Katson elämääni taaksepäin. Kaikenlaista mahtuu viimeisiin vuosiin ja vuosikymmeniin. Paljon on sellaista, mikä on mennyt oikein, vaan riittää niitäkin käänteitä, joihin sielun yössä takerrun, milloin katuen ja milloin pyydellen anteeksi itseltäni tai muilta. Se on elämää.

Yhtä kaikki, kun jatkan matkaa taaksepäin vielä toisen tovin, tulen hetkeen, jossa ikuisuus ja aika kerran kohtasivat. Se on hetki, kun Jumala löysi minut; minut, joka olin hukassa elämäni kanssa.

Siinä hetkessä mutkikas muuttui yksinkertaiseksi. Huolet eivät poistuneet, olosuhteet eivät muuttuneet, mutta perspektiivi kääntyi. Nyt elämässäni oli yksi asia yli muiden; sain löytää jotain niin arvokasta, että sen rinnalla muut asiat kutistuivat miniatyyrin kokoon. Ehkä hetken kuvittelin löytäneeni tien Jumalan luo, mutta kyllä se oli niin, että Jumala löysi tiensä minun sydämeeni. Pelastus Jeesuksessa Kristuksessa – järjen vastainen, mutta silti jotain mikä toimii ja kantaa. Paavalin sanoin:

”Mikä maailmassa on hulluutta, sen Jumala valitsi saattaakseen viisaat häpeään. Mikä maailmassa on heikkoa, sen Jumala valitsi saattaakseen häpeään sen, mikä on voimakasta. Mikä maailmassa on vähäpätöistä ja halveksittua, mikä ei ole yhtään mitään, sen Jumala valitsi tehdäkseen tyhjäksi sen, mikä on jotakin.” (1. Kor. 1:27-28)

Järjetöntä todellakin. Sitä on usko ylösnousemukseen. Järjettömintä mitä olen koskaan kuullut! Ja järjettömintä siinä on se, että järjetön toimii paljon paremmin kuin järjellinen!

Kun pysähdyn muistelemaan tuota elämäni huippuhetkeä, muistan mistä olen tullut ja mikä ihme on se, että olen tänään kuka olen – lunastettu Taivasten valtakunnan kansalainen. Mikä ’huippuhetkessä’ alkoi, ei ole väistynyt eikä kadonnut. Elän lahjassa.

Mihin katosi yksinkertaisuus?

Sanoin eläväni samaa elämän huippuhetkeä tänään kuin silloin uuden elämäni ensimmäisillä hetkillä. Mikään ei ole tuon suhteen muuttunut, mutta silti jotain on muuttunut. Jään miettimään, että mihin matkalla katosi elämän yksinkertaisuus? Missä on tänään tuo sama luottamuksen keveys ja elämä? Mikä oli tuolloin yksinkertaista ja vapauttavaa, on tänään mutkikasta.

Tiedän, että Jumalan valtakunta on läsnä samalla tavalla kuin se on ollut niin kääntymykseni ensimmäisenä päivänä. Jumalan puolelta mikään ei ole muuttunut. Jos jokin on muuttunut, se on ihminen – tässä tapauksessa minä.

Milloin usko muuttui oikeassa olemiseksi? Kuka on saanut seurakunnan näyttämään ihmissuhdepeliltä tai kirkkopolitiikalta? Missä seurakunta muuttui posliinikaupaksi, missä tarvitsee taiteilla parhaan taitonsa mukaan, ettei mikään tai kukaan rikkoutuisi?

Miksi asiat eivät ole entisensä – ts. yksinkertaisia? Olenko enää lähteellä, jonne Jumala minut ensimmäisenä päivänä toi? Juonko janooni elävää vettä vai taistelenko mieluummin kuivin suin ja yksin?

Teen testin. Mitä nousee mieleeni, kun luen seuraavaa tuttua tutumpaa Paavalin opetusta Korintin seurakunnalle?

”Mikä maailmassa on vähäpätöistä ja halveksittua, mikä ei ole yhtään mitään, sen Jumala valitsi tehdäkseen tyhjäksi sen, mikä on jotakin. Yhden ja saman Hengen voimasta toinen saa kyvyn jakaa viisautta, toinen kyvyn jakaa tietoa, toiselle sama Henki suo uskon voiman, toiselle parantamisen lahjan, joku saa voiman tehdä ihmeitä, joku profetoimisen lahjan, joku kyvyn erottaa eri henget toisistaan, joku kielillä puhumisen lahjan, joku taas kyvyn tulkita tällaista puhetta. Kaiken tämän saa aikaan yksi ja sama Henki, joka jakaa kullekin omat lahjansa niin kuin tahtoo.” (1. Kor. 12:7-11)

En tiedä, eksyitkö sinäkin tekstiä tavatessa sivuraiteelle? Löysitkö itsesi pohtimasta lahjoja, kykyjä tai seurakunnan rakennetta moninaisten lahjojen yhteisönä? Minä eksyin.

Jumala takaisin keskiöön

Ja minne minä eksyin? Eksyin jälleen kerran sinne, missä mikään ei ole yksinkertaista eikä pysyvää: ihmiseen. Luin Paavalin tekstiä niin kuin Jumalan Henki antaisi ihmisille lahjoja, jotta he sen jälkeen palvelisivat Herraa paremmin.

Katselin lahjojen kirjoa ihmisissä, kun Paavali tahtoi minun katsovan Jumalan Pyhään Henkeen:”Yhden ja saman Hengen voimasta…” ja ”kaiken tämän saa aikaan yksi ja sama Henki…”

Ei ole epäilystä siitä, etteikö tämän päivän seurakunta tarvitse yli kaiken Jumalan Pyhän Hengen elävää voimaa. Ei niin kuin Henki ei asuisi seurakuntansa keskellä, mutta onko Kristus seurakuntaelämän keskiössä? Vai olemmeko laittaneet Kristuksen vain pienten kirkkojemme etuosaan – alttarille – katselemaan, miten palvelemme ja touhuamme?

Ilman Henkeä…

Seurakunta ilman Jumalan Hengen läsnäoloa ei ole seurakunta. Ei Jumala antanut lahjojaan seurakunnalle, että Jumalan lapsista tulisi itseriittoisia ja parempia itsessään. Jumalan seurakunta elää yksin Jumalan Hengestä, vaan janoammeko hänen läsnäoloaan keskuudessamme?

Joku kaipaa lisää koulutusta, toinen orientaatiota ja strategiaa, kolmas välineitä, menetelmiä jne. Kuka taas on rakastunut Raamatun kirjaimeen jopa niin, että siitä on tullut evankeliumia suurempi. Ja on vielä niitäkin, joille Jumalan Hengen läsnäolo tarkoittaa vain euforista hyvää oloa.

En sano, että tuo kaikki olisi turhaa – päinvastoin. Tarvitsemme sitä kaikkea, mutta mikään apuväline ei korvaa elävää yhteyttä Jumalan Henkeen. Apuvälineet tai kokemukset ilman Jumalan Hengen elävää vaikutusta elämässäsi ovat yhtä hyödyllisiä kuin hengityskone on kuolleeksi todetulle potilaalle.

Jos henki on ihmisestä poistunut, uudempi tai tehokkaampi hengityskone ei tuo henkeä takaisin. Jos taas henki edelleen asuu ihmisessä, hengityskonekin voi olla mitä arvokkain lisä. Sama koskee niin seurakuntaa kuin sinua ja minua seurakunnan jäseninä. Jos Henki ei saa vaikuttaa meissä, ei mikään muu hyödyllinen ole enää hyödyllistä.

Yksikään apuväline ei synnytä elämää, on se sitten kuinka hyödyllinen tahansa. Johanneksen evankeliumissa Jeesus kiteyttää tämän mitä parhaiten:

”Henki yksin tekee eläväksi, lihasta ei ole mitään hyötyä. Ne sanat, jotka olen teille puhunut, ovat henki ja elämä.” (Joh. 6:63)

Voi olla, että olen naiivi, mutta jään miettimään, että ehkä matkan varrella olen oppinut paljon, mutta olenko samalla antanut pois jotain siitä, minkä lahjana sain?

Jumala antoi tärkeimmän lahjaksi heti alkumetreillä: Jumalan Pyhän Hengen. Se ei ollutkaan alku tielle tai kasvupolulle, jossa ihminen kasvaa valmiiksi. Se olikin ’Henki ja elämä’ – ts.kaikki.

Toki tällä matkalla kasvamme, mutta tiedätkö suunta on kovin erialainen, mitä ihminen luonnostaan odottaa. Ihminen odottaa kasvavan itse. Hän kuvittelee tulevansa paremmaksi tai itsenäisemmäksi – valmiiksi.

Vaan Jumalan valtakunnassa me kasvamme toisin. Kyllä – Jumalan Henki vaikuttaa meissä ja toki hedelmä elämässäni on kypsynyt sekin paremman makuiseksi. Mutta Jumalan Hengen päämäärä ei ole kasvattaa meitä itsenäisiksi eikä omavoimaisiksi – ei edes hänen lahjojensa käyttäjinä! Hän tahtoo meidän kasvavan alati riippuvaisemmiksi Herrasta Jeesuksesta Kristuksesta. Tähän hän meitä kasvattaa. Ja kun annan hänelle avaimet sydämeni syvyyksiin (ts. tahtooni), elämästä tulee jälleen yksinkertaisempaa. Käy niin kuin rakas veljemme Paavali sanoo:

”Enää en elä minä, vaan Kristus elää minussa.” (Gal. 2:20a)