Kirkkovuosi lähenee loppuaan. Vietämme kirkkovuoden viimeistä edellistä kirkkopyhää. Evankelisluterilaisessa kirkossa sunnuntaita kutsutaan ”Valvomisen sunnuntaiksi”. Sen sanoma korostaa hengellistä valvomista ja Kristuksen paluun odotusta. Pyhä muistuttaa kirkkokansaa siitä, että väsymisen ja välinpitämättömyyden vaara on todellinen jokaiselle Kristuksen seuraajalle.

Valvomisesta ja kilvoittelusta

Valvomisen yhteydessä kristityn matkantekoa kuvataan myös vanhan suomenkielen sanalla ”kilvoitus”, mikä on alkujaan apostoli Paavalin kirjeistä tullut urheilutermi. Se vertaa kristityn elämää kilpailemiseen, kuten kilparadalla juoksemiseen (1. Kor. 9:24-27). Kristitty pyrkii valvomaan uskossa raittiina yhtä määrätietoisesti kuin kilpailuun valmentautuva urheilija harjoittelee saadakseen voittajan seppeleen.

Kilvoitus ei ole tekemistä vaan määrätietoisuutta valvoa, jotta väsymys ja välinpitämättömyys eivät johda matkanteon keskeytymiseen. Ihminen näet kotiutuu helposti tähän maailmaan ja unohtaa, ettei hän elä täällä pysyvästi. Kuitenkin kristityn tulisi olla alati valmis lähtemään tästä elämästä.

Maanpäällisessä ajassa elämäämme ohjaa luonnonlait ja lainalaisuudet, mutta niiden ei tarvitse silti hallita toimiamme. Meidän ei tarvitse alistua niiden vietäviksi. Esimerkiksi painovoima saa aikaan sen, että matkanteko alamäkeen sujuu kuin itsestään tai männystä irtoava käpy putoaa maahan täysin ’ponnistelematta’.

Painovoima vaikuttaa meihin kaikkiin; matkan teko alaspäin on ’luonnollisen helppoa’ niin kuin putoaminen jyrkänteeltäkin. Suunta on aina kohti maapallon keskipistettä, mikäli emme tietoisesti ponnistele painovoimaa vastaan. Kävyn heittäminen ilmaan tai nouseminen vuorelle vaatii määrätietoista ponnistelua painovoiman lakia vastaan. Jos antaudumme painovoiman vietäväksi, suunta on aina sama. Oleellista on ymmärtää, että pienellä ponnistuksella kumoamme tämän luonnonlain vaikutuksen ja voimme näin valita kulkea sen vastaisesti.

Tästä on kyse myös valvomisessa. Se on määrätietoista valvomista eli kamppailua väsymystä ja välinpitämättömyyttä vastaan, jotta säilytämme suunnan matkallamme taivaisiin. Niin kuin lentokone määrätietoisesti ponnistelee noustakseen pilvien yläpuolelle, samoin meidän on valvottava noustaksemme vielä pilviäkin korkeammalle Jumalan taivaisiin.

Onhan niin, että täällä maallisessa vaikuttava ’luonnonlaki’ on taipumuksemme langeta Jumalan tahdosta, joka vetää ihmisluontoa puoleensa mikäli hän käy välinpitämättömäksi (Room. 7:14-20). Kilvoittelu tai valvominen tarkoittaa määrätietoista asettumista tätä luonnonlakia vastaan, jotta säilytämme suunnan matkallamme. Se ei ole voimia kuluttavaa taistelua vaan turvallista luottamusta siihen, että Jumala vie aloittamansa hyvän työn päätökseen.

Määränpää häämöttää

Jos määränpää on selkeä, perille löytäminen on helpompaa. Jos matkaat tapaamaan henkilöä, perille pääsemistä helpottaa, jos tiedät, kuka tämä henkilö on. Helpottaa sekin, jos tiedät miltä hän näyttää ja mistä hänet löytää. Ja kuinka paljon helpompaa hänet on löytää jos vielä tiedät tarkan osoitteen tai sinulla on hyvä maamerkki tapaamispaikan löytämiseksi.

Matkan onnistumiseksi tarvitset paikka- ja tunnistetietojen lisäksi myös hyvän syyn, mikä motivoi sinut kulkemaan koko matkan henkilön luo. Tuskin taivallat satoja kilometrejä tapaamaan ventovierasta ihmistä vieraaseen paikkaan, ellei sinulla ole selkeää syytä tavata häntä. On hän sitten sinun ystäväsi tai hänellä on jotain, mitä ehdottomasti tahdot häneltä ostaa tai kysyä. Jos sinulla ei ole hyvää syytä tapaamiseen, jää matka kokonaan tekemättä tai matkan varrella jokin muu vie huomiosi ja vaihdat suuntaa.

Ajattele itseäsi turistina; turistioppaassa on infoa nähtävyydestä, mutta kun se on niin kaukana etkä oikein tiedä mitä siellä odottaa, valitset mennä toiseen kohteeseen lähempänä, koska sekin houkutti silmääsi.

Samalla tavalla kristitty tarvitsee selkeän määränpään ja kuvan siitä, minkä tähden hän matkaa ’luonnonlakeja’ vastaan valvoen ja menettämättä suuntaansa. Matkaamme kohden Jumalan lupausta ja odotamme apostoli Pietarin sanoin

”uusia taivaita ja uutta maata, joissa vanhurskaus vallitsee” (2. Piet. 3:13).

Onko siis Jumalan lupaus hänen valtakunnastaan riittävän voimakas ’magneetti’, että se pitää sydämeni kompassin neulan oikeassa suunnassa ja kirvoittaa askeleeni neulan suuntaa kohti.

Jos mielikuvani lupauksesta Taivasten valtakunnasta pääsee väljähtymään, on aina se vaara, että välinpitämättömyys valtaa matkamiehen mielen ja matka keskeytyy tai peräti loppuu.

Pelastettujen kiitosvirsi

Valvomisen sunnuntain teksti Jesajan kirjasta on osuva teksti muistin virkistykseksi taivasmatkaajille siitä, mitä varten tätä matkaa tehdään. Se on nimeltään ”Pelastettujen kiitosvirsi”. Teksti on Jesajan kirjan 12. luku, joka on tosin vain kuuden jakeen mittainen.

Tekstin voi ajatella kuvaukseksi määränpäästä, joka matkamiestä matkantekoon motivoi. Näin ajatellen teksti virkistää matkaajan mielikuvaa siitä, miksi matkaa kuljemme – etenkin, kun matkan teko on monin paikoin ylämäkeen kulkemista. Luetaan teksti.

”Sinä päivänä sinä sanot: ”Minä kiitän sinua, Herra. Sinä olit minulle vihoissasi, mutta vihasi väistyi ja sinä lohdutit minua. Ja niin Jumala on minun pelastajani. Minä luotan häneen, en pelkää, sillä Herra on minun väkeni ja voimani, hän pelasti minut.”
Te saatte riemuiten ammentaa vettä pelastuksen lähteistä. Sinä päivänä te sanotte: ”Kiittäkää Herraa, julistakaa hänen nimensä kunniaa! Kertokaa kansoille hänen suuret tekonsa, julistakaa, että hänen nimensä on ylhäinen. Laulakaa ylistystä Herralle, valtaisat ovat hänen tekonsa! Levitköön tieto niistä yli maanpiirin. Huutakaa ja riemuitkaa, te Siionin asukkaat! Suuri on Israelin Pyhä, hän, joka on teidän keskellänne.” (Jes. 12)

Tällä tavoin Jesaja kuvaa sitä todellisuutta, joka hänen kansaansa odotti, jos he jaksoivat olla kestävät Herran liitossa nykyisen maailmanajan keskellä. Jos luet Jesajan profetian tekstiä ”Pelastettujen kiitosvirren” (Jes. 12) ympäriltä, huomaat kansan nykyhetken ja lähitulevaisuuden näkymät monin tavoin ahdistaviksi. Ylämäkeä ja kiipeämistä ’painovoimaa’ vastaan riitti heilläkin.

Olosuhteet houkuttivat Jesajan aikalaisia luovuttamaan. Olosuhteet kutsuivat välinpitämättömyyteen. Synkeiden näkymien väliin kuin kannustukseksi Jesaja avaa riemullinen näkymän tulevasta messiaasta (Jes. 11), mitä tekstissä seuraa edellä siteerattu ”Pelastettujen kiitosvirsi” (Jes. 12).

Epävarmuuden ajan keskellä ja etenkin tulevan hävityksen jälkeen profetiat messiaasta ja tulevasta rauhanajasta olivat tärkeä pääoma sille pienelle ”hurskaalle jäännökselle”, joka yhä jaksoi uskoa Herran lupauksiin ja valvoa yhteiskunnan jumalattoman menon keskellä.

Tässä merkityksessä Jesajan kirjoittama ”Pelastettujen kiitosvirsi” kuvaa Herran kansan riemullista odotusta ja kaipuuta nähdä Jumalan vanhurskauden valtakunnan tuleminen täydessä mitassa. Se oli ’magneettineulan’ kiinnityspiste kohti parempaa päämäärää.

Myös seurakunnan voimavaraksi

Israelin hurskaan jäännöksen tavoin myös kristillinen seurakunta on elänyt Herran paluun päivän odotuksessa ensimmäisestä vuosisadasta alkaen. Apostoli Johannes päättää Ilmestyskirjan sanoihin:

”’Tämä on tosi, minä tulen pian.’ Aamen. Tule, Herra Jeesus!” (Ilm. 22:20)

Edelleen Didakhe eli ”kahdentoista apostolin opetus”, joka on varhaisimpia Uuden testamentin ajan jälkeisen seurakunnan tekstejä, kehottaa seurakuntaa valvomaan sekin:

”Älköön lamppunne sammuko, vaan olkaa valmiit, sillä ette tiedä hetkeä, jolloin meidän Herramme tulee.”

Ja vielä myöhemmin 300-luvun lopulla Kyrillos Aleksandrialainen kirjoitti:

”Odottakaamme ja tarkatkaamme Herran tulemusta taivaan pilvissä.”

Kirkkoisä Augustinus odotti hänkin ja laski Herran palaavaan vuoteen 1000 mennessä. 1300-luvulla John Wycliffe tuli laskelmissaan tulokseen, että maailmanloppu ja Kristuksen toinen tulemus oli käsillä hänen aikanaan. Samasta odotuksesta kirjoittavat Luther, Calvin, Wesley,jne.Nämä vain muutamia mainitakseni.

Oleellista vuosituhansien mittaisessa odotuksen jatkumossa ei ole ajan kuluminen eikä arvostettujen teologien nimet. Oleellista kirkkoisien luettelossa on, että he kaikki elivät odotuksessa. Ja odotuksella tarkoitan jotain, mitä he innolla odottivat tapahtuvaksi ja mistä he unelmoivat. Kristuksen toinen tuleminen oli heille kaikille odotettu tapahtuma.

He odottivat Jumalan lupauksen käyvän toteen. He tahtoivat nähdä Jumalan suuren päivän koittavan. Ja miksikö he valvoivat ja odottivat? He odottivat, koska päämäärä oli jotain kaiken odottamisen ja ponnistelun arvoista.

Kysynkin, että missä on meidän odotuksemme? Odotammeko Kristuksen tulemuksen päivää samalla innolla ja hartaudella kuin profeetta Jesaja, vanhan kirkon uskovat tai menneiden vuosisatojen piispat ja teologit? Onko Kristuksen tulemuksen odotus myös meidän suuri haaveemme?

Vielä kysyn, onko ”Pelastettujen kiitosvirsi” sydämemme virsi? Kumpuavatko sen sanat huulillemme tänään siitä innosta, jolla odotamme Herran paluuta tai laulamme kiitosta pelastuksesta?

”Sinä päivänä”

Huomasitko, etten kysynyt, onko kiitosvirsi oleva huulillamme joskus tulevaisuudessa, kun Jumalan suunnitelma on toteutunut viimeistä piirtoa myöten? Tahdon tuoda kiitosvirren tähän hetkeen; se on annettu meille pitämään sydämen ’magneettineulan’ viritettynä oikeaan suuntaan.

Tekstiin kätkeytyy kuitenkin enemmän kuin sanoitettu kiitollisuus tulevasta. Se on toteutunut enemmän kuin ehkä ensilukemalta huomasit.

Joku voi sanoa, että Jesaja kirjoitti ”Pelastettujen kiitosvirren” Israelin kansalle osaksi lupausta tulevasta vapauden ajasta. Se on totta, mutta aivan yhtä totta on se, että se on kiitosvirsi edeltävän luvun tapahtumiin liittyen, eli kiitosvirsi messiaasta ja hänen perustamastansa rauhan valtakunnasta (Jes. 11). Tässä merkityksessä se on enemmän kuin vain sopiva kristilliselle seurakunnalle. Luetaanpa se vielä uudelleen.

”Sinä päivänä sinä sanot: ”Minä kiitän sinua, Herra. Sinä olit minulle vihoissasi, mutta vihasi väistyi ja sinä lohdutit minua. Ja niin Jumala on minun pelastajani. Minä luotan häneen, en pelkää, sillä Herra on minun väkeni ja voimani, hän pelasti minut.”
Te saatte riemuiten ammentaa vettä pelastuksen lähteistä. Sinä päivänä te sanotte: ”Kiittäkää Herraa, julistakaa hänen nimensä kunniaa! Kertokaa kansoille hänen suuret tekonsa, julistakaa, että hänen nimensä on ylhäinen. Laulakaa ylistystä Herralle, valtaisat ovat hänen tekonsa! Levitköön tieto niistä yli maanpiirin. Huutakaa ja riemuitkaa, te Siionin asukkaat! Suuri on Israelin Pyhä, hän, joka on teidän keskellänne.” (Jes. 12)

Teksti sopii toki jo sisältönsä puolesta paremmin kristilliseen kuin juutalaiseen käyttöön, mutta se ei oikeuta meitä omimaan tekstin siunausta itsellemme. Tähän saamme luvan siitä, että juutalaiset itse sovelsivat ”Pelastettujen kiitosvirttä” nimenomaan messiaan aikaan.

Viimeistään Jerusalemin toisen temppelin aikana eli pakkosiirtolaisuudesta paluusta aina ajanlaskumme ensimmäiselle vuosisadalle saakka teksti liittyi lehtimajanjuhlan perinteeseen.

Perimätiedon mukaan lehtimajanjuhlan seitsemänä ensimmäisenä päivänä valkeaan pukeutuneet papit marssivat kulkueena Siloan lammikolle, mistä he ammensivat vettä kultaisiin astioihin. Astioissa he kantoivat tuon veden temppeliin ja valelivat sillä polttouhrialttarin laulaen:

”Te saatte riemuiten ammentaa vettä pelastuksen lähteistä.” (Jes. 12:3)

Tällä muistutettiin siitä, miten Jumala antoi kansalleen vettä erämaassa. Kahdeksantena päivänä, jota kutsuttiin ”suureksi päiväksi”, tätä rituaalia ei enää suoritettu. Sillä muistutettiin juhlaväkeä siitä, että lupaus ”vedestä pelastuksen lähteissä” täyttyy messiaan tullessa.

Toisen lähteen mukaan veden noutaminen lähteestä, kantaminen vesiportin kautta temppeliin ja pirskottaminen alttarille olisi tehty vain juhlan viimeisenä eli kahdeksantena päivänä – eli päivänä, joka oli varattu messiaalle.

Luotamme sitten kumpaan lähteeseen tahansa, juhlan kahdeksas päivä oli joka tapauksessa omistettu messiaalle, joka on täyttävä Jesajan lupauksen:

”Te saatte riemuiten ammentaa vettä pelastuksen lähteistä.” (Jes. 12:3)

Lehtimajanjuhlaa vietettiin täten innokkaassa odotuksessa messiaan tulemuksen edellä. Kansa juhli ’tänään’ jo sitä, mikä oli tapahtuva jonain tulevana lehtimajanjuhlan ”suurena päivänä”. Jesajan teksti viittaa tuohon samaan tulevaan ”suureen päivään” aloittavilla sanoilla ”sinä päivänä”.

Milloin tuo päivä koittaa?

Viimeistään nyt mieleesi on hiipinyt kysymys, että milloin koittaa tuo ”suuri päivä”, jolloin saamme laulaa ”Pelastettujen kiitosvirttä”? Odottanet minun vastaavan tähän ehkä Jeesuksen sanoin

”Mutta sitä päivää tai hetkeä ei tiedä kukaan, eivät taivaan enkelit eikä Poika, vaan Isä yksin.” (Matt. 24:36)

Olet oikeassa, että vastaan siteeraten Jeesuksen sanoja, mutta en siteeraa tuota jaetta, vaan Johanneksen evankeliumin tekstiä kohdasta, missä Jeesus oli opetuslastensa kanssa viettämässä lehtimajanjuhlaa Jerusalemissa (Joh. 7:10-). Se kuluu näin:

”Juhlan viimeisenä, suurena päivänä Jeesus nousi seisomaan ja huusi: ”Jos jonkun on jano, tulkoon minun luokseni ja juokoon. Joka uskoo minuun, niin kuin Raamatussa sanotaan, hänen sisimmästään juoksevat elävän veden virrat.” Tämän hän sanoi Hengestä, jonka häneen uskovat tulisivat saamaan. Sillä Henki ei ollut vielä tullut, koska Jeesusta ei ollut vielä kirkastettu.” (Joh. 7:37-39)

Mitä tähän enää sanoisin? Juhlan viimeisenä päivänä Jeesus otti paikan odotettuna messiaana ja teki tiettäväksi kahdeksannen päivän ”suuren päivän” juhlan alkaneen. Ajattele, juuri sillä hetkellä, kun juhlaväen mieli oli suuntautunut toiveikkaaseen odotukseen messiaan saapumisesta, Jeesus nousi seisomaan ja huusi:

”Jos jonkun on jano, tulkoon minun luokseni ja juokoon. Joka uskoo minuun, niin kuin Raamatussa sanotaan, hänen sisimmästään juoksevat elävän veden virrat.”

Voiko tuota enää tämän selvemmin ilmaista! Pelastuksen päivä oli tullut ja oli aika laulaa ”Pelastettujen kiitosvirttä” kaikella kiitollisuudella Jumalan toteutuneena lupauksena!

Pelastettujen kiitosvirsi

Huulillamme soi tänä päivänä todellakin kiitosvirsi, koska Jeesuksessa Kristuksessa me olemme tänään pelastetut. Meidän kohdallamme totta on myös se, mitä apostoli Johannes kirjoitti Hengestä, jonka vuodattamista tekstissä paikalla ollut juhlaväki jäi vielä odottamaan.

Jesajan kiitosvirren ”elävät veden virrat” ovat saaneet nekin täyttyä Jumalan Pyhän Hengen vuodatuksessa:

”Tämän hän sanoi Hengestä, jonka häneen uskovat tulisivat saamaan. Sillä Henki ei ollut vielä tullut, koska Jeesusta ei ollut vielä kirkastettu.”

Mitä enää odotamme? Tietty odotamme Herran Jeesuksen paluuta kirkkaudessa. Kehotus valvoa – ts. odottaa innolla – on asianmukainen kehotus meillekin, ettemme väsy emmekä murru välinpitämättömiksi tämän maailman lainalaisuuksien vastustuksessa. Mutta ”Pelastettujen kiitosvirsi” ei tarvitse soida korvissamme etäisenä kaikuna jostain, mikä odottaa meitä tulevaisuudessa. Me saamme elää pelastettujen todellisuutta jo tänään.

”Pelastettujen kiitosvirsi” on täten sydämeni kiitoslaulu siitä, mitä odotettu messias Herra Jeesus Kristus on edestäni tehnyt. Se on kiitoslaulu siitä, että Jumalan Pyhä Henki on vuodatettu sydämeeni, minkä vuoksi tänäänkin ”minun sisimmästäni juoksevat elävän veden virrat.”

Kolmas kerta toden sanoo. Päätän tämän tekstin ”Pelastettujen kiitosvirteen” – ja lausun sen sydämestäni kiitoksena tähän päivään.

”Sinä päivänä sinä sanot: ”Minä kiitän sinua, Herra. Sinä olit minulle vihoissasi, mutta vihasi väistyi ja sinä lohdutit minua. Ja niin Jumala on minun pelastajani. Minä luotan häneen, en pelkää, sillä Herra on minun väkeni ja voimani, hän pelasti minut.”
Te saatte riemuiten ammentaa vettä pelastuksen lähteistä. Sinä päivänä te sanotte: ”Kiittäkää Herraa, julistakaa hänen nimensä kunniaa! Kertokaa kansoille hänen suuret tekonsa, julistakaa, että hänen nimensä on ylhäinen. Laulakaa ylistystä Herralle, valtaisat ovat hänen tekonsa! Levitköön tieto niistä yli maanpiirin. Huutakaa ja riemuitkaa, te Siionin asukkaat! Suuri on Israelin Pyhä, hän, joka on teidän keskellänne.” (Jes. 12)

Pohdittavaa

Osaanko riemuita siitä, mitä olen jo saanut?
Vai vaeltaako katseeni alati siellä, mitä minulta vielä puuttuu?