Kirkkovuoden viimeisestä sunnuntaita on Suomessa kutsutaan Ruotsin esikuvan mukaisesti synkänpuhuvasti tuomiosunnuntaiksi. Tosiasiassa nimi ei olisi synkkä eikä negatiivinen, ellei tuomio-sanaa käytettäisi kielessämme myös rangaistuksen synonyymina. Jostain syystä puhekielessä puhutaan tuomion eikä rangaistuksen suorittamisesta tai täytäntöönpanosta, kun puhutaan esimerkiksi vankeusrangaistuksesta.

Ajatus tuomiosta juhlapyhän nimessä ei viittaa ensisijaisesti rangaistukseen, vaan oikeudenkäyntiin. Kyse oikeudenkäynnissä on oikeudesta – ei rangaistuksen langettamisesta. Oikeudenkäynnissä ei saa unohtaa, että tuomio voi olla myös vapauttava. Ja sitä tuomio on Kristuksessa häneen luottamuksensa laittaneilla – saamme nauttia vapauttavasta tuomiosta, koska Kristus on kärsinyt rangaistuksen meidän tähtemme.

Vanha katolisen kirkon perinne käyttää tuomiosunnuntaista nimitystä ”Kristuksen kuninkuuden sunnuntai”. Metodistikirkon traditiossa tuomiosunnuntain nimessä on katolisen perinteen tapaan iloisempi sointi. Juhlan nimi on ”Reign of Christ” eli ”Kristuksen hallintavallalle” omistettu sunnuntai.

Kuninkuus ja hallintavalta

Puhutaan sitten kuninkuudesta tai hallintavallasta, monen sielunmaisemaan piirtyy kuva kuninkaan valtaistuinsalista tai hallitsijasta valtaistuimella. Se on kuninkaan valtaa. Hänellä on voima ja oikeus toimeenpanna asioita, joihin ei rivikansalaisella ole valtaa eikä oikeutta.

Kansalaisen näkökulmasta hänen oma elämänsä on enemmän tai vähemmän alamainen kuninkaan hallintavallalle. Kansalaisen kuuliaisuus kuuluu esivallalle – kuninkaalle. Se on kuninkaan oikeus. Hänen oikeutensa on saada kansalaisen kuuliaisuus.

Kuninkaan velvollisuus puolestaan on huolehtia ja vaalia heistä, ketkä hänen hallintaansa on luotettu. Kuninkaalle kuuluu oikeus ja valta; hänellä mahdollisuus tehdä jotain sellaista, mitä alamaiset eivät joko kykene tekemään tai mihin heillä ei ole oikeutta. Hyvä kuningas antaa kansalaiselle jotain sellaista, mitä tämä ei kykene itse hankkimaan: oikeus, turva, vapaudet, jne.

Tässä merkityksessä kuuliaisuus hallintavaltaa kohtaan on ’hinta’ esimerkiksi turvasta ja huolenpidosta, jonka kuningas takaa. Jotain tällaista tapaillaan sanalla ’hallintavalta’. Kansalaisen näkökulmasta onkin mielenkiintoista, millaista hallintaa valtaa kuningas / esivalta hänen elämässään käyttää.

Taivasten valtakunnan hallintavalta

Maallisella vallalla on sijansa meidän jokapäiväisessä elämässä. Yhteiskunnan päätökset vaikuttavat meihin. Asumme maallisessa, mutta olemme taivasten valtakunnan kansalaisia. Kristityn sydämen ensisijainen tähtäin ei ole maallisessa vaan taivaallisessa kotimaassa.

Vertaan Taivaan kansalaisen asemaa ’maailman kansalaisina’ tilanteeseen, jossa henkilö asuu tilapäisesti esimerkiksi työn tähden vieraassa maassa. Vieraan maan hallitsijoiden päätökset vaikuttavat toki hänen elämäänsä, mutta hän ei ole kiinnostunut maan asioista kuin siltä osin, miten ne vaikuttavat ja näkyvät hänen päivittäisessä elämässä. Hän on osallinen vieraan vallan vaikutuksesta, mutta sillä ei ole valtaa hänen sydämeensä.

Vieraan maan tavat ja lait vaikuttavat ulkoisesti muukalaiseen, mutta hänen sydämensä on toisaalla: kotimaassa. Tämä näkyy siinä, että todennäköisesti hän vieraassa maassa on edelleen kiinnostunut oman maan uutisista, vaaleista tai tapahtumista, vaikka ne eivät vaikuta häntä vieraassa maassa. Kotimaa kiinnostaa, koska hänen sydämensä on kiintynyt kotimaahan ja hän tietää palaavansa sinne myöhemmin. Kotimaa on hänen sydämensä aarre:

”Missä on aarteesi, siellä on myös sydämesi.” (Matt. 6:21)

Tällä tavoin meidän myös meidän Taivaan kansalaisten katse ja sydän on kääntynyt kohti taivaallista. Elämämme maailmassa, mutta silti sydämemme palaa taivaallisiin. Matka ’maailman kansalaisina’ on tilapäistä, koska tiedämme palaavamme kotimaahan Taivaisiin ennemmin tai myöhemmin.

Kotimaa on siellä, missä on ’sydämemme maa’. Ja niin kuin muukalainen elää vieraassa maassa alati sydämensä kotimaasta käsin, niin mekin elämämme tätä aikaa Taivasten valtakunnasta käsin.

Kristuksen omia näin ollen kiinnostaa enemmän heidän kotimaansa eli Taivasten valtakunnan menestys kuin maallisen valtakunnan huolet.

Taivasten valtakunnan vastakohtaisuus

Kristuksen kuninkuuden sunnuntain epistolan teksti on Paavalin kirjeestä kolossalaisille. Siinä Paavali puhuu kotimaastamme. Hän käyttää siitä nimeä ”valon valtakunta” ja viittaa maailmaan vastakohtaisesti ”pimeyden valtana”.

Valo pimeyden vastakohtana avaa näkymän Taivasten valtakunnan vastakohtaisuuteen tämän maailman valtakunnan kanssa. Tuo vastakohtaisuus näkyy kaikessa. Ajattele esimerkiksi Jeesuksen vuorisaarnaa tai lukuisia vertauksia, joilla hän selitti Taivasten valtakunnan erilaisia lainalaisuuksia.

Tämän sunnuntain tekstin näkökulmasta yksi suurimpia eroja maallisen valtakunnan ja taivasten valtakunnan välillä koskee valtakunnan kuninkuutta. Se on laadultaan ja luonteeltaan erilaista kuin maallinen kuninkuus. Tätä Kristuksen kuninkuutta Paavali avaa meille tekstissään. Hän kuvaa sitä, millainen kuningas meillä Taivasten valtakunnan kansalaisilla on.

Kristuksen kuninkuus

Siteeraan Paavalin epistolatekstiä (Kol. 1:12-20) kolmessa osassa kappale kerrallaan. Tekstissä Paavali kuvaa kuningasta Kristusta kolmesta näkökulmasta: 1) taivasten valtakunnan kuninkaana, 2) kaiken olevaisen luojana sekä 3) seurakunnan päänä ja sovittajana.

Ihaile lukiessasi millainen meidän kuninkaamme Kristus on. Näe hänen hallintavaltansa omassa elämässäsi.

Mieti myös sitä, että uskallatko nähdä hänet todella siinä asemassa omassa elämässäsi, mikä hänellä on ja hänelle kuuluu.

Onhan näet niin, että viime kädessä omalta osaltaan kansalainen itse päättää, minkä aseman hän antaa kuninkaalleen arjen elämässä. Eivät kaikki maallisetkaan kuninkaat saa täyttä hallintavaltaa jokaisen kansalaisen elämässä. Kysynkin nyt sinulta, kuinka suuren hallintavallan sinä annan Kristuksen kuninkuudelle omassa elämässäsi?

Kehotus kiitokseen

Teksti alkaa kehotuksella kiitokseen. Se antaa mitä parhaimman kuvauksen siitä, millainen kuningas meillä on ja millainen hallintavalta hänelle on annettu.

Ensimmäinen osa on siis kehotus kiitokseen. Kiitollisuus on yksi osa kansalaisen kuuliaisuutta.

”Kiittäkää iloiten Isää, joka on tehnyt teidät kelvollisiksi saamaan pyhille kuuluvan perintöosan valon valtakunnasta. Hän on pelastanut meidät pimeyden vallasta ja siirtänyt meidät rakkaan Poikansa valtakuntaan, hänen, joka on meidän lunastuksemme, syntiemme anteeksianto.” (Kol. 1:12-14)

Paavali kehottaa kiittämään Isää, koska hän on siirtänyt meidät ”rakkaan Poikansa valtakuntaan”. Asemamme valon valtakunnan perillisinä ei ole kansalaisen ansaitsemaa eikä ostamaa, vaan perillisyys on annettu meille lahjana. Jumalan avokätisyys meitä kohtaan on lähtökohta kiitollisuudelle.

Paavali johdattaa meidät kiitokseen siteeraamalla alkukirkollisesta hymnistä sen kaksi ensimmäistä säkeistöä (Kol. 1:15-20). Säkeistöt korostavat Kristuksen riittävyyttä kaikkien ihmistekoisten säädösten yläpuolella.

Kristus – kaiken Luoja

Evankeliumin keskus ei ole siinä, mitä uskovat tekevät, vaan siinä mitä Kristus on tehnyt heidän edestään. Luetaan hymnin ensimmäinen säkeistö:

”Hän on näkymättömän Jumalan kuva, esikoinen, ennen koko luomakuntaa syntynyt. Hänen välityksellään luotiin kaikki, kaikki mitä on taivaissa ja maan päällä, näkyvä ja näkymätön, valtaistuimet, herruudet, kaikki vallat ja voimat. Kaikki on luotu hänen kauttaan ja häntä varten. Hän on ollut olemassa ennen kaikkea muuta, ja hän pitää kaiken koossa.” (Kol. 1:15–17)

Hymnin ensimmäinen säkeistö korottaa Kristusta luomakunnan suvereenina hallitsijana. Siinä Kristus esiintyy koko maailman suvereenina Herrana, jota hän on ollut alusta asti. Kristus on

• Jumalan tosi kuva (Kol. 1:15),

• Luoja (Kol. 1:16),

• ennalta oleva ylläpitäjä (Kol. 1:17).

Kristus – seurakunnan toivo

Hymnin toinen säkeistö puolestaan korottaa Kristusta seurakunnan toivona. Kristuksen suvereniteetti ei rajoitu luomiseen, vaan hän on aktiivinen Luoja myös seurakuntansa keskellä. Luetaan toinen säkeistö:

”Hän on myös ruumiin pää, ja ruumis on seurakunta. Hän on alku. Hän nousi esikoisena kuolleista, jotta hän olisi kaikessa ensimmäinen. Jumala näki hyväksi antaa kaiken täyteyden asua hänessä sekä hänen välityksellään tehdä sovinnon ja hänen ristinsä verellä vahvistaa rauhan kaiken kanssa, mitä on maan päällä ja taivaissa.” (Kol. 1:18-20)

Kuten sanoin, Kristuksen suvereniteetti ei rajoitu luomiseen, vaan hän on aktiivinen seurakuntansa keskellä. Seurakunta on hänessä ja hän on seurakunnassa. Seurakunnassa Kristus on

• seurakunnan pää (Kol. 1:18),

• ylösnousemuksen ensihedelmä (Kol. 1:18),

• Jumalan täyteyden asuinsija (Kol. 1:19) ja

• sovittaja (Kol. 1:20).

Uuden testamentin kirjeissä toisaalla esiintyy monta kertaa kuva seurakuntaruumiista, mutta niissä lukijan päähuomio kiinnittyy seurakuntaruumiin moninaisuuteen. Kuva seurakuntaruumiista puhuu meille yhteydestä, mutta yhteys päähän – Kristukseen – ei välttämättä avaudu kuninkuuden näkökulmasta.

Alkukirkollinen hymni sen sijaan korostaa Kristuksen asemaa ruumiin päänä, mikä meiltä palvelussa touhukkailta seurakunnan puuhamiehiltä ja -naisilta helposti unohtuu. Ruumis vailla päätä on kirjaimellisesti torso. Mitä virkaa on päättömällä ruumiilla?

Suurempaa kuninkuutta

Kaikkea edellä sanottua edustaa kotimaamme Taivasten valtakunnan hallitsija ja kuningas Jeesus Kristus. Hän antaa merkityksen paitsi ruumiille, myös kaikelle olevalle sen ulkopuolella. Seurakuntaruumis edustaa ajassa Taivasten valtakuntaa, mutta se ei ole olemassa vain itseään varten, vaan kaikkea luotua, mitä Kristus hallitsee.

Kristuksen kuninkuus on suurempaa kuninkuutta, kun sitä vertaa tämän maailman kuninkuuteen. Tämän maailman hallitsijoiden mahdollisuudet ovat lopulta varsin rajalliset, vaikka he näyttäytyvät kansalaisille maan mahtavina.

Tämän maan hallitsijat tuovat esiin mahtinsa, mutta samaan aikaan he joutuvat tunnustamaan rajallisuutensa monen ihmisen arkea vaivaavan varsin tavallisen ongelman edessä.

Tämän maailman hallitsijat kykenevät pitämään puheita, vaikuttamaan kansanjoukkoihin, liikuttamaan kansoja, asettamaan pakotteita, aloittamaan tai lopettamaan sotia jne. Tämä näyttää mahtavalta ja vaikuttavalta.

Vaan missä tämän maailman hallitsijoiden valta, kun puhutaan ihmisen hengen antamisesta tai ottamisesta? Entä miten lienee heidän valta liittyen ihmisen ikuisuuteen – kuoleman jälkeen? Eikö kuolema ole kuitenkin jotain, mikä kuuluu elämään? Missä on heidän valtansa sen jälkeen?

Missä on heidän valtansa silloin, kun yksi vähäinen kansalainen kipuilee elämän ongelmissa ja tarvitsee apua tai tahtoo tulla kuulluksi? Ulottuuko heidän valtansa sydämeen saakka?

Taivasten valtakunnan kuningas Jeesus Kristus hallitsee kaikissa näissä. Hänen valtansa on todellista. Hän ei tehosta valtaansa mahtipontisin puhein ja lupauksin.

Kristuksen kuninkuus ei ole puhetta ja paraateja, se on elävää. Se tulee lähelle ja hallitsee jopa siellä, missä emme osaa odottaa. Se on siis varsin vastakohtaista tämän maailman ajan kuninkuudelle.

Tämän maailman kuninkuus on etäistä ja mahtailevaa, mutta Kristuksen kuninkuus tulee lähelle. Se ei mahtaile vaan näyttää voimansa tekoina.

Kristuksen kuninkuus on suurta siinäkin, ettei hän pakota ketään kuninkuuteensa. Me olemme jokainen vapaat sydämessämme tekemään päätöksen siitä, että tahdommeko antaa Kristukselle vallan oman elämämme kuninkaana.

Tiedän toki, että pelkkä ajatus ”omasta elämästä” on ongelmallinen – niin kuin elämä olisi muka minun käsissäni tai omaisuuttani. Olenko muka oman elämäni kuningas – tuskin? Tosiasiassa koko elämäni on Jumalan kädessä, vaikka kuinka tiukasti pitäisin kiinni oikeudestani hallita elämääni. Kysymys on enemmänkin siitä, tahdonko yrittää hallita itse vai annanko Jumalan hallita?

Tässä näkyy taas Kristuksen kuninkuuden suuruus ja erilaisuus. Hän ei ota pakolla minulta edes sitä, mikä on hänen. Sen sijaan hän kysyy kerta toisensa jälkeen, että ”Kuule, tahdotko, että minä olen sinun kuninkaasi paitsi tässä, niin myös tuossa?” – ”Ai et tahdo, no kerro sitten, kun muutat mieltäsi.”

Hänen ei ota kuninkuutta elämästäsi, vaan hän tarjoaa sitä sinulle. Tänäänkin Kristus odottaa, että luovutat hänelle kuninkuuden elämässäsi. Hän odottaa, että luovutat hänelle hallintavallan elämääsi.

Jeesus on henkilökohtainen Jumala

Lopuksi pientä pohdintaa… Olen pohtinut, miksi Luojamme ja Kaikkivaltias Herra on nähnyt viisaaksi antaa ihmisille pelastuksen juuri tällä tavoin Jeesuksen Kristuksen persoonassa hänen sovitustyönsä kautta niin kuin Paavalikin sen tekstimme aluksi ilmoittaa:

”Kiittäkää iloiten Isää, joka on tehnyt teidät kelvollisiksi saamaan pyhille kuuluvan perintöosan valon valtakunnasta. Hän on pelastanut meidät pimeyden vallasta ja siirtänyt meidät rakkaan Poikansa valtakuntaan, hänen, joka on meidän lunastuksemme, syntiemme anteeksianto.” (Kol. 1:12-14)

Ymmärrän toki jotain pelastuksen teologiasta, sovitustyön välttämättömyydestä syntiemme anteeksiantamiseksi, jne. Tosiasiassa teologia vain kuvaa, miten Jumala on pelastuksen ihmiskunnalle hankkinut. Se selittää jälkikäteen miksi kaikki tapahtui. Silti Jumalalla oli vapaus tehdä asiat toisin.

Ehkä on siis jokin erityinen syy, miksi pelastus on annettu meille juuri Jeesuksessa Kristuksessa. Se on äärimmäinen kuva Jumalan rakkaudesta ja tahdosta ihmistä kohtaan. Mutta siinä on myös sanoma siitä, että Herra tahtoo olla Jumalamme hyvin henkilökohtaisella tasolla.

Kautta historian näemme, että Jumala tekee itsensä tiettäväksi omilleen henkilökohtaisella tasolla. Aina meidän päiviimme saakka Herra on tehnyt itsensä tunnetuksi heille, ketkä häntä tahtovat seurata. Hän ei ole pysytellyt etäällä, vaan hän on tullut ihmistä lähelle – rakkautensa tähden.

Jumala pyrki luomisesta alkaen olemaan kosketuksissa ihmisen kanssa. Hän ei ollut kuka tahansa nimetön Jumala, vaan hän ilmoitti itsensä henkilökohtaisena Jumalana:

”Minä olen sinun isäsi Jumala, Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumala.” (2. Moos. 3:6)

Samoin Jeesus tuli ihmiseksi, jotta me voisimme tulla lähelle. Oppisimme tuntemaan Jumalan henkilökohtaisesti. Jeesus tuli keskuuteemme, jotta me ihmiset tuntisimme Jumalan henkilökohtaisesti. Jeesus antoi Jumalalle kasvot.

Tänäänkään Jeesus Kristus ei ole etäinen Jumala, vaan elää kanssamme persoonallisessa yhteydessä. Hän ei ole jumala tai voimavaikutus, vaan henkilökohtainen Jumala, joka kuulee meitä ja välittää meistä enemmän kuin osaamme kuvitellakaan.

Jeesukseen uskovana, olen saanut armon oppia tuntemaan Jumalan jokapäiväisen elämäni Herrana ja luottamaan häneen. Tätä on Kristuksen kuninkuus – suvereenia mutta samalla läheistä.

Pohdittavaa

Mitä ymmärrän kuninkuudella ja hallintavallalla?
Millaista on Taivaallisen valtakunnan kuninkuus?
Hallitseeko Kristuksen kuninkaana minun sydämessäni?´