Jouluajan mielikuviin asettuvat niin lampaat kedolla kuin paimenkin. Täten tekstini Jeesuksen lammastarha allegoriasta (Joh. 10:1-5) ja hyvästä paimenesta (Joh. 10:11-18) sopivat mitä parhaimmin myös joulun ajan tunnelmiin.

Jeesuksen allegoriat lammastarhasta ja hyvästä paimenesta palauttavat mieleeni muistikuvat lapsuudesta: hyvät muistot pyhäkoulusta ja kiiltokuvista, joissa Jeesus seisoi paimensauva kädessä. Rakkain muistoni liittyy huoneeni seinälle ripustettuun tauluun, jossa lempeän oloinen Jeesus seisoi karitsa sylissään orjantappurapensaan vieressä. Luetaanpa teksti.

”’Totisesti, totisesti: se, joka ei mene lammastarhaan portista vaan kiipeää sinne muualta, on varas ja rosvo. Se, joka menee portista, on lampaiden paimen. Hänelle vartija avaa portin, ja lampaat kuuntelevat hänen ääntään. Hän kutsuu lampaitaan nimeltä ja vie ne laitumelle. Laskettuaan ulos kaikki lampaansa hän kulkee niiden edellä, ja lampaat seuraavat häntä, koska ne tuntevat hänen äänensä. Vierasta ne eivät lähde seuraamaan vaan karkaavat hänen luotaan, sillä ne eivät tunne vieraan ääntä.’
. . .
’Minä olen hyvä paimen, oikea paimen, joka panee henkensä alttiiksi lampaiden puolesta. Palkkarenki ei ole oikea paimen eivätkä lampaat hänen omiaan, ja niinpä hän nähdessään suden tulevan jättää lauman ja pakenee. Susi saa lampaat saaliikseen ja hajottaa lauman,koska palkkapaimen ei välitä lampaista. ’Minä olen hyvä paimen. Minä tunnen lampaani ja ne tuntevat minut, niin kuin Isä tuntee minut ja minä Isän. Minä panen henkeni alttiiksi lampaiden puolesta. Minulla on myös muita lampaita, sellaisia, jotka eivät ole tästä tarhasta, ja niitäkin minun tulee paimentaa. Ne kuulevat minun ääneni, ja niin on oleva yksi lauma ja yksi paimen.” (Joh. 10:1-5, 11-16)

Kauniit lapsuudesta juurtuneet mielikuvat ovat monet kerrat erehdyttäneet minut luulemaan, että esimerkiksi edellä mainituilla paimenaiheisilla teksteillä ei olisi juuri sanottavaa minulle. Etenkin kiireessä on kiusaus ohittaa ne joko kokonaan tai silmäillen ne puolihuolimattomasti ajatellen samalla jotain muuta. Sen jälkeen luulen lukeneeni tekstin, vaikka en antanut sille mahdollisuutta puhutella itseäni. Ja kaiken lisäksi joudun kysymään itseltäni, että tunnenko paimenteemaa alkuunkaan niin hyvin kuin kuvittelen?

Ymmärränkö mitä luen?

Pysähdyin pohtimaan tätä hiljan Johanneksen evankeliumin lammastarha ja hyvä paimen -allegorioiden kohdalla. Jouduin tunnustamaan, etten tuntenut kumpaakaan tekstiä kovinkaan hyvin niiden ’tuttuudesta’ huolimatta.

Mielikuvani paimenesta oli valju lattean romanttinen kuva verrattuna rikkauteen, mitä kaikkea paimenteema vertauskuvallisesti kätki sisälleen. Jeesuksen ajan juutalaisille kertomukset olivat jotain aivan muuta kuin lapsille kerrottu pyhäkoulukertomus, koska he tunsivat aihealueen minua paremmin. He tiesivät paljon sellaista 1) lampaiden tarhaamisesta, 2) paimenen ammatista ja 3) Vanhan testamentin paimensymboliikasta, mistä minulla ei ollut tietoakaan.

Minun näkemykseni rajoittui melko yksipuoliseen romantisoituun kuvaan kiiltokuva-Jeesuksesta söpö lammas sylissä. Hyvä kuva sekin – ainakin lapsille – mutta miksi tyytyä vain siihen, kun pienellä vaivalla tekstistä saa irti vahvempaakin ravintoa.

Allegoriat lammastarhasta ja hyvästä paimenesta eivät näet ole niin yksiulotteisia ja suoraviivaisia kertomuksia kuin satunnainen lukija voisi luulla. Menihän ensimmäinen vertaus lammastarhasta ohi jopa Jeesuksen aikalaisilta:

”Jeesus esitti heille tämän vertauksen, mutta he eivät ymmärtäneet, mitä hän puheellaan tarkoitti.” (Joh. 10:6)

Uskon, että allegoria lammastarhasta ja hyvästä paimenesta alkavat elämään uudella tavalla, jos maltamme tutustua paimenteemaan ja sen Vanha testamentillisiin taustoihin hetken aikaa. Vasta sen tehtyämme pääsemme tulkinnallisesti ’samalle viivalle’ Jeesuksen aikalaisten kanssa.

Paimenteema Vanhassa testamentissa

Jeesuksen kuulijakunnan ongelma ensimmäisen tekstin ymmärtämisessä ei ollut siinä, etteivätkö he olisivat tunnistaneet oikein aihepiiriä, johon Jeesus vertauksessa viittasi. He eivät ymmärtäneet vertausta sen tähden, koska he eivät halunneet soveltaa tietämystään tavalla, jota vertauksen ymmärtäminen olisi edellyttänyt.

Poimin alle muutamia alkuperäisen kuulijakunnan todennäköisesti Vanhasta testamentista entuudestaan tuntemia seikkoja, jotka ovat kulttuuritaustamme ihmisille vieraita. Tällä tavoin yritämme kaventaa meidän ja alkuperäisen kuulijakunnan väliin jäävää ’tulkinnallista kuilua’.

• Lähtökohta allegorian tulkintaan on Vanhan testamentin kuva Jumalasta Israelin paimenena (1. Moos. 48:15; 1. Moos. 49:24; Ps. 23:1; Ps. 28:9; Jes. 40:11; Hes. 34:11-31). Jumala itse on valitun kansan hyvä paimen.

• Jos siis Herra on paimen, on vastaavasti Israel hänen laumansa. (Ps. 74:1; Ps. 78:52; Ps. 100:3)

• Sen lisäksi, että Jumala on kansansa paimen, verrataan Vanhassa testamentissa myös Herran tahtoa noudattavia johtajia paimeniksi (Jer. 3:15). He ovat paimenia, joille Herra on luottanut laumansa.

• Muinaisessa Lähi-idän kirjallisuudessa käytettiin paimenta yleisesti kielikuvana kuninkaista. Raamatussa tästä on esimerkkinä vaikkapa Daavid (2. Sam. 5:2; Ps. 78:70-72).

• Vanha testamentti kuvaa uskottomat uskonnolliset johtajat lauman tuhoajina. Heidän pitäisi olla paimenia, mutta koska he ajavat omaa etuaan piittaamatta Herran tahdosta ja lauman tarpeista, ovat he todellisuudessa lauman vihollisia, kuten petoeläimet, rosvot ja varkaat. (Hes. 34:1-10; Jer. 23:1-2)

• Vanhassa testamentissa Israel vertauskuvallisesti ”kuuli Jumalan äänen”. Näin tapahtui, kun kansa totteli lakia ja Herran tahtoa profeettojen sanan kautta. Hengellinen Israel rajoittui heihin, jotka tunsivat Herran äänen hänen sanansa kautta. (vrt. Joh. 10:4; Joh. 14-15).

• On myös sanottu, että hyvät paimenet tunsivat jokaisen lampaansa nimeltä. Samoin Vanhassa testamentissa Jumala kutsui lähimmät palvelijansa nimeltä. (2. Moos. 33:12 [KR38], Jes. 43:1)

• Paljouden kokoaminen yhteen yhdeksi laumaksi, johon Jeesus viittaa jakeessa Joh. 10:16 on Vanhan testamentin kuva kadonneiden Israelin heimojen saattamisesta yhteen pitkän hajaannuksen ajan jälkeen (Hes. 37:21-24; Miika 2:12). Tämä oli yksi muinaisen juutalaisuuden perustavista toivoista, mutta vertauksessaan Jeesus tuo profetiaan uuden näkökulman viittaamalla muiden laumojen tarkoittavan pakanakansoja.

Jos luet allegoriat nyt uudemman kerran ja mietit niiden sanomaa edellä läpikäytyjen Vanhan testamentin vertauskuvien selittäminä, huomaat , että niiden olisi hyvinkin pitänyt olla Jeesuksen aikalaisten ymmärrettävissä. Mikä sitten teki niistä heille vaikeita ymmärtää (Joh. 10:6)?

Vastaus on epäusko. He eivät ’ymmärtäneet’ Jeesuksen vertauskuvia, koska he eivät tahtoneet vastaanottaa niiden sanomaa. Jos siis Jeesuksen vertauskuvat ovat meille vaikeat tulkita vieraan symboliikan tähden, juutalaisten vaikeudet johtuivat heidän epäuskostaan (Joh. 10:19-21). Me emme ymmärrä, koska emme tiedä, mutta he eivät ymmärtäneet, koska he eivät uskoneet. ’Epäuskon kuilu’ onkin aina paljon vaikeammin ylitettävä kuin ylittämämme ’tulkinnallinen kuilu’.

Lampaiden tarhaaminen ja paimenen työ

Opimme jo tuntemaan joukon Vanhan testamentin vertauskuvia paimenteemasta. Jotta mielikuva Jeesuksen vertauksista olisi vieläkin oikeampi, tulee nykypäivän lukijan lisäksi oppia tietämään jotain paimenen ammatista. Vasta sen jälkeen hahmotamme, kuinka valtava lupaus kannaltamme on kyseessä, kun Jeesus sanoo olevansa hyvä paimen. Samalla ymmärrämme, mistä kaikesta Jeesuksen hyvän paimenena torjuneet kuulijat jäivät aikanaan paitsi.

Seuraavaksi selvitämme ensin lammasten tarhaamisen periaatteita. Sen jälkeen katsomme, mitä hyvän paimenen tehtäviin kuului ja millainen hän oli luonteeltaan. Lopuksi vastakohdaksi hyvälle paimenelle katsomme vielä kehnon palkkarengin käsitettä.

Lammastarha

Lampaita pidettiin laitumella päivät, mutta yön ajaksi ne ajettiin lammastarhaan. Lammastarha on taloa ympäröivä tyypillisesti kiviaidalla aidattu alue. Lammastarhaan johti vain yksi sisäänkäynti, jota vartioi portinvartija. Hänen tehtävänsä oli valvoa, ettei aitaukseen päässyt ketään asiattomia. Lammasaitaukseen ei ollut kenenkään muun lupa mennä kuin lauman paimenen. Usein portinvartija ja paimen olivat yksi ja sama henkilö. Tällöin paimen itse asettui yön ajaksi porttiin levolle kuin oveksi ikään estämään asiattomien pääsyn tarhaan.

Teksti mainitsee yhteensä kolme laumaa uhkaavaa vihollista: villieläimet (Joh. 10:12), varkaat (Joh. 10:1, 10) ja rosvot (Joh. 10:1). Lisäksi varkaisiin ja rosvoihin tekstissä viitataan myös sanalla ’vieraat’ (Joh. 10:5). Juutalainen laki erotti varkaan ja rosvon toisistaan; varas tarkoittaa henkilöä, joka salassa kenenkään huomaamatta anastaa toisen omaisuutta, kun taas rosvo kävi avoimesti uhrin kimppuun pahoinpidellen hänet. Paimenen tehtävä ovena oli estää kaikkien näiden vihollisten pääsy tarhaan.

Tarhan ovena paimen myös esti lampaiden kulkemisen ulos portista ja eksymistä öiseen pimeyteen. Paimenen suojelus oli täten kaksisuuntaista; hän suojeli lampaita sekä ulkopuolisilta uhkilta, mutta myös niiltä itseltään.

Ensimmäisestä vertauksesta käy ilmi portinvartijan suojelun lisäksi myös hänen / paimenen ja lampaiden välinen vuorovaikutus (Joh. 10:3-5). Lampaiden ja paimenen kommunikointi ei ole yksisuuntaista, vaikka niin luulisi, vaan päinvastoin se on kaunis vertauskuva kaksisuuntaisesta yhteydestä, joka muodostuu paimenen ja lauman jokaisen lampaan välille. Paimen näet vietti paljon aikaa yksinäisyydessä lampaiden kanssa, minkä vuoksi paimenen ja lauman jokaisen lampaan välille syntyi ainutlaatuinen yksilöllinen suhde.

Yksinäisyydessä paimen jutteli lampaille. Paimen ei tuntenut laumaa vain ylimalkaisesti, vaan hän tunsi jokaisen lampaan erikseen jopa niin, että hän osasi kutsua jokaista nimeltä (Joh. 10:3). Paimen ei siis tuntenut vain jokaista lammasta nimeltä, vaan hän tunsi jokaisen lampaan yksilönä.

Niin uskomattomalta kuin se kuulostaa, lampaat tunsivat oman paimenen äänen ja seurasivat sitä hänen kutsuessaan. Ne erottivat paimenen äänen muista äänistä eivätkä vapaaehtoisesti seuranneet muita. Paimenen ääneen ne sen sijaan olivat kiintyneet. Ne luottivat ja kulkivat äänen perässä, minne ikinä ääni veikin (Joh. 5:4).

Vieras ääni sen sijaan saa lauman sekasortoon (Joh. 5:5). Lampaat tuntevat oman paimenensa äänen, joten ne eivät lähde seuraamaan vierasta ääntä vapaaehtoisesti, vaikka ääni olisi pukeutunut tutun paimenen vaatteisiin. Jos siis laumaa yritti johtaa joku muu kuin sen oma paimen, tuloksena oli hämmennys ja sekasorto laumassa. Lauma ei tällöin lähde luonnostaan seuraamaan ääntä, vaan ’vieraan äänen’ piti turvautua pakkokeinoihin lauman kaitsemiseksi.

Allegoria lammastarhasta on siis oiva vertauskuva oikeamielisestä Herran palvelijasta, jonka ääntä Jumalan lapset seuraavat kuin luonnostaan, koska ne tuntevat äänen ja luottavat siihen ehdoitta. Sen sijaan vieraat kaitsijat, Herran tahdosta poikkeavat omanedun tavoittelijat, joutuvat turvautumaan pakkokeinoihin lauman kaitsemiseksi. Ja tästähän Jeesuksen ajan farisealaisuudessa oli pitkälti kyse.

Hyvä paimen

Lammastarha vertauksen jälkeen Jeesus jatkaa aiheesta vertaamalla itseään hyvään paimeneen. Hyvä paimen on päivällä lauman johtaja, yöllä hän on lauman vartija., Lisäksi aamuisin ja iltaisin hän on ’portti’, jonka kautta lampaat käyvät turvallisesti laitumelle ja taas takaisin tarhaan (Joh. 10:9).

Päivisin paimen johti laumaa; hän ei ajanut sitä, niin kuin meillä päin on totuttu ajattelemaan, vaan hän kulki sen edellä (Joh. 10:4). Lampaat näet seurasivat paimenta, koska he tunsivat hänen äänensä. Paimen oli siis lampaille laumanjohtaja, joka kulki laumansa edellä.

Paimen huolehti lauman tarpeista. Joka aamu paimen vei laumansa laitumelle aterioimaan. Hän johdatti lauman ”viheriäisille niityille”, jonne lampaat eivät muuten tietään löytäisi (Ps. 23:2a). Vuodenajan tai kuivuuden tähden laitumet saattoivat olla kuivia, eikä lampaille ollut mitään syötävää. Paimenen ammattitaitoa olikin löytää olosuhteisiin nähden paras mahdollinen laidun lampaille. Ja jos mikään muu ei auttanut hyvä paimen jopa katkoi puiden lehviä lampaiden syötäväksi.

Iltapäivällä paimen johti lauman aterian jälkeen lepäämään veden ääreen (Ps. 23:2b). Jos vesi piti ylittää, paimen etsi kohdan, missä vesi ei virrannut nopeasti, koska lampaat pelkäävät vuolasta virtaa. Lampailla on näet paksu villa, joka kastuessaan tulee hyvin painavaksi. Tämä tekee lampaiden uinnista vaikeaa, joten ne luonnostaan pelkäävät virtaavaa vettä jopa niin, etteivät suostu edes juomaan siitä. Jos vesi virtaa lampaille liian vuolaasti, hyvä paimen rakensikin pienen padon kivistä yläjuoksulle, jotta lampaat saattoivat juoda padon rajaamasta lammikosta. Ajattele, kuinka paljon vaivaa paimen näki päivän mittaan siksi, että lampaiden oli hyvä olla.

Laidunpaikan lisäksi lampaat tarvitsivat suojelua ja huolenpitoa myös päivällä, koska ilman paimenta ne olivat varsin helppo saalis villipedoille. Matkalla laitumelle keulassa kulkenut paimen kohtasi vaaran aina ensimmäisenä. Ja kun hyvä laidun- tai lepopaikka löytyi, piti paimenen pysyä edelleen tarkkaavaisena petojen uhan tähden.

Paimen joutui usein hätyyttämään villipetoja ja jopa taistelemaan niitä vastaan lauman turvaamiseksi (Joh. 10:11, 15) niin kuin Daavid ikään (1. Sam. 17:34). Paimenammatin vaatimuksia vasten Daavidin taistelut paimenessa eivät enää vaikutakaan nuoren miehen hullunrohkeilta uroteoilta, vaan päinvastoin ne kuvaavat hänen velvollisuudentuntoaan ja tinkimättömyyttään paimenena hänelle uskotun lauman parhaaksi. Hän oli tässä suhteessa esimerkki oikeasta paimenen asenteesta.

Hyvä paimen oli voimakas, epäitsekäs ja uskollinen. Paimen tunsi kaikki lauman lampaat, ja jos hän huomasi yhdenkin lampaan kadonneen, hän palasi etsimään sitä (Luuk. 15:4-6). Näin siksi, että hän oli vastuussa lampaista niiden omistajalle, puhumattakaan siitä, että hän tunsi vastuunsa lampaita kohtaan.

Jos lammas oli väsynyt tai sairas, paimen kuljetti sitä hartioillaan. Täysikasvuisessa lampaassa riitti toki kantamistakin. Jos kelvolliselle laitumelle oli joutunut vaeltamaan pitkän matkan päähän, siten ettei illaksi enää ehtinyt palaamaan lammastarhaan, paimenen tehtävä oli etsiä laumalle turvapaikka, jossa hän pystyi huolehtimaanlauman turvallisuudesta yön yli.

Kehno palkkarenki

Lienee sanomattakin selvää, että kaikki se, mitä edellä kuvattiin, pätee vain paimenen ideaaliin eli kuvaan hyvästä paimenesta. Keskivertopaimenen ei odotettu täyttävän kaikkea edellä mainittuja vaatimuksia, vaan vähempikin riitti. Hyvän paimenen vastakohta oli Jeesuksen vertauksessa palkkarenki, jolla Jeesus tarkoittaa kehnoa palkkarenkiä, joka teki työtä vain rahasta ei rakkaudesta lammaslaumaan.

Kehno palkkarenki teki vain minimin, mitä laki (’mishna’) ja isäntä häneltä vaati (Joh. 10:12-13). Laissa määriteltiin tarkoin paimenen vastuu. Esimerkiksi suden hyökätessä paimen oli velvollinen puolustamaan laumaa, mutta jos kaksi tai useampia susia hyökkäsi yhtä aikaa, paimen oli vapaa pakenemaan. Jos siis erämaassa yksikin susi hyökkäsi, kehno palkkarenki todennäköisesti pakeni ja pelasti nahkansa väittämällä susia olleen useampia.

Palkkarenki todennäköisesti teki normaalit arkiaskareet tyydyttävällä tavalla, mutta vaaran tullen hänen mielenlaatunsa punnittiin. Kun lauma oli uhattuna, joutui paimen kokeeseen, jossa hänen luontonsa ja todelliset motiivit punnittiin. Jos lampaat eivät merkinneet paimenelle mitään, hän todennäköisesti pakeni ja pelasti oman henkensä mieluummin kuin altisti itsensä vaaralle.

On myös helppo kuvitella, että palkkarenki laistoi ylimääräisestä työstä aina kuin mahdollista. Jos hän esimerkiksi löysi vähänkään tyydyttävän laitumen läheltä, ei hän lähtenyt matkaamaan kauemmaksi, vaikka olisi tiennyt sieltä paremman laitumen.

”Minä olen hyvä paimen”

Me ihmiset olemme monessa taipuvaisia palkkarengin asenteeseen, mutta Herramme sen sijaan on hyvä paimen. Hän sanoo:

”Minä olen hyvä paimen. Minä tunnen lampaani ja ne tuntevat minut, niin kuin Isä tuntee minut ja minä Isän. Minä panen henkeni alttiiksi lampaiden puolesta.” (Joh. 10:14-15)

Kun yllä oleviin Jeesuksen sanoihin ynnätään edellä opittu tieto hyvästä paimenesta sekä se, mitä opimme paimenteemaan liittyvästä Vanhan testamentin symboliikasta, on mielikuva Jeesuksesta ’laumamme’ täydellisenä ylipaimenena valmis. Hän ei ole palkkarenki. Hän ei laista velvollisuudestaan paimenena. Hän ei tyydy yhdenkään meidän kohdalla minimiin, vaan kuten sanottu, hän on hyvä paimen ja tekee kaikkensa laumansa edestä.

Hyvä paimen ei tee työtä palkan tai velvollisuudentunnon vuoksi, vaan rakkaudesta lauman jokaista lammasta kohtaan. Hänellä ei ole suosikkeja, vaan jokainen on hänelle täsmälleen yhtä rakas. Jeesus onkin kuollut jokaisen ’laumansa lampaan’ puolesta. ja kerta toisensa jälkeen hän lähtee etsimään kadonnutta, jos joku raukka on erehtynyt eksymään syrjään laumasta.

Jeesus ei johda suurta kasvottomien lampaiden laumaa, vaan hän tuntee jokaisen lampaan nimeltä. Eikä tunteminen ole yksipuoleista; Jeesus on näet tehnyt äänensä tunnetuksi lampailleen, niin että hänen omansa ovat oppineet tuntemaan turvallisen paimenensa äänen. Hän tuntee jokaisen yksilölliset tarpeet ja kantaa heikkoa, kun hän ei jaksa omin voimin. Jeesus huolehtii lauman jokaisen jäsenen tarpeista huolimatta siitä, ovatko vallitsevat olosuhteet hyvät tai huonot. Hän ei koskaan johdata omiaan puoliksi kuivuneelle laitumelle tai lujaa virtaavan veden ääreen, vaan tekee aina kaikkensa taatakseen lauman hyvinvoinnin.

Lopuksi

Ehkä osaan edellisen ’paimenkatsauksen’ jälkeen laittaa enemmän painoarvoa Jeesuksen sanoille ”Minä olen hyvä paimen”. On totta, että lammastarha- ja paimenvertaukset liittyivät pääosin Jeesuksen ilmoitukseen itsestään Jumalan Poikana ja messiaana, ja vastakohtaisesti allegorioiden viholliset ja palkkarengit kuvasivat lakiuskontoa vaalineen farisealaisen perinteen epäonnistumista Herran heille luottamassa tehtävässä.

Siitä huolimatta näillä vertauskuvilla Jeesuksesta hyvänä paimenena on valtavan rikas sanoma meillekin kuvana täydellisestä paimenestamme. Aina uudestaan, kun palaan tämän Johanneksen tekstin äärelle, näen rakkaassa Hyvässä Paimenessa jotain uutta ja myös jotain vanhaa ja tuttua, minkä olen arjen kiireessä ehtinyt unohtamaan. Kuinka valtava kuva hyvä paimen onkaan meidän Mestaristamme!

Kun nyt ajattelen, mitä kaikkea vertauskuva paimenesta pitää sisällään, ymmärrän kuinka kiittämätön ’lammas’ olen. Kuinka monilta vaaroilta paimen on suojellut minua jopa tietämättäni? Kuinka monet siunaukset on yksin paimeneni uupumattoman johdatuksen ansiota? Puhumattakaan ikuisen elämän lähteistä (Ilm. 7:17), joille Herra minut johtaa…

Mutta kuinka monesti olen vastavuoroisesti jättänyt kuuntelematta hänen ääntään ja valinnut mieluummin oman tieni kuin hän? Kuinka monet kerrat olen jättänyt kuuntelematta hänen ääntään ja ollut sen tähden vaarassa eksyä? Tuskin itsepäisin lammaskaan on yhtä vaikea paimennettava kuin minä olen.

Anna anteeksi kiitämättömyyteni, rakkain Jeesus.

Pohdittavaa

Mitä Jeesuksen aikalaiset ymmärsivät sanoilla ”Minä olen hyvä paimen”?
Mitä sanat ”Minä olen hyvä paimen” merkitsevät minulle?