Vietämme neljättä adventtia ja parin päivään sisään onkin jo jouluaatto. Tekstini ei ole mikään jouluteksti, vaikka sen olenkin nimennyt jouluisesti otsikolla ”Joulua kaivolla”. Tekstini on lisäksi alamittaisen lyhyt vain yhden jakeen ote Jeesuksen ja samarialaisen naisen dialogista Sykarin kaivolla (Joh. 4:10).

Ennen tähän ’päätekstiin’ siirtymistä tahdon palauttaa mieleen toisen kohdan, jossa Jeesus puhuu opetuslapsille hänen seuraamisestaan. Siinä Jeesus sanoi heille:

”Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon joka päivä ristinsä ja seuratkoon minua. Sillä se, joka tahtoo pelastaa elämänsä, kadottaa sen, mutta joka sen minun tähteni kadottaa, on sen pelastava.” (Luuk. 9:23-24)

Luulen ettei kovin monen korvaan sitaatin sanoma kuulosta lainkaan iloiselta Herran Jeesuksen seuraamiselta. Ehkä se kuulostaa ’ajalliselta hinnalta’ ennakkomaksuna siitä, mitä valtavaa Jeesuksen omina saamme omistaa täysimääräisenä sitten ajan rajan tuolla puolen.

Syy moisin nurjiin ajatuksiin lienee osin se, että mittaamme Herran seuraamisen hintaa ulkoisten seikkojen perusteella – sen sijaan, että iloitsisimme sydämessä Jeesuksen seuraamisen todellisuudesta jo tänään.

On perin kummallista, että vaikka sisällä on lämmin ja valoisaa, niin moni sen kuin katselee ikkunasta ulos pimeyteen ja vesisateeseen ja jaksaa pahoittaa mielensä siitä! Meissä Herran seuraajissa on samaa vikaa; vaikka sydän on lämmin, ulkoiset olosuhteet vievät lämmön mennessään.

Opetuslasten valinta

Hyvä esimerkki siitä, miten arvioimme Kristuksen seuraamisen hintaa ulkonaisen mukaan on se, miten arvioimme opetuslasten elämää. Näemme Raamatusta ja varhaisesta traditiosta, millaisiin valintoihin Jeesuksen seuraaminen heidät ulkoisesti johti. Tiedämme, ettei tie ollut heille erityisen helppo eikä houkuttava, jos sitä mittaa ulkoisten olosuhteiden perusteella. Voisi jopa sanoa, että koko tusina vaihtoi mukavan elämän hankaluuksiin ja puutteeseen. Olivatko he siis erityisen tyhmiä kavereita?

Jos hinnoittelemme Kristuksen seuraamisen opetuslasten kohdalla ulkoisten seikkojen perusteella, harhauttaa se luulemaan, että ristin kantaminen on synonyymi kärsimykselle kärsimyksen perään. Olen silti varma, että sydämen lämpöisessä opetuslapsillakin oli jotain, mikä sai heidät pysymään ulkoisesti karusti päättyvällä tiellä!

Parempi mittari ’Kristuksen ristin kantamisen’ laadulliseen määrittämiseen on pohtia, mitä opetuslapset uskostaan sisällisesti kokivat. Emme toki pääse asiaa heiltä kysymään, mutta ainakin Paavalin, Pietarin ja Johanneksen mietteitä pääsemme tutkimaan, kun luemme heidän kirjeitään.

Sinun valintasi

Pyydän sinut nyt hetkeksi pohtimaan, mitä Jeesuksen ristin kantaminen merkitsee sinun elämässäsi. En kysy mielipidettä opetuslasten tai kenenkään tuntemasi uskon veljen tai sisaren valinnoista ja elämän laadusta.

Kysyn, mitä Jeesuksen seuraaminen tarkoittaa sinun kohdallasi, sinun elämässäsi? Millainen sointi Jeesuksen ristin ottamisella ja Kristuksen seuraamisella on korviisi?

Muistuttaako se epämiellyttävästä luopumisesta vai onko siinä ikuisen elämän sanat? Onko Kristuksen seuraaminen elämäsi suurin ilo vai kätkeytyykö ilo synkän varjon alle, jota sanat ”kieltää”, ”seurata” ja ”ottaa ristinsä” kenties edustavat?

Vai voisiko ”itsensä kieltäminen”, ”ristin ottaminen” ja ”Jeesuksen seuraaminen” olla onnen ja ilon lupauksia siitä huolimatta, että ne joskus kuljettavat matkaajan raskaidenkin maasto-osuuksien kautta perille?

Tällaisin ajatuksin tuon sinut tässä joulun läheisyydessä ammentamaan elävää vettä yhdessä minun ja samarialaisen naisen kanssa Sykarin kaivolle kohtaamaan Jeesusta.

Sykarin kaivolla

Kuljetan sinut hetkeksi talvisesta Suomesta pohtimaan Jeesuksen seuraamisen hintaa ja iloa toiseen tilanteeseen, vuosituhannen vaihteen Samariaan, kun Jeesus kohtasi samarialaisen naisen kaivolla.

Naisesta on tekstin ymmärtämisen kannalta oleellista tietää, ettei hänen elämänsä ollut järin kunniallista eikä hänellä ollut rabbin lähestymiseen tarvittavaa syntyperäistä arvoakaan; hän kuului juutalaisten halveksimaan samarialaisten kansaan ja olipa hän lisäksi nainen. Samarialaisena naisena hän oli juutalaiseen opettajaan verrattuna alhaisuuden ja halveksunnan ruumiillistuma (Joh. 4:9).

Nainen oli huonossa maineessa myös omiensa parissa. Hän oli tullut kaivolle eri aikaan kuin muut kylän naiset (Joh. 4:7), koska hän ei tahtonut kohdata heitä sen tähden, että häntä niin syvästi halveksittiin haureellisen elämän tähden. Ja surullista on sekin, ettei nainen itsekään pitänyt elämäänsä arvollisena, vaan koki häpeää elämästä, josta hän ei kyennyt syystä tai toisesta irrottautumaan. Tämä käy ilmi epäsuoraan hänen sanailustaan Jeesukselle, kun hän yrittää salata elämänsä oikean tilan (Joh. 4:16-19).

Nyt tämä nainen kohtaa kaivolla Jeesuksen – kohtaaminen Kaikkivaltiaan kanssa ei ollut eikä ole vain ’ansioituneiden’ opetuslasten etuoikeus. Jo naisen saapuessa kaivolle Jeesus tunnisti hänet ja tunsi hänen elämänsä. Silti hän ei kääntänyt kasvojaan naiselta eikä sylkenyt tämän päälle. Jeesus ei edes epäsuorasti piikitellyt naiselle eikä muistuttanut häntä hänen arvottomuudestaan. Hän ei kehottanut naista ensin korjaamaan elämäänsä ja tulemaan sen jälkeen uudelleen. Ei! Jeesus teki toisin, vaikka hän tunsi naisen syvemmältä kuin vain ulkoisesta. Jeesus kohtasi naisen niin kuin hän kohtaa kenet tahansa meistä.

Kun ihminen tulee Jeesuksen luo, hän ei menetä kasvojaan, ei arvoaan, jne. Päinvastoin Jeesus palauttaa hänelle arvon, jonka hän on ihmisten ja itsensä armottomissa silmissä menettänyt. Siinä missä me näemme kaivolla alhaisen samarialaisen julkisyntisen naisen, Jeesus näki ihmisen – ihmisen ilman halventavia laatusanoja. Samalla tavalla hän katsoo tänään sinuakin – rakastaen ilman typeriä laatusanoja. Hän ei suodata sinua laatusanojen läpi, vaan ihailee sinua juuri sellaisena kuin sinä olet.

Ja nyt, arvoisa Jeesuksen seuraaja, tässä me olemme – sinä ja minä – yhdessä kaivolla naisen ja Jeesuksen kanssa. Naisen tavoin tuomme kaivolle mukanamme elämämme onnistumiset ja epäonnistumiset. Tuomme mukanamme myös kaikki ennakkokäsitykset, joita kannamme ihmisten silmissä.

Tuomme sinne sitten mielestämme jotain ansiokasta tai hävettävää, saamme Herramme luona olla vapaat laatusanoista. Ei Herra odota meidän kärräävän kaivolle kaikkia elämämme laatusanoja – ei, hän odottaa sinne saapuvaksi vain meidät itsemme.

”Jos sinä tietäisit….”

Kaivolla Jeesuksen luona on oiva hetki kysyä uudelleen, mitä se tarkoittaa, kun Jeesus kehottaa meitä sanoen: ”hän kieltäköön itsensä, ottakoon joka päivä ristinsä ja seuratkoon minua”? Lähtikö samarialainen nainen todella entistä kuormatumpana kaivolta?

Jotenkin minusta tuntuu siltä, että kaikki ne raskaat laatusanat, joita elämä oli Samarian naiseen leimannut, jäivät kaivolle ja kaivolta lähti vapaa nainen. Mitä ikinä olet samarialaisen naisen tavoin Sykarin kaivolle mukanasi kantanut, uskon vakaasti, että jos sinäkin sen kaiken kaivolle jätät, ovat askeleesi vähintään yhtä keveät kuin Samarian naisella oli lähtiessään kaivolta kohti kylää (Joh. 4:28-29).

Huomaatko, että kaivolla Jeesus esittää samarialaiselle naiselle saman kutsun kuin ensimmäisessä tekstissä opetuslapsille – vain vähän eri sanoin? Ajatus on silti kummassakin sama.

Naisen elämässä ei ollut kaivolle tullessa juurikaan asioita, joista hän olisi tahtonut pitää kiinni. Päinvastoin jos hän olisi tiennyt, hän olisi pyytänyt mahdollisuutta uuteen elämään – niin solmussa hänen nykyisyytensä oli. Tähän Jeesus tekstissämme viitanneekin:

”Jeesus vastasi ja sanoi hänelle: ’Jos sinä tietäisit Jumalan lahjan, ja kuka se on, joka sinulle sanoo: ’Anna minulle juoda’, niin sinä pyytäisit häneltä, ja hän antaisi sinulle elävää vettä.’”(Joh. 4:10)

Naiselle esitetty kutsu avaa näkymän Jeesuksen seuraamisen todelliseen luonteeseen. Se ei ole luopumista ja itsekieltämistä negatiivisessa merkityksessä. Se on päinvastoin lupa jättää pois kaikki turha, mitä on tähän saakka suotta mukanaan raahannut. Se on vapaus olla rakastettu puutteineen ja virheineen – ihmisenä.

Voi olla, että ulkoisesti Jeesuksen seuraajan elämässä paahtaa kuuma keskipäivän aurinko, joka tekee askeleista raskaat, mutta kuinka raskaat ovat askeleet, joita painaa sisäinen tuska ja jano? Mitä hyötyä olisi virkistävistä olosuhteista, jos jano vain jatkuu? Entä jos joku voisi sammuttaa sen ikuisen janon, joka kovin monia tänäkin päivänä vaivaa.

Jos vain tiedät Jumalan lahjan,

”…ja kuka se on, joka sinulle sanoo: ’Anna minulle juoda’, niin sinä pyytäisit häneltä, ja hän antaisi sinulle elävää vettä.’” (Joh. 4:10)

Jeesuksen seuraaja voi ulkoista arvioiden elää vaivaistakin elämää, kuten apostolit, jotka ohimennen mainitsin. Perustava ero kaivolle tulijan ja sieltä lähtevän välillä on, ettei hän ole enää janoinen.

Joskus noin reilut puolivuosituhatta ennen ajanlaskun alkua Siddhartha Gautama alias ’Buddha’ päätteli, että ”Elämä on kärsimystä ja kärsimyksen syy on elämän jano”. Näin se pitkälti onkin, mutta Buddhan ehdottama ihmislähtöinen tie ei janoa sammuta. Janon tunteen ihminen voi toki kieltää, mutta tosiasiassa jano sammuu vain juomalla.

Tässä suhteessa Jeesuksen tarjoama ratkaisu oli erilainen. Jeesus Kristus näytti tien polttavan janon sammuttamiseksi (Joh. 14:6). Sisimpään pantu jano ei sammu kieltämällä eikä käskemällä, se sammuu ainoastaan juomalla elävää vettä, eli löytämällä elävän yhteyden Jumalaan Jeesuksessa Kristuksessa.

Elävää vettä joka päivä

Jeesus vertaa seuraamistaan elävän veden juomiseen. Hän valitsi kielikuvan juurikin siksi, että siinä he sattuivat naisen kanssa olemaan patriarkka Jaakobin mukaan nimetyllä kaivolla (Joh. 4:6, 12). Oleellisempaa kuin kaivon nimi vertauskuvan ymmärtämisen kannalta on tietää jotain kaivovedestä. Lähtökohtaisesti Jeesuksen seuraaminen vertautuu elävän veden juomiseen.

Vanhemmat kirkkoraamatut kääntävät sanan ’kaivo’ sanalla ’lähde’. Käsitteellisesti kumpikin sana käy, koska perinteinen kaivo on esiin kaivettu vesisuoni – ts. lähde sekin.

Täten ’kaivo’ tai ’lähde’ muistuttaa lukijaa kaivoveden elävyydestä eli siitä, että vesi pulppuaa maan syvyydestä kaivoon. Kaivovesi ei ole seisovaa ’kuollutta’ vettä, joka on jäänyt sateelta vesikuoppaan varastoon. Se on alati liikkuvaa puhdasta vettä, jota pulppuaa syvyyden lähteistä jatkuvana virtana.

Ensimmäinen huomion arvoinen seikka on, että juominen tekona ei vie janoa yhdeltäkään. Voit juoda päivästä toiseen erämaan hiekkaa ilman, että jano sammuu. Janon sammuttaa vesi, jonka juot – ei tapa millä sen elimistöösi tuot. Oleellista ei ole se miten juot, vaan mitä juot. Sama analogia pätee Jeesuksen seuraamiseen; ’autuaaksi tekevä’ elementti ei ole teonsana, vaan kohde Jeesus Kristus.

Seisova vesi

Elävä vesi on vastakohta seisovalle vedelle. Seisovaa vettä säilytettiin astioissa ja maakuopissa käyttövedeksi ja juomavedeksi seuduilla, missä juoksevaa vettä ei ollut. Seisova vesi ei sammuttanut janoa samalla tavalla kuin juokseva elävä vesi.

Lisäksi seisovassa vedessä oli monesti epäpuhtauksia, joista saattoi sairastua enemmän tai vähemmän vakavasti. Se pitää keittää ennen kuin sitä saattoi juoda. Lähdevesi taas kelpaa sellaisenaan. Seisova vesi on sameaa ja siinä on oma huono makunsa – varmaan melko moni meistä on maistanut lapsena kuravettä.

Maakuopassa makaava vesi on kuva ihmislähtöisestä yrityksestä. Voimme kaivaa maakuopan ja varastoida sinne vettä, mutta laadultaan se ei koskaan yllä samaan kuin lähteen vesi. Maakuopan vedellä on taipumus ehtyä, minkä vuoksi ei ole lainkaan varmaa, että vesikuopalle uudelleen palannut löytää sieltä enää edes seisonutta vettä.

Seisova vesi on vertauskuva siitä, mitä me ihmiset voimme itse. Melko vähäiseksi jäävät mahdollisuudet, kun jätämme Kaikkivaltiaan Herran laskelmien ulkopuolelle.

Elävä vesi

Seisovan veden vastakohta on juokseva tai elävä vesi. Kaivon tai lähteen vettä sanotaan eläväksi, koska se on juoksevaa vettä, joka juurikin elävyytensä tähden säilyttää puhtautensa.

Elävä vesi on raikasta ja puhdasta. Joka juo kaivon tai lähteen vettä saa juoda siitä huoleti kyllikseen niin että jano sammuu. Ja missä elävän veden lähde on, sinne saattaa janoinen palata janon sammuttamaan uudelleen ja uudelleen.

Joka siis tuntee kaivon tai lähteen, hänen tahtoessaan ei tarvitse janota. Pitää vain matkata elävän veden luo ja juoda kylliksi. Ja kas näin vettä juonut saa jättää janonsa elävän veden lähteelle.

Vieläkin elävämpi vesi

Jos nyt vertaa maakuopan seisonutta vettä lähteen elävään veteen, ymmärrät siinä valtavan eron. Jeesus vertaa itseään elävään veteen – veteen, joka on riittävyyden, raikkauden ja puhtauden vertauskuva. Jeesuksen kielikuva kertoo täten hänen seuraamisensa todellisesta luonteesta:

”Joka juo tätä vettä, sen tulee uudelleen jano, mutta joka juo minun antamaani vettä, ei enää koskaan ole janoissaan. Siitä vedestä, jota minä annan, tulee hänessä lähde, joka kumpuaa ikuisen elämän vettä.” (Joh. 4:13-14)

Jeesuksen kielikuva itsestään elävän veden lähteenä on enemmän kuin lähteestä ammennettu elävä vesi. Lähteen vesi vie janon, mutta jano toki tulee uudelleen.

Jeesuksen elävä vesi on enemmän. Se ei juokse vain lähteen silmässä, vaan se säilyttää elävän ja ravitsevan luontonsa. Elävä vesi on kuva Kristuksen uudistavasta työstä uskovan elämässä. Se puhuu Kristuksen seuraajan elämään annetusta jumalallisesta siunauksesta – Pyhän Hengen läsnäolosta. Ken käy juomaan elävän veden lähteestä ei janoa milloinkaan.

Kielikuvan mukaisesti Kristuksen seuraaminen ei ole Jeesuksen seuraamista matkan päästä tai käymistä silloin tällöin ’veden’ äärellä. Se on jatkuva yhteys Herran Jeesuksen kanssa. Se on uutta elämää, elämän jakamista hänen kanssaan, elämää Kristuksessa, Kristuksesta ja Kristukselle.

Joulu joka päivä

Kerrataanpa. Samarialainen nainen kantoi kaivolle elämänsä laatusanat, joista oli tullut kovin raskaat kantaa. Ne hän jätti kaivolle, vaikka monet häntä edelleen niillä nimittivät (kuten minäkin tässä tekstissä). Hän ei niitä enää huolinut kantaakseen, vaan miksi? – Sen tähden, että hän oli saanut kaivolta tuomiseksi mukaansa parempaa. Hänen sisimmässään virtasivat nyt elävän veden virrat.

Vuosia sitten tangoartisti Arja Koriseva julkaisi joululevyn nimellä ’Joulu joka päivä’. En tiedä, mitä taitelilja nimellä tahtoi viestittää, mutta sanat tavoittavat kutakuinkin sitä, mitä Jeesuksen seuraaminen tarkoittaa. Uskon, että samarialaisella naisella oli kohtaamisen jälkeen ’joulu joka päivä’. Joulua joka päivä on se, mitä Jumalan Pojassa meille annetun elävän veden virtaus saa aikaan ihmisessä tänäänkin.

Jeesuksen seuraaminen ei ole suorittamista, kieltämistä tai painavan ristin kantamista hampaat irvessä. Se on ”joulua joka päivä” siinä merkityksessä, mitä jatkuvan elävän veden lähde ihmissydämelle merkitsee. Se on sydämen iloa ja Herrassa. Ulkoiset asiat tekevät aika ajoin askelista raskaat, mutta kuinka raskaat askeleet olisivatkaan, jos sisimmässämme ei virtaisi elävän veden virrat.

Kuinka voisinkaan muistuttaa itseäni jatkuvasti siitä, mitä tapahtui naiselle Sykarin kaivolla! Niin usein turhaan kerään elämäni ylle enemmän ja vähemmän mairittelevia laatusanoja, joita sitten raahaan mukanani kuin paraskin ’uhri’. Miksen mieluummin poikkea ’kaivolle’ jättämään laatusanat sinne ja katso syvälle ihmisyyteeni, kuinka Kristuksessa elävän veden virrat tuovat elämääni joulun joka päivä.

Samarialainen nainen kohtasi ’joulun’ Sykarin kaivolla. Kristuksen omina meillä on mahdollisuus viettää ”joulua joka päivä” – miksi kuitenkin niin harvoin sitä vietämme? Vaikka ulkona olisi pimeää ja siellä sataisi räntää, miksen iloitsisi valosta ja lämmöstä sisällä? Tätä kyselen jopa näin joulun aikaan…

Pohdittavaa

Mitä nainen vei mukanaan kaivolle?
Mitä hän jätti kaivolle?
Mitä hän otti sieltä matkaan?