy ehdoton totuusarvo silloinkin, kun sen toteutuminen vaikuttaa inhimillisesti mahdottomalta.

Jos voisimme pysäyttää kertomuksen tähän ja pohtia itseksemme miten Jumala kansansa vapauttaa ja millaisia joukkoja hän siihen käyttää, luulen että ajatukset liikkuisivat enkelijoukkojen tai mahtavien soturien tiimoilla. Onkin yllättävää nähdä, miten Jumala toimii.

Jumalan lupauksen täyttyminen oli kaksiosainen. Toisaalta piiritys piti saada loppumaan, mutta vähintään yhtä tärkeätä oli saada tieto linnoitettuun kaupunkiin piirityksen loppumisesta. Vaikka vihollista ei näkynyt, se ei sodankäynnissä tarkoita vetäytymistä, vaan kyseessä olisi todennäköisimmin juoni kaupunkiin pääsemiseksi. Ja jos piiritys oli kerran jatkunut niin pitkään, että nälkäkuolemat olivat jokapäiväisiä, ei ollut lainkaan uskottavaa, että vihollinen luopuisi enää piirityksestä.

Vaikka siis Jumala ajaisi vihollisen tiehensä, oli äärettömän tärkeää saada kaupunkiin tieto piirityksen loppumisesta pian, koska ihmisiä kuoli nälkään jatkuvasti. Tähän tehtävään Jumala valitsi vähäisen ja piskuisen joukon.

Vähäinen ja piskuinen joukko

”Kaupunginportin ulkopuolella asusti neljä spitaalista miestä. He sanoivat toisilleen: ’Miksi istua täällä kuolemaa odottamassa? Jos me päätämme mennä kaupunkiin, me kuolemme sinne, koska siellä on nälänhätä, ja jos jäämme tänne, me kuolemme yhtä lailla. Miksemme lähtisi syyrialaisten leiriin! Jos he säästävät meidän henkemme, me pysymme elossa, ja jos he tappavat meidät, silloinkin me vain kuolemme.’” (2. Kun. 7:3-4)

Juutalaisessa yhteiskunnassa kaikkein huonoimmassa asemassa olivat spitaalitautiin sairastuneet ihmiset. Spitaaliksi (hepreaksi ”tsara`ath”) nimetyn ihosairauden aiheuttaa tuberkuloosin sukuinen bakteeri. Spitaali tunnettiin parantumattomana tautina, joka rujouttaa ihmisen vahingoittaen ihoa ja ääreishermostoa hitaasti, mutta tappavan varmasti. Tauti näkyy ruumissa esiintyvinä kuhmuisina pesäkkeinä, jotka lopulta aukenevat ja valuvat märkää.

Spitaali oli pelkästään sairautena vakava, mutta se oli vain osa taudin aiheuttamasta tuskasta. Spitaaliset näet eristettiin kaupungin ulkopuolelle tartunnan leviämisen estämiseksi. Olivat he sitten ennen sairautta kuinka arvostettuja tai rikkaita tahansa, heidät suljettiin tartuntavaaran vuoksi yhteisön ulkopuolelle. Menettely kuulostaa julmalta, mutta kun kyse on vakavasta tarttuvasta taudista, eristäminen ja karanteeni ovat ainoat tehokkaat keinot epidemiaa vastaan.

Spitaalinen menetti sairauden puhjettua käytännössä kaiken muun paitsi henkiriepunsa, joka sekin taudin etenemisen myötä oli hiipumassa. Sairauden julmuus oli suurelta osin siinä, että se tuhosi sairastuneen elämän välittömästi, mutta tappoi uhrin hitaasti. Spitaalinen kadotti elämänsä jo kauan ennen kuolemaa. Hänestä tuli sosiaalinen hylkiö – alhaisempi kuin kerjäläiset, jotka saivat olla kadulla ihmisten keskuudessa. Kerjäläinen olisi ollut kuningas spitaalisten valtakunnassa.

Jumala päätti käyttää neljää spitaalista miestä Samarian kaupungin pelastamisen toisessa vaiheessa. Jos kaupungissa oli nälänhätä, oli nälänhätä vieläkin suurempi näillä miehillä, koska heistä ei välitetty senkään vertaa kuin ihmisistä, jotka elivät muurin sisäpuolella. Sen sijaan Jumala näki heissä mahdollisuuden. Nimittäin sen päivän ’lahjana’ näille miehille oli annettu se, että he olivat jo valmiiksi kaupungin porttien ulkopuolella.

Spitaalisilla miehillä ei ollut mitään asiaa kaupunkiin sisään eivätkä he pärjäisi myöskään jäämällä paikalleen. Ainoa vaihtoehto, jossa siinäkin kuolema oli todennäköinen vaihtoehto, oli lähteä vihollisleirin liepeille etsimään ruokaa. He kuolisivat joka tapauksessa, joten vaihtoehto oli huonoista tarjolla olevista vaihtoehdoista ehdottomasti paras. Tuskinpa he lähtiessään tiesivät, että he ovat matkalla juuri sinne, mihin itse Herra Jumala tahtoo heidät viedä!

Miehet lähtivät liikkeelle – käyttäen sitä ainoata lahjaa, mikä heillä oli tuolle päivälle annettu: vapaus liikkua kaupungin porttien ulkopuolella. Tietämättään he olivat Jumalan sotaväkeä – vähäisistäkin vähäisin piskuinen joukko. Ehkäpä Herra valitsi heidät näyttääkseen toisille – mielestään paremmille ihmisille – suuruutensa käyttää vähäisimpiä.

Jumalan suunnitelma etenee

Tämä Jumalan valitsema piskuinen joukko-osasto saapui aamuyöstä kohteeseensa eli syyrialaisten leiriin:

”Aamupuolella yötä he lähtivät liikkeelle mennäkseen syyrialaisten leiriin, mutta kun he saapuivat leirin laitamille, siellä ei ollutkaan ketään.” (2. Kun. 7:5)

Miehet luulivat kohtaavansa leirissä vihollisia, joiden suhtautuminen kuolemansairautta sairastaviin miehiin ratkaisisi heidän matkansa onnistumisen. Leiri oli kuitenkin tyhjä eikä mikään ollut niin kuin olisi pitänyt – siis inhimillisten odotusten mukaan.

Ennen spitaalisten saapumista oli näet tapahtunut jotain merkillistä ja käänteentekevää. Tuskinpa Samarian armeijalle ylivoimaiset joukot lähtivät karkuun neljästä spitaalia sairastavasta miehestä kootun aseettoman joukko-osaston edessä! Oli näet käynyt niin, että spitaalisten vielä tehdessä lähtöä vihollisleiriin yön pimeinä tunteina, Herra Jumala oli itse ’taistellut’ voiton lähettämälleen joukko-osastolle:

”Herra oli pannut syyrialaiset kuulemaan vaunujen, hevosten ja suuren sotajoukon ääniä, ja silloin he olivat sanoneet toisilleen: ’Israelin kuningas on varmasti ostanut heettiläisten kuninkaat ja Egyptin kuninkaat puolelleen. Nyt he ovat tulossa meidän kimppuumme.’ Syyrialaiset olivat jo aamuyöstä lähteneet pois, jättäneet teltat, hevoset ja aasit jälkeensä leiriin ja paenneet henkensä edestä. ” (2. Kun. 7:6-7)

Tapahtunutta ei voi kommentoida nykykielellä sanoin: ”Ei oo todellista!” Herra itse oli taistellut kansansa edestä ja näin tämä Jumalan lähettämä ’tiedustelupartio’ sai kirjaimellisesti kulkea ennalta valmistettuja teitä. Ei ollut miesten suuruutta, että he tulivat hylättyyn leiriin, josta vihollinen oli paennut heidän edellään. Jumala lähetti heidät sinne todistamaan hänen teoistaan!

”Emme tee oikein”

Leirissä miehet näkivät tilanteen – tuskin ymmärsivät tapahtunutta – muuttuneet olosuhteet kuitenkin. Heidän eteensä avautui uusi maailma, jota he eivät olleet kohdanneet sen jälkeen, kun olivat tautiinsa sairastuneet.

Osat olivat vaihtuneet; tähän saakka he olivat olleet ’vankeina’ kaupungin yltäkylläisyyden ulkopuolella, mutta nyt ne kaikki itseään parempina pitävät ihmiset ovat vankina kaupungissa, kun he ovat yltäkylläisyydessä tyhjässä vihollisleirissä. Voit vain kuvitella, miten ihmismieli toimii tässä tilanteessa:

”Leirin laitaan saavuttuaan spitaaliset menivät erääseen telttaan. He söivät ja joivat ja ottivat sieltä hopeaa, kultaa ja vaatteita. He kävivät kätkemässä tavarat ja menivät sitten toiseen telttaan. Sieltäkin he ottivat tavaroita ja menivät kätkemään ne.” (2. Kun. 7:8)

Miehet nauttivat kokemastaan. Ensimmäinen reaktio oli haalia kaikki mahdollinen itselle ja hyötyä siitä mahdollisimman paljon. Mutta jos miehet olisivat päättäneet retkensä tähän, eivät he olisi täyttäneet Jumalan heille antamaa tehtävää. Jumala ei lähettänyt heitä tyhjään leiriin vain ruokkiakseen heidät. Heidän tehtävänsä oli mennä takaisin kaupunkiin ilmoittamaan nälkiintyneille ihmisille tapahtuneesta.

Heidän lahjansa tälle erityiselle päivälle oli vapaus ja rohkeus liikkua kaupungin ulkopuolella. Nyt heidän tehtävänsä oli käyttää tätä lahjaa edelleen ja palata kertomaan ilouutinen kaupunkiin. Ja kas miehet päätyivät itsekin toteamaan velvollisuutensa:

”Mutta sitten he sanoivat toisilleen: ’Me emme tee oikein. Tämä päivä on hyvän uutisen päivä. Jos me olemme tästä hiljaa ja odotamme aamunkoittoon saakka, meitä voidaan syyttää rikoksesta. Paras lähteä heti kaupunkiin ja kertoa tästä kuninkaan väelle.’ Spitaaliset tulivat takaisin, huusivat kaupunginportin vartijoita ja kertoivat heille: ’Me menimme syyrialaisten leiriin, mutta siellä ei näkynyt ketään eikä kuulunut lainkaan ihmisääniä. Hevoset ja aasit kyllä olivat siellä, ja teltat oli jätetty paikoilleen.’” (2. Kun. 7:9-10)

Tämän enempää emme tiedä näistä miehistä. Tiedämme kuitenkin, että oli päivä, jolloin kaikkein vähäisin ja piskuisin joukko Jumalan lähettämänä, muutti historiaa. Kuinka moni Samarian kaupungin asukas säästyi nälkäkuolemalta siksi, että nämä miehet käyttivät vähäisiä lahjojaan ’tänään’! Se, mitä heillä oli ei ollut paljon. Se, mitä he tekivät, ei ollut paljon sekään. Mutta se, mitä Jumala teki heidän kauttansa, oli paljon enemmän kuin mitä järki voi ymmärtää!

Lopputulos kaikesta

Ja koko tapahtuma todistaa meille yhdestä asiasta: Herramme Jeesus Kristus on luotettava. Nimittäin Jumalan lupaus toteutui kirjaimellisesti siitä huolimatta, että näkymä lupaukseen tuntui järjettömältä ja että Jumala käytti tehtävän loppuunsaattamiseen vähäistäkin vähäisempiä ihmisiä. Lopputulos oli kuitenkin juuri se, mitä profeetta oli sanonut:

”Silloin väki lähti ulos kaupungista ja ryösti syyrialaisten leirin. Sea-mitan parhaita vehnäjauhoja ja kaksi sea-mittaa ohria sai nyt sekelillä hopeaa, niin kuin Herra oli ilmoittanut.” (2. Kun. 7:16)

Se, mitä me teemme on todennäköisesti vähäistä ja pientä, mutta jos Herra ottaa käyttöönsä ne vähäistäkin vähäisemmät lahjamme, saamme varautua näkemään ihmeitä. Kertomuksen kaltaiset suuret ihmeet eivät ole toki ole kenenkään elämässä arkipäivää, mutta todellisia ne ovat. Jumala tekee ihmeitä ilman määrää tänäkin päivänä.

Anna lahjasi Jumalan käyttöön

Tämä kertomus olkoon esimerkki paitsi Jumalan suuruudesta ja uskollisuudesta, myös siitä, miten voimme joka päivä antaa lahjamme Jumalan käyttöön. Jos kertomuksen neljän vakavasti sairaan ja hyljeksityn miehen mitä vähäisemmät lahjat Jumalan suuren voiton päivänä riittivät Jumalan heille antaman tehtävän tekemiseen, kuka minä olen sanomaan, ettei minusta ole käyttämään lahjojani?

Aina jostain löytyy joku, joka osaa tehdä asian kuin asian sinua ja minua paremmin ja näppärämmin, mutta se ei tarkoita sitä, ettemmekö saisi tänään palvella lahjoinemme Herraa Jeesusta siinä, missä olemme.

En yritä sanoa, että jokaisen uskovan pitää tehdä kaikkea. Ei, siitä ei ole kyse. Jokaisella uskovalla on varmasti oma armoituksensa – lahja, jonka hän kokee omakseen – tai ainakin omimmakseen kuin jonkin toisen. On viisautta palvella Herraa niillä lahjoilla, joita on saanut. Mutta sen ei tarvitse tarkoittaa sitä, ettemmekö voisi käyttää kaikkia lahjojamme entistä laaja-alaisemmin tänään.

Nimittäin, jos minulla on vaikkapa juoksemisen tai julistamisen lahja, pitäisikö minun odottaa toimettomana, jos tänään ei vain ole mahdollisuutta harjoittaa kumpaakaan näistä lahjoista? Enkö voisi tällöin käyttää vaikkapa kuuntelemisen, rukouksen tai rohkaisun lahjaa? Tiedän, että Jumalan seurakunnassa on parempia julistajia, parempia rukoilijoita, parempia kuuntelijoita kuin minä, mutta miksi en silti antaisi omaa lahjaani Jumalan käyttöön tänään?

Voi olla, että tiettyjen lahjojen suuri päivä koittaa elämässäni huomenna, viikon päästä tai vasta ensi vuosikymmenellä. Miksi kuitenkaan jäisin syrjään, jos kerran olen vapaa antamaan muut lahjani Herran käyttöön jo tänään?

Tätä on kristillinen palvelutyö. Se ei ole hyveen suorittamista, ei ansaitsemista, vaan se on hyvän mielen ja kiitollisuuden lahja Herralle. Herran palvelu niillä vähäisillä lahjoilla, joita olemme saaneet, on etuoikeus ja kunniatehtävä. Kristillinen palvelutyö ei ole suorittamista; se on armoa kulkea elämää käsikädessä Herran Jeesuksen kanssa.

Antakaamme lahjamme Jumalan käyttöön tänään – siinä on siunatun ja rikkaan elämän salaisuus. Ei helpon elämän – vaan siunatun ja rikkaan elämän Jeesuksessa Kristuksessa.

Pohdittavaa

Mitä voin tänään antaa Herran käyttöön?
Katsoiko Jumala ihmisen korskeuteen valitessaan kertomuksen ’joukko-osaston’?
Miksi odotan huomista, jos Jumalan käsissä vähäinen lahja voi paljon?