Milloin valitset tehdä asiat ”vähän sinne päin”? Onko syynä kiire, motivaation puute vai leipiintyminen? Meillä jokaisella on varmasti asioita, joita emme tee aina ”viimeisen päälle” vaan mielestämme ”vähän sinne päin” riittää vallan mainiosti.

Selvennykseksi tarkennan, että ”vähän sinne päin” tekemisellä en tarkoita heikkoa priimaa heikompaa tulosta, joka johtuu osaamattomuudesta tai vaikkapa riittämättömistä resursseista. Termi ”vähän sinne päin” viittaa tässä valintaan olla antamatta parastaan.

”Vähän sinne päin” -asiat ovat meille toissijaisia. Syystä tai toisesta ne eivät ole sydämen asioita, joten emme viitsi antaa niihin parastamme jos kerran vähempikin riittää.

Valinta tehdä ”vähän sinne päin” voi tuntua perustellulta ja harmittomalta, mutta asiaa kannattaa miettiä myös mahdollisen toisen osapuolen kannalta. Miltä sinusta tuntuu, kun sinulle tärkeässä palavereissa tai jumalanpalveluksessa tapaat alati ihmisiä, jotka tulevat sinne valmistautumatta tai unohtavat kerta toisensa jälkeen tulla paikalle. Miltä tuntuu, kun vuodatat sydämesi johonkin projektiin, ja huomaat ettei kukaan muu olekaan antanut parastaan siihen? Olisiko ollut parempi ylipäätään lähtemättä mukaan kuin tehdä jotain vain ”vähän sinne päin”?

Näissä teemoissa liikutaan Malakian kirjan ensimmäisen luvun tekstissä, joka on tällä kertaa artikkelini pohjatekstinä. Siinäkin puhutaan siitä, mitä se on, kun tehdään ”vähän sinne päin” ja miltä se tuntuu hänestä, ketä näin kohdellaan.

Malakian ajan ”vähän sinne päin”

Malakian tekstit ovat syntyneet Israelin paluumuuton jälkeisenä aikana suurin piirtein silloin, kun Nehemian mukana saapui viimeinen paluumuuttajien joukko (432 eKr.) noin sata vuotta ensimmäisen Serubbaabelin johtaman joukon jälkeen (538 eKr.).

Huomaa tämä kulunut sata vuotta. Malakian aikana uudelleen rakennetussa Jerusalemissa eli jo toinen tai kolmas sukupolvi ensimmäisten Jerusalemiin Babylonista palanneiden muuttajien jälkeen.

Toinen temppeli oli tuolloin jo rakennettu ja jumalanpalvelus oli ennallistettu. Jerusalemin linnoittaminen oli sekin jo muuria vaille valmis. Profeetta Malakian näkökulmasta suurin ongelma ei ollut muuri, vaan suurempi ongelma oli kansan rappeutunut moraali ja ulkoiseksi toimitukseksi muuttunut temppelipalvelus.

Oireet temppelipalveluksen järjestämisessä kielivät siitä, että ensimmäisten paluumuuttajien jälkeisten sukupolvien sydämen hehku oli hiipunut ja ihmisiä kiinnosti enemmän jokin muu kuin Jumalan tahdon etsiminen.

Sadassa vuodessa oltiin tultu tilanteeseen, missä ensimmäistä sukupolvea sykähdyttänyt temppelipalvelus oli kadottanut gloorian ja merkityksensä. Siitä oli tullut tapa – semmoinen sunnuntaikirkko.

Ongelman ydin oli siinä, ettei Jumalalle ollut sijaa ihmisten arjessa. Hänestä oli tullut ’sapattisetä’. Temppelissä käytiin tavan vuoksi ’katsomassa’ Jumalaa niin kuin vuodeosastolla käydään katsomassa heikossa hapessa olevaa isoisää tai -äitiä. Malakian aikaan papistolleja kansalle riitti, että Herraa palvottiin ”vähän sinne päin”. Mitä sitä nyt enempää, kun kerran minimi riittää.

Malakian teksti puuttuu tähän epäkohtaan – Jumalan palvelemiseen ”vähän sinne päin”. Se kuvaa sitä, miltä tuo ”vähän sinne päin” näytti Jumalan silmissä. Luetaanpa.

”Poika kunnioittaa isäänsä ja palvelija herraansa. Mutta jos minä olen isä, missä on minun kunnioitukseni? Ja jos minä olen Herra, missä on minun pelkoni? sanoo Herra Sebaot teille, te papit, jotka halveksitte minun nimeäni.

Mutta te kysytte: ”Miten me olemme halveksineet sinun nimeäsi?” Siten, että tuotte alttarilleni saastunutta leipää. Mutta te kysytte: ”Miten me olemme sinut saastuttaneet?” Siten, että sanotte: ”Herran pöytä on halpa-arvoinen.”

Kun tuotte uhriksi sokean eläimen, eikö se ole paha asia? Kun tuotte uhriksi ontuvan ja sairaan, eikö siinä ole mitään pahaa? Viepä se maaherrallesi! Olisiko hän tyytyväinen sinuun, olisiko hän sinulle suosiollinen? sanoo Herra Sebaot.

Lepyttäkää siis Jumalaa, että hän armahtaisi meitä. Mutta kun teidän kättenne annit ovat tällaisia, olisiko hän teille suosiollinen? kysyy Herra Sebaot. Kunpa teidän joukossanne olisi joku, joka sulkisi ovet, ettette turhaan sytyttäisi tulta alttarilleni! Minä en ole mieltynyt teihin, sanoo Herra Sebaot, enkä hyväksy ruokauhria teidän kädestänne.

Auringonnousun maista aina auringonlaskun seuduille asti minun nimeni on oleva suuri kansojen keskuudessa. Joka paikassa uhrataan suitsuketta minun nimeni kunniaksi ja tuodaan puhdas ruokauhri. Minun nimeni on oleva suuri kansojen keskuudessa, sanoo Herra Sebaot. Mutta te häpäisette sen, kun sanotte: ”Herran pöytä on saastainen ja sen hedelmän syöminen arvotonta.”

Ja te sanotte: ”Mikä vaiva!” ja pidätte sitä turhana, sanoo Herra Sebaot. Te tuotte varastettuja, ontuvia ja sairaita eläimiä uhrilahjaksi. Minäkö suostuisin ottamaan ne vastaan teidän kädestänne? sanoo Herra. Kirottu olkoon petturi, jolla on laumassaan kelvollinen uros ja joka on luvannut sen Herralle, mutta uhraakin viallisen. Sillä minä olen suuri kuningas, sanoo Herra Sebaot, ja minun nimeni on pelätty kansojen keskuudessa.” (Mal. 1:6-14)

Suosittelen, että luet tekstin vielä toistamiseen – ja vedät syvään henkeä sen jälkeen. Mieti tekstin tilannetta ja mieti samoista lähtökohdista Herran palvelusta omassa kontekstissa.

”Vähän sinne päin” Jumalan silmin

Teksti puhuu siitä, miltä ”vähän sinne päin” näytti Jumalan silmin Malakian ajan temppelipalveluksessa. Temppelipalveluksen keskiössä oli uhraaminen, josta oli varsin tarkat ohjeet leeviläislaissa.

Malakian tekstin ongelman ydin kosketti Herralle uhrattujen eläinten ’laatua’ – ts. mitä me annamme omastamme Herralle. Leeviläislaissa (3. Moos. 22) oli tästäkin selkeät ohjeet. Jumalalle sai tarjota uhriksi vain puhtaita ja moitteettomia eläimiä – siis parasta.

”Viallista eläintä ette saa tuoda uhriksi, sillä sellaisella ette saa Herran suosiota osaksenne. Jos joku tuo naudan, lampaan tai vuohen yhteysuhriksi Herralle joko täyttääkseen uhrilupauksen tai antaakseen vapaaehtoisen lahjan, eläimen täytyy olla virheetön eikä siinä saa olla minkäänlaista vammaa; muuten uhri ei ole Herralle otollinen.” (3. Moos. 22:20-21)

Selkokielellä sanottuna jos tahdoit uhrata Jumalalle jotain, sinun oli määrä antaa hänelle parastasi. Jos tahdot eroon jostain itsellesi tarpeettomasta tai ylimääräisestä, ole hyvä äläkä tuo sitä Herrasi riesaksi. Meille Uuden testamentin uskoville Kristuksen uhrikuolema on mitä parhain kuva siitä, miten Jumala antaa hänkin aina parastaan meille – antaisimmeko siis vastavuoroisesti mekin?

Malakian mukaan papit toimittivat uhreja epäkelvoista uhrieläimistä vastoin parasta tietoaan. Heille riitti ”vähän sinne päin”. He eivät ilmeisesti ymmärtäneet, kenen kanssa he olivat tekemissä. Tästä Herra muistuttaa heitä viittaamalla itseensä tekstissä seitsemän kertaa nimellä ”Herra Sebaot” (”sotajoukkojen Herra”). Hän ansaitsee, halajaa ja vaatii parasta.

Herra kysyy papeilta, että kehtaisivatko he antaa samoja ’lahjoja’ keisarillisen Persian maaherroille – puhumattakaan Keisarista! Mitä tapahtuisi, jos dumppaisivat sokeat, sairaat tai varastetut eläimet lahjaksi keisarille? Olisiko keisari suosiollinen vai hävittäisikö hän mokoman röyhkeän kansan?

Niin, Herralle he kyllä kehtasivat antaa sutta ja sekundaa – ja odottaa vielä hänen suosiotaan. Heidän mielestään Herralle kyllä riitti ”vähän sinne päin”, kunhan nyt tulee minimi täytetyksi vaikka vähän rimaa hipoen tai sen ali…

Sitten tullaan Jumalan vastauksen mielenkiintoisimpaan osaan. Lukijalle lienee kyllä selvää, mitä mieltä Herra näistä hänelle dumpatuista kotikäyttöön ja kirpputorillekin kelpaamattomista lahjoista oli. Mutta mitä Herra käskee tehdä asian korjaamiseksi:

”Kunpa teidän joukossanne olisi joku, joka sulkisi ovet, ettette turhaan sytyttäisi tulta alttarilleni! Minä en ole mieltynyt teihin, sanoo Herra Sebaot, enkä hyväksy ruokauhria teidän kädestänne.” (Mal. 1:10)

Jumalan ratkaisu ei ollut se, että jos te nyt edes yrittäisitte yltää vähän parempaan. Herra ei tinkinyt, ehdottanut kompromissia tai odottanut selityksiä. Oli parempi lopettaa puolisydäminen jumalanpalvelus kuin jatkaa Jumalan nimen pilkkaamista palvelemalla häntä ”vähän sinne päin”.

Piittaamattomuus uhripalveluksessa oli pelkkä näkyvä oire varsinaisesta sairaudesta. Oireiden lievittäminen ei poistaisi sairautta. Sairaus oli puolisydämisyys, mikä vain näkyi piittaamattomuutena uhripalveluksessa.

Puolisydämisyys tai keskinkertaisuus on vastenmielistä Jumalan silmissä. Hän ansaitsee parhaan. Jos ”vähän sinne päin” oli parasta, mitä he viitsivät hänelle antaa, oli parempi olla antamatta. Jumala ei tarvitse meidän apuamme tai sääliämme. Sen sijaan hän ottaa mieluusti vastaan sen, minkä annamme hänelle parhaastamme.

Pohjimmiltaan Jumala sanoo: ”Jos en saa parasta sinusta enkä parasta sinulta, niin ole hyvä älä tuo minulle mitään.” Jumalan näkökulmasta jokin ”vähän sinne päin” ei ole parempi kuin ei mitään. Jos et halua antaa parastasi Jumalalle, on parempi olla antamatta mitään – hän tulee toimeen kyllä varsin mainiosti.

Kyse ei ollut siitä, etteivätkö Malakian ajan papisto ollut kiireistä kaikissa touhuissaan. Heillä riitti työtä virheellistenkin eläinten teurastamisessakin – puhumattakaan muusta temppelin arjen touhusta. He jatkoivat Jumalan palvelemista totutun tavan mukaan, mutta eivät heränneet antamaan hänelle parastaan.

Jumala on kiinnostuneempi laadusta kuin paljosta touhun määrästä. Jumala ei tahtonut ’kiitoslahjaksi’ kansalta tähteitä ja jämiä, mutta niin kauan kuin pappien mielestä ”vähän sinne päin” ajoi asiansa, kansa ei joutunut kohtaamaan puolisydämisyyttään.

Viime kädessä papit olivat avainasemassa herättääkseen kansan puolisydämisestä uhraamisesta. Miksi papit eivät kieltäytyneet uhraamasta ylijäämiä tai tähteitä Jumalalle? Niin kauan kuin he ottivat vastaan tähteet ja jämät ja suostuivat uhraamaan niitä, kansa jatkoi samaan malliin.

Jos papit vain puuhastelivat tällaista ja hyväksyivät uhrit ”vähän sinne päin”, niin kuka sitten kutsuisi kansaa nostamaan tasoa? Se oli papin tehtävä ja siksi Jumala vaati tekstissä papit tilille ensimmäisenä.

No, mitäs tämä meitä liikuttaa?

Jumalan palvelijoille näytti riittävän, että päivittäiset uhrit pyörivät, kansa uhrasi temppeliin verot tai poikkesi sapattina esipihalla tapaamassa tuttuja. Niin kauan, kun vain jotain tapahtui ja oli mukavasti puuhaa, niin kaikki oli hyvin. Ja kun ei tarvinnut antaa työhön parastaan ja ”vähän sinne päin” riitti, oli kaikilla mukavaa ja näin hyvä suojatyöpaikkakin oli taattu.

Malakian aikalaiset tekivät samaa mitä meidän aikanamme tehdään. Siellä täällä papit toimittelevat kirkon asioita viikosta toiseen vailla tarkoituksellisuutta tai ajatusta siitä, mihin puuha ja tekeminen tähtää. He tarkastavat tehtäväluettelosta ja kalenterista, että hommaa riittää; ensin tämä ja sitten tuo, jne.

Tiedän omasta puolestani, että seurakuntatyö voi olla petollista siinä, että siihen on helppo eksyä tekemään sitä sun tätä ”vähän sinne päin”, jos kadottaa näkynsä palvella Jumalaa kokosydämisesti. Saamme kulutettua vuoden jos toisenkin puuhastellessamme ’temppelissä’ uhraten Jumalalle pelkkää ylijäämää tai tähteitä. No, mitä Jumala siihen sanoo?

”Kunpa teidän joukossanne olisi joku, joka sulkisi ovet, ettette turhaan sytyttäisi tulta alttarilleni!”

Jumala ei vuodattanut Pyhää Henkeä seurakuntaan siksi, että seurakunta puuhastelisi pikkupalveluksia hänen nimessään ja uhraisi ylijäämästään (aika, varallisuus, taidollisuus, jne.) jotain näön vuoksi ”vähän sinne päin”.

Jumala loi seurakunnan Pyhän Hengen temppeliksi; se tarkoittaa asuinsijaksi, missä ihminen kohtaa Jumalansa ja saa vuodattaa sydämensä hänelle – ts. palvoa ja palvella häntä.

Tällä en tarkoita, että Jumala kutsuu seurakuntaa panostamaan sunnuntaijumalanpalvelukseen, kokemuksellisuuteen tms. Jos Pyhän Hengen vuodatus olisi ollut vain tunnekokemus tai alttari – tuskin Jeesus olisi Hengen vuodattamisen ’ennakkoinfossa’ sanonut näin:

”Mutta te saatte voiman, kun Pyhä Henki tulee teidän päällenne, ja te tulette olemaan minun todistajani sekä Jerusalemissa että koko Juudeassa ja Samariassa ja aina maan ääriin saakka.” (Ap. t. 1:8)

Pyhän Hengen vuodatus ei ollut vain sunnuntaitilaisuuden rukouspalvelua varten. Jumalan Pyhä Henki vie seurakunnan matkalle kadotettujen ihmisten luo kaikkialle sinne, missä seurakunta on 24×7.

Se ei ole toimeliasta puuhaa ”vähän sinne päin”, vaan sitä, kun iloiten annamme koko elämämme Jumalalle kiitoslahjaksi. Se on sitä, kun Jumala iloitsee meidän ilostamme antaa hänelle – siis ilosta, joka nousee siitä, kun annamme parhaamme ehdoitta hänen käyttöönsä.

Herra Jeesus on antanut parhaansa edestämme – hän on antanut kaiken. Hän ei tarvitse meidän ”vähän sinne päin” suorituksia. Hän ei tarvitse meidän jämiämme eikä romujamme. Jos meillä ei ole antaa parasta, on parempi olla antamatta mitään:

”Kunpa teidän joukossanne olisi joku, joka sulkisi ovet, ettette turhaan sytyttäisi tulta alttarilleni!”

Tätä taustaa vasten on lähes Jumalan pilkkaa, jos aikamme, resurssimme ja motivaatiomme kuluvat siihen, kun toimeliaina toteutamme kaikkea muuta, mutta Jumalan sydämellemme laskema näky jää tekemättä tai teemme sen vain ”vähän sinne päin”.

Olisiko siis tänään hyvä hetki pysäyttää voimavarat syövä toimeliaisuuden pyörä ja kutsua kanssaihmiset yhteen kokosydämiseen jumalanpalvelukseen, jossa annamme kukin parhaamme Herralle?

Pohdittavaa

Mikä on ”se jokin”, jonka tahdon koko sydämestäni tehdä Herralle?
Mitä ovat asiat, jotka ovat harhauttaneet minut palvomaan Herraa ”vähän sinne päin”?