Jos keskusteluissa sivutaan jotain synniksi tunnistettua asiaa, kuulee tuon tuosta tällaisen ’moton’: ”vihaa syntiä, mutta älä syntistä”. Positiivisemmin saman asian voi sanoa näinkin: ”rakasta syntistä, mutta älä syntiä”. Yleensä tosin siitä kuulee siteerattavan tuota ’vihaisempaa’ versiota.

Ohje ”vihaa syntiä, mutta älä syntistä” on yksi monista ”helpommin sanottu kuin tehty” -ohjeista. Ainakin sillä perusteella, kun ajattelen, miten tuota ohjetta käytännössä sitten sovelletaan. Kovin helposti katoaa raja siinä, missä tekemiseen kohdistettu puhe menee henkilökohtaisuuksiin.

Jos asioista puhutaan muka kylminä faktoina tai periaatteina, tällöin ”vihaa syntiä, mutta älä syntistä” kuulostaa hiusten halkomiselta. On perin hankala tehdä ero ihmisen tekojen ja hänen persoonansa välillä. Miten voit vihata sitä, mitä joku tekee ja samalla olla kuin tuo viha ei millään tavalla vaikuttaisi suhtautumiseesi tätä ihmistä kohtaan? Helpommin sanottu kuin tehty.

Sittenkin mahdollista?

Avain periaatteen toteuttamiseen ei ole asiassa; se on tavassa ja motiivissa asian takana. Lähtökohta on sanassa rakkaus sekä halussasi asettua aidosti toisen ihmisen elämään.

Eräs hartausteksti herätti minut tajuamaan, ettei ohje ”vihaa syntiä, mutta älä syntistä” ole niin mahdoton toteuttaa kuin se ensin kuulemalta kuulostaa.

Ymmärsin, että minähän osaan tämän! Nyt on pienen paljastuksen aika; tästä voi saada hyvän juorun, joten ehkä opetus jäänee elämään paremmin kuin opetukset keskimäärin…

Yksi mies

Tajusin, että minun elämässäni on mies, jota minä olen vaihtelevalla menestyksellä rakastanut jo vuosia tai jopa vuosikymmeniä. Kun nyt mietin hänen ja minun suhdetta, tajusin, että olen aina kyennyt kertomaan hänelle, kuinka vihaan ja halveksin syntiä, mitä hän tekee ja missä hän elää.

Kuinka olen aina vihannut sitä, miten hän pelkurimaisesti väistelee totuutta, kadehtii toisia ihmisiä, lankeaa puolitotuuksiin – jopa ylpeyteen. Olenpa kuullut sitäkin, miten hän saattaa väsyneenä tai paineen alla ajatella tosi nurjasti toisista ihmisistä. Ja tiedätkö – minä niin halveksin tuota kaikkea hänessä.

Silti samaan aikaan en voi olla rakastamatta häntä. Joskus rakastaminen on tosin vaikeaa, mutta silti hän on ihminen, ketä saatan rakastaa – onhan hän minulle läheinen.

Ja tiedätkö, että juuri sen tähden kun minä rakastan häntä, vihaan hänen syntejään! Vihaan niitä siksi, että minä rakastan häntä enkä tahdo hänen aina lankeavan samoihin synteihin. Vihaan hänen syntiään, koska tiedän sen rikkovan häntä ja olevan hänelle haitaksi. Enkä minä tahtoisi, että rakastamani ihminen voi pahoin ja rikkoo itseään vastaan.

Käänteentekevää tässä suhteessamme on se, että kun kerron hänelle vihaavani sitä ja tuota hänen elämässään, hän ottaa sanani vastaan ja ymmärtää minun huoleni, koska hän tietää, että vihani ja huoleni hänen syntiään kohtaan kumpuaa rakkaudesta. Samaan aikaan vihani syntiin ei vähennä lainkaan sitä, että rakastan häntä.

Ja tiedänpä senkin, että tuon miehen on helpompi ymmärtää mustavalkoisuuttani joissain syntikysymyksissä, koska hän tuntee minut ja samoin rakastaa minua. Ja tiedän, että hän tekee saman minulle.

Kuka on tuo mies?

Ja nyt tulee paljastuksen hetki. Kuka on tuo mies? Kuka on mies, jota minä rakastan niin paljon, että uskallan paljastaa hänelle vihaavani syntiä, jolla hän rikkoo jatkuvasti itseään.

Tuo mies olen minä itse.

Ja kyllä minä tosissani vihaan sitä syntiä, jota teen ja jonka äärestä kerta toisensa jälkeen nousen uudelleen ylös. Sanon sen itselleni varsin selkeästi ja kerron sen suoraan. Vihani syntiä kohtaan ei kuitenkaan ole omavanhurskautta tai jotain suuremman pyhityksen tavoittelua. Se on vain sitä, että tahdon tietenkin omaa parastani.

Ja vaikka kovin sanoin kannustan itseäni irti synnistä, se ei poista tosiasiaa, että yhä rakastan itseäni – virheistäni ja jopa synneistä huolimatta. On tuo itsensä rakastaminen toki vaikeaa, mutta se on mahdollista ja siihen tahdon sitoutua – rakastaahan Jeesuskin minua.

Ja olenpa oppinut puhumaan synnistä itselleni tavalla, joka ei toisaalta helli tuota syntiä, mutta ei myöskään lyö minua maan rakoon tai aja minua pakenemaan Jumalaa. Ja vaikka tiedän olevani syntinen, tiedän olevani samaan aikaan rakastettu. En koe itseäni itseni hylkäämäksi.

Sama lähimmäistäni kohtaan

Jos siis osaan rakastaa itseäni ja samaan aikaan katsoa itseäni silmiin syntisenä ihmisenä, miksi en antaisi tätä etuoikeutta lähimmäiselleni? Jeesus itse kehottaa minua tähän. Löydät hänen sanansa useamman evankeliumin sivuilta, mutta esimerkiksi Markuksen evankeliumissa hän kehottaa meitä näkemään lähimmäisessä enemmän kuin vain asioita. Hän sanoo sen siinä, kun häneltä kysyttiin, mikä on suurin kaikista käskyistä:

”Ensimmäinen on tämä: ’Kuule, Israel, Herra, meidän Jumalamme, Herra on yksi. Rakasta Herraa, sinun Jumalaasi, kaikesta sydämestäsi ja kaikesta sielustasi ja kaikella ymmärrykselläsi ja kaikella voimallasi.’ Toinen on tämä: ’Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.’ Ei ole näitä suurempaa käskyä.” (Mark. 12:29-31)

Perimmäinen kysymys ei ole se, etteikö synnistä voisi puhua. Kyse on siitä, miten siitä puhumme ja mikä on motiivimme. Jos rakastan lähimmäistäni, olen valmis ymmärtämään häntä syntisenä.

Jos kerran pystyn katsomaan silmiin omaa heijastustani peilin edessä, miksen kykenisi tekemään samaa, kun edessäni on lähimmäinen? Vai enkö tahdo antaa hänelle sama asemaa kuin itselleni? Ehkä en olekaan valmis rakastamaan häntä niin kuin itseäni?

Tiedät varsin hyvin kuinka suuri ero on siinä, että puhut kovia sanoja ilman rakkautta tai sillä, kun nuo sanat kumpuavat sydämesi rakkaudesta ja huolesta lähimmäistäsi kohtaan.

Jos et puhu peilikuvallesikaan ’periaatteessa’ tai ’teoriassa’, älä puhu niin lähimmäisellesikään!

Tätä tarkoittaa ”vihaa syntiä ja rakasta syntistä”. Se on kuin katsoisit peiliin. Jos kykenemme tämän tekemään jokaiselle lähimmäisellemme niin kuin itsellemme – tällöin puhutaan siitä, mitä Jeesus tarkoittaa sanalla seurakunta. Se on lähimmäisen kohtaamista samalla armolla, samalla rakkaudella ja samalla välittämisellä kuin kohtaamme itsemmekin.

Uskallanko minäkin rakastaa miestä ja naista; häntä kuka on Kristuksessa yhtä rakastettu kuin minäkin. Häntä kuka on yhtä haavoittuva kuin minäkin. Häntä kuka on yhtä hankala, yhtä ikävä ja ihanasti omalla tavallaan viallinen – niin kuin minäkin. Uskallanko ja tahdonko minä rakastaa häntä?

Uskallatko siis rakastaa lähimmäistäsi – vioista huolimatta. Ja kohdata hänen elämänsä haasteet samalla tavalla kuin omasi?

Pohdittavaa

Miten vihaan syntiä omassa elämässäni kuitenkin rakastaen itseäni?
Miten tekisin samoin lähimmäiselleni?