Muistatko lapsuudessasi etsineesi tienvarsilta tai metsistä aarteita? Entä oletko koskaan leikkinyt aarteenetsintää? Tarkoitan sitä leikkiä, jossa joku piilottaa aarteen ja muut yrittävät etsiä sitä. Itse muistan lapsuudessani leikkineeni kumpaakin: aarteenetsintää ja muuten vain aarteiden löytämistä teidenvarsilta. Vaikka nämä leikit kuulostavat samanlaisilta ja kummassakin etsitään aarretta, ovat ne silti luonteeltaan erilaisia.

Aarteenetsintää leikitään kovalla sykkeellä tarkoituksena löytää ennalta tiedetty ’kadotettu’ aarre mahdollisemman nopeasti ennen muita. Tässä leikissä on tieto aarteen olemassaolosta ja yleensä sen mahdollinen sijaintikin on rajattu tietylle alueelle.

Tienvarsien aarteista ei taas koskaan tiennyt. Ei niitä kukaan ollut piilottanut eikä ollut takeita niiden löytämisestä eikä edes olemassaolosta. Tienvarsien aarteet etsittiin rauhalliseen tahtiin muun touhun ohessa ilman, että välttämättä mitään aarteeksi luokiteltua edes löytyi. Jos jotain sattumalta löytyi, se oli aina yllätys ja voitto. Ei ollut tiettyä aarretta, joten etsijä itse määritteli löydöksensä – oliko se aarre vai ei.

Jälkimmäinen leikki oli ’etsiskelyä’, kun taas aarteenetsinnän nimellä ollut leikki oli ’totista etsimistä’. Teidenvarsia haravoitaessa ei ollut varmuutta edes aarteen olemassaolosta. Aarteenetsinnässä aarteen tiedettiin varmasti olevan olemassa – se piti vain löytää ennen muita.

Etsimistä Raamatussa

Myös evankeliumien vertauksissa Jeesus käyttää monesti esimerkkinä erilaisia etsijöitä. Vertaukset peltoon kätketystä aarteesta (Matt. 13:44) ja kallisarvoisesta helmestä (Matt. 13:46) kuvaavat ’etsiskelijöitä’, jotka kuin sattumalta löytävät aarteen. Aarre ei näissä vertauksissa ole jokin tietty, vaan aarteen siitä tekee sen arvo, jonka etsijä tunnistaa.

Sitä vastoin Luukkaan evankeliumin 15. luku on kolmen samaa teemaa käsittelevän vertauksen sikermä, jossa etsitään tosimielellä jotain kateissa olevaa. Kaikissa kolmessa vertauksessa etsitään jotain kerran kadotettua tosissaan tietäen, että 1) kadotettu on olemassa ja 2) kadotettu on löydettävissä.

Luukkaan tekstisikermä

Jeesus puhui vertaukset mielenkiintoiselle melko heterogeeniselle väkijoukolle:

”Publikaanit ja muut syntiset tulivat Jeesuksen luo kuullakseen häntä. Fariseukset ja lainopettajat sanoivat paheksuen: ”Tuo mies hyväksyy syntiset seuraansa ja syö heidän kanssaan.” Silloin Jeesus esitti heille vertauksen:” (Luuk. 15:1-3)

Kuulijoiden joukossa oli veronkerääjiä ja ’muita syntisiä’, mutta tietenkin myös fariseuksia ja lainopettajia. He olivat itse mielestään etuoikeutetut kuuntelemaan ja arvioimaan Jeesuksen opetusta, koska he olivat jo ’pidemmällä’ Taivasten valtakunnassa. He eivät hyväksyneet, että Jeesus salli ’syntisten’ roskajoukon kokoontua lähelleen.

Jeesuksen esittämä vertaussikermä onkin vastaus ’hurskaiden’ nurinaan. Toki se on vastaus myös syntisten oikeutukseen olla lähellä ’aarretta’, mutta hurskaiden narinaan Jeesus siis ensisijaisesti vastaa.

Sikermään kuuluu vertaukset 1) kadonneesta lampaasta (Luuk. 15:1-7), 2) kadotetusta kolikosta (Luuk. 15:8-10) ja 3) tuhlaajapojasta (Luuk. 15:11-32). Teemaltaan ne muodostavat yhtenäisen sisältökokonaisuuden. Kaikissa kolmessa vertauksessa ensin jotain on kadoksissa, kadotettua etsitään ja lopussa sen löytymistä juhlitaan. Niiden yhteinen teema on Jumalan peräänantamaton tahto rakastaa kerran kadotettu ihminen takaisin yhteyteensä.

Seuraavassa käsittelemme tarkemmin sikermän kahta ensimmäistä vertausta. Luetaanpa vertaukset muistin virkistämiseksi.

”Jos jollakin teistä on sata lammasta ja yksi niistä katoaa autiomaahan, niin totta kai hän jättää ne yhdeksänkymmentäyhdeksän, lähtee sen kadonneen perään ja etsii, kunnes löytää sen. Kun hän löytää lampaansa, hän nostaa sen iloiten hartioilleen, ja kotiin tultuaan hän kutsuu ystävänsä ja naapurinsa ja sanoo heille: ’Iloitkaa kanssani! Minä löysin lampaani, joka oli kadoksissa.’ Minä sanon teille: näin on taivaassakin. Yhdestä syntisestä, joka kääntyy, iloitaan siellä enemmän kuin yhdeksästäkymmenestäyhdeksästä hurskaasta, jotka eivät ole parannuksen tarpeessa.

’Tai jos naisella on kymmenen hopearahaa ja hän kadottaa niistä yhden, niin totta kai hän sytyttää lampun, lakaisee huoneen ja etsii tarkoin, kunnes löytää sen. Ja rahan löydettyään hän kutsuu ystävättärensä ja naapurin naiset ja sanoo: ’Iloitkaa kanssani! Minä löysin rahan, jonka olin kadottanut.’ Yhtä lailla, sen sanon teille, iloitsevat Jumalan enkelit yhdestäkin syntisestä, joka tekee parannuksen.” (Luuk. 15:4-10)

Kaksi vertausta kadotetuista

Tuskinpa onnistun pilaamaan jännitystä, vaikka aloitan selittämällä vertausten päämetaforien merkitykset. Kummassakin vertauksessa ’on etsijä’ – paimen ja nainen. Hän kuvaa Herraa. Samoin kummassakin vertauksessa on ’kadotettu’ – lammas ja hopearaha. Ne kuvaavat pelastuksen tarpeessa olevaa syntistä.

Kumpikin vertaus tähtää samaan opetukseen, jonka Jeesus sanoo vertausten päätteeksi:

”Yhtä lailla, sen sanon teille, iloitsevat Jumalan enkelit yhdestäkin syntisestä, joka tekee parannuksen” (Luuk. 15:7, 10)

Uutinen taivaallisesta riemusta ei sinänsä liene yhdellekään aikamme lukijalle kovin suuri yllätys. Vertaukset ovat helposti ymmärrettävät, minkä tähden harva tulee paneutuneeksi niihin tarkemmin.

Väitän, että niissä on kuitenkin jotain sellaista huomionarvoista ’uutta’, mitä pinttyneempikin uskova ohittaa erehdyksissä. Näin ainakin minulle on käynyt, ennen kuin aikanaan paneuduin tekstiin tarkemmin.

Kateissa oli jotain tärkeää

Ensinnäkin vertaukset alkavat tilanteesta, jossa etsitään jotain kadotettua. Toisin sanoen etsitään jotain sellaista, jonka tiedetään varmasti olevan olemassa, mutta se on syystä tai toisesta kadoksissa. Edelleen kummassakin vertauksessa etsiminen on totista puuhaa, jota ei tehdä ’vasemmalla kädellä’ eikä vain kokeillen onnea. Etsintää ei lopeteta ennen kuin on löydetty se jokin tietty, joka on kerran kadotettu.

Ensimmäisessä vertauksessa paimen on kadottanut lampaan. Päinvastoin kuin luulisi, niin edes suuren lauman paimenelle kadonnut lammas ei ole vain yksi monista lauman eläimistä. Se on tietty ja uniikki lammas. Jokainen lammas oli paimenelle ainutlaatuinen yksilö, jonka hän tunsi nimeltä (Joh. 10:11-16).

Jälkimmäisessä vertauksessa nainen kadotti 1/10 osan pienestä omaisuudestaan – tai mahdollisesti juhlakorun kolikoista niin kuin jotkut tulkitsevat. Hopearaha vastasi arvoltaan päivän palkkaa, mutta siitä huolimatta köyhälle naiselle se oli merkittävä summa. Kolikon löytyminen ei ollut mitätön asia, vaan hän etsi sitä, koska tiesi omistaneensa sen.

Etsiminen ei tässä tarkoita sattumanvaraista naaraamista tai suunnitelmatonta haravointia, vaan kaikkensa tekemistä kadonneen löytämiseksi.

Etsii löytääkseen

Vertausten etsijät eivät etsineet vain etsimisen vuoksi, vaan he etsivät mielessään yksi päämäärä: kadonneen löytäminen. Kummassakaan tapauksessa etsijä ei lopeta etsimistä, jos vain on toivoa kadotetun löytymisestä. Niin paimen kuin kolikon kadottanut nainen etsivät kadottamaansa kunnes sen löytävät.

Paimen ei jää kivelle huutelemaan lampaan nimeä ja odottamaan, josko ’karkulainen’ sieltä tulisi takaisin. Eikä nainenkaan käy syömään ajatellen, että kyllä se raha löytyy viimeistään seuraavan siivouksen yhteydessä. Ei, kumpikin etsijä antautuu etsimään kunnes hän löytää.

Kumpikin keskeyttää muut askareet kadotetun löytämiseksi. Paimen etsii lammastaan aktiivisesti kaikin keinoin – ja samoin nainen keskeyttää muut askareet ja ryhtyy etsimään rahaa kunnes sen löytää.

Iloitsemisen arvoista

Kummankin vertauksen lopuksi etsijä iloitsee suunnattomasti kadotetun löytämisestä. Hän ei iloitse siksi, että voi vihdoin lopettaa etsimisen, vaan siksi että se, mitä hän löysi, oli arvokas. Ajattelepa tätä hetki.

Jos kadotat jotain melko arvokasta ja etsittyäsi löydät sen, iloitset toki sen löytymisestä, mutta samaan aikaa harmittelet etsimiseen kulunutta ’turhaa’ aikaa. Tuskin iloitset niin kuin vertauksen nainen tai paimen, jotka ovat liikuttuneen onnellisia kadotetun löytämisestä, että he tahtovat jakaa ilon läheistensä kanssa.

Mutta kuvittelepa, että kadotat jotain äärettömän arvokasta, kuten lapsesi, terveytesi tai asuntosi. Kun sitten löydät kadottamasi, iloitset varmasti samoin kuin vertausten etsijät. Kadotetun pitää merkitä erityisen paljon etsijälle, jotta hän reagoi löytämiseen kuten vertauksen etsijät.

Iloitseminen on suorassa suhteessa siihen, mitä kerran kadotettu ja nyt löydetty etsijälle merkitsi. Vertauksissa se oli hänelle jotain äärettömän arvokasta. Ei vain sellaista, jonka löytämiseksi kannatti nähdä vaivaa, vaan jotain sellaista, minkä kadottaminen todella tuntuu.

Vertausten opetus

Vertaukset avaavat näkymän Jumalan rakkauteen. Samalla vertauksiin on kätketty fariseuksille tarkoitettu ironinen ’piikki’. Fariseukset halveksivat syntisiä ja tuomitsivat heidät sen sijaan, että olisivat nähneet vaivaa heidän ’löytämisekseen’. Vertauksilla Jeesus näyttää heille kuinka kaukana heidän omavanhurskas ja itsekeskeinen vaelluksensa oli siitä asenteesta, jolla Herra suhtautui kadotettuihin ’Israelin lampaisiin’.

Tämän päivän kristillinen kirkko painii saman ongelman kanssa. Tänäänkin kovin moni ’hyvä uskova’ katsoo nenänvartta pitkin näitä syntisiä ja vaatii erottautumista heistä, kun Jumalan meille antama tehtävä kehottaisi meitä päinvastoin tekemään kaikkemme löytääksemme heidät, jotka ovat kerran kadonneet. Jos Jumala on valmis etsimään kadotetun, miksi seurakunnan tehtävä on vain työntää heidät entistä loitommalle?

Paljon suorempaa tulkintaa vertauksille ei voi antaa kuin se, minkä Jeesus itse antoi:

”Yhdestä syntisestä, joka kääntyy, iloitaan siellä enemmän kuin yhdeksästäkymmenestäyhdeksästä hurskaasta, jotka eivät ole parannuksen tarpeessa.”

Jeesus viittaa näillä 99 hurskaalla mitä todennäköisemmin pelastettuihin. Pelastetut ovat toki yhtä arvokkaita kuin ’se kadonnut’, mutta niin kauan, kun yksikin on kadoksissa, Jumala tekee kaikkensa löytääkseen hänet.

Vaihtoehtoisesti ’hurskaat’ tarkoittavat tekstissä fariseuksia, jotka olivat mielestään kelpaavia Jumalan edessä, eivätkä kokeneet tarvetta parannuksen tekoon. Tämä tulkinta on kuitenkin todennäköisesti väärä, koska yhtä hyvin omavanhurskauteen eksynyt fariseus on Herran silmissä arvokas kadotettu lammas kuin julkisyntinenkin. Ironista onkin se, että he ketkä luulivat olevansa pelastettujen joukossa, olivatkin todellisuudessa eksyneitä, keitä Herra tahtoi myös tavoittaa laumaansa.

Joka tapauksessa kummatkin vertaukset puhuvat Herran asenteesta kadotettuja syntisiä kohtaan. Hän etsii kadotettuja alati. Hän ei vain etsi, vaan hän etsii mielessään yksi ainoa päämäärä: löytäminen. En oikein tiedä miten tuota Herramme sitoutumista kadonneen etsimiseen voisi sanoin parhaiten kuvata. Sanoisin sen olevan kiihkeä sammumaton tahto löytää kadotetut sielut, mutta sekin tuntuu lattealta ilmaukselta Jumalan rakkauden paloa kuvaamaan.

Herralle jokainen löydetty ’kerran kadotettu’ sielu on suuren ilon ja juhlan arvoinen. Jeesus ei etsi kiihkeästi tehdäkseen ’hyvää tulosta’, vaan hän etsii löytääkseen jokaisen kerran kadotetun ainutlaatuisen rakkautensa kohteen. Hänelle ei ole merkitystä, onko löydetty ihminen ensimmäinen, viides, 188 321 637:s vai viimeinen puuttuva ’lammas’. Jeesukselle jokainen löydetty ihminen on kallisarvoinen ja rakas. Jokainen kadoksissa oleva on etsimisen arvoinen.

Kadottamani ’juttu’ vertauksesta

Se ’juttu’, jonka ohimennen mainitsin vertausten opetuksesta kerran kadottaneeni, on löytäminen. Usein näitä vertauksia lukiessa puhutaan vain etsimisestä.

Ja kuten alussa totesin, etsimistä on monenlaista. Joku etsii, jos sattuisi löytämään. Toinen etsii, koska muutkin etsivät. On hänkin, joka etsii tietämättä mitä etsii jne.

Näissä Jeesuksen vertauksissa esittämä etsiminen on kuitenkin täysin omaa luokkaansa. Se tarkoittaa etsimistä, jossa etsijä on sitoutunut löytämään kadotetun. Se on etsimistä niin kauan kunnes löytää. Se on etsimistä, joka nousee hädästä kadotettujen tähden.

Vertausten yhteydessä olisi ehkä parempi puhua löytämisestä kuin etsimisestä: etsimisestä, joka päättyy löytämiseen. Vertausten ’pointti’ ei ole etsiminen etsimisen vuoksi, vaan löytäminen.

Vertaukset kuvaavat Jumalan sammumatonta halua löytää jokainen kadotettu ihmissielu. Ne antavat meille esimerkin asenteesta, jonka luulisi näkyvän omassa panoksessamme Jumalan valtakunnan työhön. Uskovina meillä tulisi olla sama asenne kadotettuja ihmisiä kohtaan kuin Kristuksella on.

Eikö Jeesus valinnut juuri seurakunnan välikappaleeksi Jumalan valtakunnan työn eteenpäin viemiseksi? Entä ketkä ovat seurakunta? – Sinä ja minä.

Täten meidän tulee kysyä itseltämme, ’miten etsin?’ ja ’miksi etsin?’ Työ Jumalan valtakunnan eteenpäin viemiseksi on työtä ennen kaikkea kadotettujen löytämiseksi. Mitä ikinä teen Herralle, teen sen vain siksi, että kadotettu ’lammas’ voisi löytää kotiin Herran luo. Kadotettujen löytäminen olkoon siis yhtä lailla minunkin motiivini, palkkioni ja sydämen asiani.

Olisikohan se mullistavaa, jos seurakunnan ihmiset keskittyisivät yhtenä rintamana muodostamaan ’syntisten’ etsintäpartion – sellaisen ketjun, jolla kadonneita etsitään erämaasta. Se tosin tarkoittaa sitä, että tämän päivän ’fariseusten’ pitäisi lakata ’nenänvartta’ katsominen ja löytää sydämeensä Herran asenne kadotettujen löytämiseksi. Välillä tuntuu, että tämän päivän seurakunta välillä etsii syntisiä vain työntääkseen heidät kauemmaksi seurakunnasta!

Mitä ikinä siis teen, minun tulee kysyä itseltäni, miksi niin teen? Etsinkö kadotettuja pelkästään velvollisuudentunnosta? Palaako sydämessäni sammumaton halu löytää kadotettu ihminen? Etsinkö kadotettuja löytääkseni heidät vai siksi, että niin kuuluu tehdä? Etsinkö vain, koska muutkin etsivät? Vai etsinkö siksi, että Herra kiittää minua siitä?

Mitä jos etsin löytääkseni hänet, kuka on kadonnut? Mitä jos tekisin sen hänen vuokseen? Mitä jos tekisin sen ihan vain siksi, että rakastan häntä?

Tällaiset asennekysymykset ovat vaikeita vastata rehellisesti, koska emme välttämättä ole tietoisia asenteistamme. Toivon sinun saaneen uutta valoa tässä käsiteltyihin vertauksiin, mutta ennen kaikkea toivon tekstin herättäneen sinut jakamaan edes hitusen Jeesuksen kiihkeästä halusta löytää kadotetut sielut.

Ja vieläpä toivon pohdintani aloittavan sisäisessä maailmassasi samaisen ’arvokeskustelun’ kristillisen palvelun perimmäisistä motiiveista, jota itse olen käynyt viime päivinä teeman tiimoilla. Rukoilkaamme yhdessä toinen toisillemme Jeesuksen asennetta ja hätää kadotettuja kohtaan, joka Herrallamme on.

Pohdittavaa

Harrastanko mieluummin ’hengellistä puhdetyötä’ kuin kadotetun etsimistä?
Eivätkö he löydäkään itse tietä kotiin?