Daavidin psalmi 62 puhuu sielun hiljentymisestä Jumalan edessä. En tiedä, mitä sielun hiljentyminen sinulle merkitsee, mutta minulle iso osa sielun hiljentymistä on valinta luottaa Jumalaan.

Jumalaan luottaminen ei synnytä tyhjää hiljaisuutta. Se tekee tilaa Jumalalle elämässäni niin, että ainainen pelko ja epävarmuus hiljenevät ja niiltä vapautuvan tilan täyttää Jumala – en minä. Sama sanottuna Daavidin sanoin:

”Jumalassa on pelastukseni ja kunniani. Hän on minun voimani kallio ja turvani. Luottakaa häneen joka hetki, te Israelin kansa, vuodattakaa hänen eteensä sydämenne. Jumala on meidän turvamme.” (Ps. 62:8-9)

Sydämessä vastaan myöntävästi ja suurella kiitollisuudella näiden sanojen lupaukseen, mutta silti huomaan luottamukseni sisältävän tietyn varauksen. Elämä on opettanut. Älä laske mitään yhden kortin varaan. Jos luotat liiaksi, joudut pettymään. Laadi varasuunnitelma. Tämä on ihmisten valtakunnan kylmä lainalaisuus. Kysymykseni kuuluu: kuuluuko Jumala ihmisten valtakuntaan? Miksi suhtaudun häneen ihmisten valtakunnan lainalaisuuksin?

Jumalan valtakunnan kansalaisena minut on kutsuttu suhtautumaan ”Jumalaan, Isään, Kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan Luojaan” yksinkertaisesta luottamuksesta käsin. Luottamus Jumalaan ei ole sellaista stoalaista kivikasvoista järkkymätöntä luottamusta, jolla me ihmiset vahvistamme omaa egoamme kivettyneiden kasvojen takana.

Lasten kaltainen

Jumalan valtakunnassa meidät on kutsuttu elävään, kyselevään ja yksinkertaiseen luottamukseen, jonka varaan vain heittäydytään. Se on niin vierasta ihmisten valtakunnalle, että Jeesus joutui opettamaan sen luonteesta vertauskuvan kautta.

”Sallikaa lasten tulla minun luokseni älkääkä estäkö heitä, sillä heidän kaltaistensa on Jumalan valtakunta. Totisesti minä sanon teille: joka ei ota vastaan Jumalan valtakuntaa niin kuin lapsi, se ei pääse sinne sisälle.” (Luuk. 18:16-17)

Tätä tarkoittaa luottamus Jumalaan Taivasten valtakunnan termein. Se ei ole tiedollista uskoa Kaikkivaltiaaseen, vaan heittäytymistä hänen kannateltavakseen, ketä me uskontunnustuksessa puhuttelemme Jumalana ja Isänä. Kysymys kuuluu: uskallanko olla haavoittunut ja apua vailla Jumalani edessä? Vai tulenko hänen eteensä kivikasvoisena ja varmana siitä, että kyllä kaikesta selvitään? Uskallanko vapista hänen edessään omaa inhimillistä heikkouttani ja silti luottaa siihen, että ”kyllä isä osaa”.

Mietipä hetki, mitä pieni lapsi tekee, kun hän saa pintahaavan vaikkapa sormeensa. Ensimmäinen reaktio on tietty kauhistus ja itku – ei tietoakaan stoalaisesta tunteiden peittämisestä. Jos itku ei tuo isää tai äitiä paikalle, seuraavaksi juostaan etsimään hänet apuun. On kyseessä sen verran suuri hätä, että siihen tarvitaan isää tai äitiä. Ja kun isä puhaltaa haavaan ja laittaa pieneen sormeen vielä laastarin naarmun suojaksi, niin kaikki on jälleen kunnossa – epäilemättä. Jos paikalla on muita, lapsi näyttää varmuuden vuoksi useamman kerran jokaiselle läsnäolijalle laastaria ’pipin’ päällä ylpeänä siitä, kuinka isä korjasi rikkoutuneen sormen.

Taivaallisen Isän edessä

Tämä on kuva luottamuksesta, jota me taivasten valtakunnan lapset olemme kutsutut osoittamaan Taivaalliselle Isälle. Siinä ei ole pienintäkään häpeää olla haavoittunut tai apua vailla. Tämä luottamus näkyy ja kuuluu; se on luvallista avuttomuutta Jumalan edessä. Sama koskee iloa Jumalan vastauksesta – sekin saa näkyä ja kuulua.

Entä mistä tuo luottamus syntyy? Se syntyy rakkaudesta. Lapsen luottamus saa alkunsa rakkaudesta, jolla hänen vanhempansa häntä rakastavat. Ymmärtää lapsi sitten mitään vanhempiensa rakkauden olemuksesta, hän elää siinä. Vanhempien rakkaus näkyy huolenpitona ja suhtautumisena häneen, mikä synnyttää luottamuksen. Rakkaus tekee vanhemmista lapsen näkökulmasta luottamuksen arvoisia. Lapsi yksinkertaisesti elää vanhempien rakkauden ympäröimänä – eli on rakastettu, ja siksi hän luottaa vanhempiinsa.

Sama koskee suhdetta Taivaalliseen Isään. Hän rakastaa meitä ja hänen rakkautensa on perusta uskallukselle luottaa häneen. Me kaikessa yksinkertaisuudessa elämme hänen rakkautensa vaikutuksessa. Kyse on hänen rakkaudestaan – ei minun. Luottamus Isään syntyy hänen rakkaudestaan. Se on hänen rakkautensa, joka vakuuttaa minut. Minun ei tarvitse ymmärtää sitä, se vain kutsuu minut luottamaan kaiken hänen varaansa.

Edelleen Isän rakkaus kutsuu minut epäröimättä näyttämään hänelle haavani ja avuttomuuteni. Taivasten valtakunnassa luottamus ei ole mielen lujuutta – se on lapsen luottamusta Isään.

Herra, auta!

Kysyn nyt itseltäni ja sinulta, että miksi yksinkertainen ”Herra, auta!” tai ”Herra, armahda!” on rukouksena niin valtavan vaikea? Onko se sitä, että emme tahdo näyttää edes Isälle haavoja ja heikkoutta? Pelkäämmekö pyytää Jumalaa kohtaamaan meidät siellä, missä olemme heikoilla?

Avun tarvitseminen ja pyytäminen ei ole heikkoutta. Heikkoutta sen sijaan on olla pyytämättä apua silloin, kun sitä tarvitsee. Haavojen peittäminen ja kivikasvoisuus kuuluvat ihmisten valtakuntaan – ei Taivasten valtakuntaan.

Ihmisten valtakunnassa jokainen tahtoo olla vahva ja ehyt. Siitä kertoo ’tee-se-itse’- tai ’miten tulen paremmaksi’-oppaiden ja kurssien valtava kirjo ja suosio. Samaa kielii myös moderni hiljaisuuden kaipuu; sekin palvelee monelle vain minän hyvinvointia – ei Jumalan kohtaamista. Jopa hiljentyminen on muuttunut voimavaraksi tulla entistä itseriittoisemmaksi!

Ja mitä tulee meidän Jumalan lasten rukouksiin; nekin tuntuvat täyttyvän ajatuksesta, että Jumalan tehtävä on korjata minut tai elämäni, jotta minä puolestani voin sen jälkeen seistä tukevasti omilla jaloillani. Näin tämä menee ihmisten valtakunnassa.

Kaikkivaltias Isä kutsuu toisenlaiseen suhteeseen. Hän kutsuu elämään luottamuksesta häneen. Se on luottamusta, jossa elämämme kuin lapset ikään. Se on elämistä häneen turvaten. Sen sijaan, että pyydän häntä tekemään minusta täydellisen, luotan hänen täydellisyyteensä. Ja mitä minulta puuttuu, sen tiedän saavani häneltä.

Taivasten valtakunnassa kaikki on kovin toisin kuin täällä ihmisten valtakunnassa. Ja vaikka täällä ihmisten valtakunnassa me elämme, niin ehkä voisimme kuitenkin operoida Jumalaan päin – ei ihmisten- vaan taivasten valtakunnan lainalaisuuksin:

”Sallikaa lasten tulla minun luokseni älkääkä estäkö heitä, sillä heidän kaltaistensa on Jumalan valtakunta. Totisesti minä sanon teille: joka ei ota vastaan Jumalan valtakuntaa niin kuin lapsi, se ei pääse sinne sisälle.” (Luuk. 18:16-17)

Pohdittavaa

Mistä se kertoo, etten tohdi olla Herrani edessä avoimen haavoitettu?
Entä mistä se kertoo, että olen mieluummin ’korjattu’ kuin ’autettu’?