Tämä artikkeli jatkaa jo aiemmin aloittamaani teemaa John Wesleyn pienryhmien käyttöön laatimasta yleisestä ohjeesta, joka tunnetaan nimellä ”The General Rules”. Wesleyn pienryhmiin pääsyn ainut vaade oli ”halu paeta tulevaa vihaa ja pelastua synneistään”. Hänen tulkintansa oli, että jos ihminen todella sydämestään halusi pelastua synneistään, ei halun synnyttämä hedelmä voinut olla näkymättä ihmisen elämässä.

Wesley edelleen kirjoitti tämän halun auki käytännöllisen ohjeen muotoon, mistä muodostui sittemmin kolmen kohdan ohje, jota alettiin noudattaa Wesleyn pienryhmissä. Pitää kuitenkin muistaa, ettei ohje Wesleyn omassa elämässäkään noussut vaatimuksesta, vaan päinvastoin sen kohdat olivat luonnollinen seuraus elävästä uskosta, jonka ihminen on saanut vastaanottaa sydämeensä lahjana Herralta Jeesukselta.

Toisin sanoen sydämestään vilpittömästi pelastusta etsivä ihminen tuottaa tämän ohjeen mukaista elämää kuin luonnostaan. Ohjeeksi kirjoitettuna tämä hedelmä näkyi kolmena kehotuksena, jotka ovat:

1. ”Vältä väärää” – ”do no harm”

2. ”Tee hyvää” – ”do good”

3. ”Säilytä Jumalan armon yhteys” – ”attend upon the ordinances of God”

Tässä paneudun ohjeen toiseen kohtaan eli ”tee hyvää”. Jos et ole tutustunut tämän sarjan ensimmäiseen osaan ”vältä väärää”, kannattaa sinun lukea se ensin. Siinä selitetään myös tarkemmin Wesleyn laatimien ohjeiden taustaa ja tarkoitusta, mikä on hyvä tuntea ymmärtääkseen ohjeen tarkoituksen oikein, vaikka toki teksti toimii itsenäisenä kokonaisuutenakin.

”Tee hyvää” – rakkauden aktiivinen argumentti

Ensimmäisen sääntö ”vältä väärää” kertoi, mitä ihmisen tulee elämässään välttää, jotta hän säilyy oikealla tiellä ja oikeassa suhteessa Herraan Jeesukseen. Väärän välttäminen on rakkauden passiivinen argumentti; pitäytyä rikkomasta Herraa Jeesusta vastaan, eli olla aktiivisesti rikkomassa suhdetta Jeesukseen.

Väärän välttäminen ei kuitenkaan ole koko totuus. Jos näin olisi, surkastuisi uskovan elämä hyvin pian passiiviseksi elämättömäksi elämäksi, jossa ei ole sijaa toimivalle rakkaudelle. Jos uskovan elämä suhteessa Jeesukseen olisi vain virheiden välttämästä, olisi helppo laittaa kädet taskuun, eristäytyä muista ihmisistä ja keskittyä vain pitäytymään erossa kaikesta pahasta. Jos ei tee mitään, ei tee virheitä.

Kehotus ”tee hyvää” antaa rakkaudelle kädet ja jalat. Se on kehotus aktiiviseen rakkauteen, mihin Raamatussa meitä toistuvasti kehotetaan. ”Vältä väärää” ja ”tee hyvää” ovat erottamaton vastinpari – vasta yhdessä ne puhuvat siitä rakkaudesta, jolla Herra Jeesuskin meitä rakastaa. Kristuksen rakkaus on aktiivista, toimivaa, rakkautta.

Samasta toimivasta rakkaudesta on kyse myös siinä rakkaudesta, mistä Raamattu puhuu meidän uskovien keskinäisenä rakkautena. Se on uskon synnyttämää rakkautta, mistä Paavalikin puhuu kirjeessä galatalaisille: ”Ainoa tärkeä on rakkautena vaikuttava usko” (Gal. 5:6b).

Käsitys näkyvästä, tuntuvasta ja elämän makuisesta rakkaudesta on hyvin raamatullinen; sellaista rakkautta, jolla ei ole käsiä tai jalkoja, tai joka ei löydä näkyvää muotoa ihmisten välisessä kanssakäymisessä, ei oikeastaan edes ole olemassa (Jaak. 2:14-26).

Rakkaus, jota ei anneta eteenpäin, lakkaa olemasta rakkautta. Rakkaus elää suhteessa; se elää ihmisen ja Jumalan välisessä suhteessa kuten myös ihmisten keskinäisessä suhteissa. Uskossa ja rakkaudessa on kyse suhteesta Jumalaan, uskon lahjan säilyttämisestä ja vaalimisesta siten, että se johtaa yhä enenevään Jumalan tuntemiseen ja syvempään rakkauteen Kristuksessa.

Ihmisten välisessä kanssakäymisessä rakkaus puolestaan näkyy käytännöllisenä armollisuutena, anteeksiantamisena ja laupeuden tekoina – ts. hyvyytenä. Jos rakkaus ei olisi aktiivinen, miten voisi täyttyä Herran Jeesuksen viimeisellä ehtoollisella antama tunnusmerkki, josta hänen seurakuntansa maailmassa tunnetaan:

”Minä annan teille uuden käskyn: rakastakaa toisianne! Niin kuin minä olen rakastanut teitä, rakastakaa tekin toinen toistanne. Kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakastatte toisianne.” (Joh. 13:34-35)

Kysynkin, miten ’kaikki’ tuntevat Jeesuksen omat hänen opetuslapsikseen, jos rakkaus on vain passiivinen sydämen kätköihin piilotettu kummajainen. Tai jos rakkaus on vain tunne, joka mystisesti yhdistää uskovia. Miten maailma voisi tällöin nähdä rakkauden?

Eikö keskinäinen rakkaus tulekin näkyviin siinä, miten me suhtaudumme toisiimme ja kohtelemme toinen toistamme? Meidän rakkautemme Kristukseen punnitaan keveäksi tai kestäväksi lähimmäisessämme (Matt. 25:40, 45).

Siinä, missä lahjaksi saatu rakkaus löytää tien meidän käsiemme ja jalkojemme kautta lähimmäisen luo, alkaa rakkaus puhumaan kiistatonta kieltä. Rakkauden teot eivät puhu meistä ihmisistä, vaan ne todistavat siitä rakkaudesta, joka rakasti meitä ensin ja sytytti meidät palamaan samalla rakkaudella.

Ylivertaisesta rakkaudesta kirjoittaa rakkauden apostoli Johannes kirjeessään, mitä kauneimmalla tavalla. Hänen sanoissaan on tiivistetty rakkauden ydin:

”Siinä on rakkaus – ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi. Rakkaat ystävät! Kun Jumala on meitä näin rakastanut, tulee meidänkin rakastaa toisiamme. Jumalaa ei kukaan ole koskaan nähnyt. Mutta jos me rakastamme toisiamme, Jumala pysyy meissä ja hänen rakkautensa on saavuttanut meissä päämääränsä.” (1. Joh. 4:10-12)

Tästä rakkaudesta me puhumme. Ja tästä rakkaudesta todistamme lähimmäisille omalla elämällämme. Ja mikä on se, mikä elämästämme näkyy? Se, mitä teemme ja se, mitä jätämme tekemättä – niin hyvässä kuin pahassa.

”Tee hyvää” – todistus Jumalan rakkaudesta

Uuden testamentin kirjeissä toistuu kehotus tehdä hyvää. Sitä ei toisteta vaatimuksena ansaita paikkamme Jumalan edessä, vaan kehotus muistuttaa meitä Johanneksen mainitsemasta rakkaudesta, jolla Jumala meitä tälläkin hetkellä rakastaa.

Jumalan rakkaus ei ole toimeton eikä abstrakti. Jumalan rakkaus on tehty meille tiettäväksi Jumalan teoissa meidän hyväksemme – etenkin Kristuksen ristillä. Samoin me voimme nimetä lukuisia tilanteita omasta elämästämme, jossa Jumalan rakkaus on tullut mitä konkreettisemmalla tavalla meidän osaksemme.

Kehotukset tehdä hyvää muistuttavat meitä rakkauden toimeliaisuudesta. Toisin sanoen kehotus hyvään, kehottaa meitä antamaan eteenpäin jotain siitä hyvästä, mitä olemme Kristuksessa itsellemme saaneet omistaa. Tehkää hyvää on täten kehotus laittaa lahjaksi saatu rakkaus ja hyvyys kiertämään.

Paavali kehottaa meitä tähän toistuvasti. Otetaan vaikkapa muuta esimerkki hänen kirjeistään Tessalonikan, Efesoksen ja Galatian seurakunnille.

”Mutta älkää te, veljet, väsykö tekemään hyvää.” (2. Tess. 3:13)

”Armosta Jumala on teidät pelastanut antamalla teille uskon. Pelastus ei ole lähtöisin teistä, vaan se on Jumalan lahja. Se ei perustu ihmisen tekoihin, jottei kukaan voisi ylpeillä. Mekin olemme Jumalan tekoa, luotuja Kristuksen Jeesuksen yhteyteen toteuttamaan niitä hyviä tekoja, joita tekemään Jumala on meidät tarkoittanut.” (Ef. 2:8-10)

Ja vielä kerran Paavali kehottaa meitä olemaan väsymättä tekemään hyvää:

”Meidän ei pidä väsyä tekemään hyvää, sillä jos emme hellitä, saamme aikanaan korjata sadon. Kun meillä vielä on aikaa, meidän on siis tehtävä hyvää kaikille, mutta varsinkin niille, joita usko yhdistää meihin.” (Gal. 6:9-10)

Kuten sanottu, rakkaus ei ole passiivinen eikä se jää piiloon. Rakkaus ja hyvyys ei saada vain puheeksi. Meidän aikamme suomalaiset tietävät, mitä se on, kun hyvyys jää puheen tasolle. Ehkä juuri siksi, kovin moni on hidas kuulemaan, kun hän jää odottamaan jotain katetta kauniille sanoille. Kuinka moni katsoo meitä juurikin miettien sitä, missä se rakkaus näkyy.

”Ei pidä väsyä tekemään hyvää”

Paavalin kehotus olla väsymättä tekemään hyvää kuvaa juurikin sitä, miten rakkaus on tahtomista. Ei ole aina helppo tehdä oikein tai tehdä pyyteetöntä hyvää. Lähes aina on helpompaa työntää kädet syvälle taskuun mieluummin kuin ojentaa auttava käsi lähimmäiselle. Jos ei saa aina pahakaan palkkaansa, vielä harvemmin hyvyys palkitaan.

Harvoja hyvyydestään jo tässä ajassa palkituksi tulleita on edesmennyt äiti Teresa. Hän eli käytännössä koko elämänsä Jumalalle ennen toista maailmansotaa. Sodan jälkeen vuonna 1946 hän koki kutsun aloittaa köyhien auttamisen, mistä me hänet erityisesti tunnemme. Hän sai 1979 Nobelin rauhanpalkinnon ja vuonna 2003 katolinen kirkko julisti hänet autuaaksi. Näistä huomionosoituksista me äiti Teresan tunnemme. Mutta mikä jää meiltä huomaamatta, on tuo aika vuodesta 1946 aina vuoteen 1979 ja sen jälkeen. Koko sen ajan äiti Teresa työskenteli väsymättä köyhien auttamiseksi – ilman, että hän olisi kuullut päivittäistä kiitosta työstään.

Yleensä hyvyydestä ei saa palkintoa, vaan joskus jopa päinvastoin. Hyvyys on kuitenkin se hedelmä, mistä Kristuksen seurakunnassa vallitseva rakkaus tunnetaan. Sen tähden Paavali kehotti uskovia olemaan väsymättä tekemään hyvää. Emme tee hyvää siksi, että saamme kiitoksen, vaan että Jeesus Kristus tekee hyvää meidän elämässämme lakkaamatta:

”Meidän ei pidä väsyä tekemään hyvää, sillä jos emme hellitä, saamme aikanaan korjata sadon.”

Paavalin kehotus on rohkaisun sana väsyneille työntekijöille. Kaikilla on pettymyksen ja masennuksen hetkiä, jolloin näyttää siltä, ettei sanoillamme tai teoillamme ole mitään merkitystä. Niin ei asia kuitenkaan ole. Voi olla, että emme näe työn tulosta sen tähden, että sekoitamme kylvö- ja korjaamisajan. Ehkä on meidän aikamme kylvää, jotta joku muu saa korjata sadon.

Paavalia ei motivoinut hyvän tekemiseen kiitos. Hän valitsi tehdä hyvää, jotta evankeliumi menestyy. Sen tähden hän kehottaa meitä käyttämään eteemme tulevat tilaisuudet tehdä hyvää muille niin kauan kuin se on mahdollista.

Tämä velvollisuus tehdä hyvää on meillä kaikkia ihmisiä kohtaan, mutta koska kyseessä on todistus Kristuksen rakkaudesta, joka vallitsee hänen seurakunnassaan, emme saa evankeliumin levittämisen innossa kieltää hyvyyttä kanssauskoviltakaan – sisarilta ja veljiltä. He ovat ennen muuta meidän lähimmäisiämme, jotka Herra Jeesus on antanut meille rakastettaviksi. Hyvän tekeminen ei ole täten jonkinlaista käännytystoimintaa, vaan aktiivinen osa uskovalle normaalia lähimmäisenrakkautta, joka ei valikoi kohdetta hyödyn perusteella.

Jos seurakunnan hyvyyden teot kohdistuisivat aina vain seurakunnan ulkopuolelle, kertoisiko se siitä, mitä Jeesus on tehnyt meidän hyväksemme pyyteettä, vai kertoisiko se yksinomaan halustamme käännyttää ihmisiä?

Missä hyvyys vallitsee meidän keskellämme, siellä on tilaa olla ihminen ja tilaa tulla kohdatuksi. Se, että Herran Jeesuksen rakkaus, saa näkyä meidän keskinäisissä kokoontumisissa, todistaa seurakunnan ulkopuolelle kohdistuvan laupeuden alkuperän aitoudesta.

Kutsu käytännön rakkauteen

Jumala on kutsunut meidät rakastamaan toinen toisiamme sillä rakkaudella, jolla hän meitä rakastaa. Hän on kutsunut meidät tuomaan rakkautemme esiin.

Itselleni jäyhänä suomalaisena miehenä rakkauden tunnustus sanoin leperreltynä on jotenkin kovin vaikeita ja tuntuvat teennäiseltä. Olen siitä kantanut huonoa omaatuntoa ihmissuhteissa, mutta minkä sitä ihminen luonteelleen voi. Minun tapani rakastaa on ollut enemmän siinä, mitä minä teen ja miten minä suhtaudun ihmisiin.

Täten Raamatun kutsu tehdä hyvää, on minulle henkilökohtaisesti helpotus. Minä saan kertoa rakkaudestani Jeesukseen käsilläni ja elämälläni. Ne pienet hyvyyden teot todistavat siitä, että se muutos, minkä usko Jeesukseen Kristukseen on saanut minussa aikaan, on tosi. Jos ei mikään elämässäni kertoisi Herralta saadun rakkaudenlahjan olemassaolosta, kenet minun rakkauteni vakuuttaisi? Se tuskin vakuuttaisi edes minua itseäni. Sen sijaan arjen pienetkin hyvyyden teot vakuuttavat minut siitä kestävästä perustasta, jolle elämäni olen Jumalan armosta saanut rakentaa.

Siinä missä Uusi testamentti ja Wesleyn toinen sääntö kehottavat minua tekemään hyvää – hyvyys, joka tulee esiin lähimmäisteni kautta ja jopa minun kauttani, todistaa minulle Jumalan rakkaudesta.

Kutsu hyvyyteen ei ole vaade – se on kutsu saamaan enemmän. Olen kuullut sanottavan, että rakkautta ei voi pitää itsellä, vaan jos rakkauden tahtoo saada, se pitää antaa eteenpäin. Sama toteutuu myös siinä, kun puhumme rakkaudesta käytännössä – hyvyydestä ja hyvyyden teoista.

Käytännön hyvyyttä

Lopuksi tahdon vielä kerrata ihan itseäni varten, mitä ovatkaan asiat, jotka sisältyvät sanoihin ”tee hyvää”.

Wesleyn ohjeen mukaan hyvä tekeminen tarkoittaa kaikenlaisten armollisten ja hyvien tekojen tekemistä kaikille ihmisille niiden mahdollisuuksien ja resurssien puitteissa, joita Herra on meille suonut.

• Heidän ruumiilleen: jakaa ruokaa nälkäisille, vaatettaa alastomat, vierailla heidän luonaan ja auttaa heitä, ketkä ovat sairaita tai vankeudessa.

• Heidän sielulleen: neuvoa, moittia, kehottaa lähimmäistä niin, että he tulevat vapaaksi Kristuksessa.

• Heidän hengelleen: pitää evankeliumi esillä, jotta he voivat meidän tavoin paeta tulevaa vihaa ja pelastua synneistään.

• Uskovien kesken: auttaa toinen toista työnteossa, elannon hankkimisessa, ostamisessa, myymisessä ja paljossa muussa, koska me tiedämme, että maailma pitää huolen omistaa, joten meidän tehtävämme on myös pitää huoli omistamme.

Puhe rakkaudesta on koko täten koko elämän kokoinen asia. Rakkaus, joka on pienempi kuin elämä, ei ole rakkautta, josta Raamattu puhuu ja jota saamme kokea Jumalan Pyhän Hengen kautta tänäkin päivänä.

Palaamme lopulta siihen, että kyse hyvän tekemisessä ei ole teoreettinen eikä edes käytännöllinen. Melko usein tiedämme kuin itsestään, mikä on oikein ja mikä on sitä, mihin Herra Jeesus meitä kehottaa. Kun tulee puhe hyvän tekemisestä, ei vaikea kysymys ole lainkaan se, ”mitä meidän pitäisi tehdä?”, vaan se ”mitä me tahdomme tehdä?”

Rakkaus on tahdon asia; Jumala rakastaa meitä, koska hän tahtoo tehdä niin. Ja me saamme rakastaa häntä takaisin, jos vain tahdomme tehdä niin.

Pohdittavaa

Onko ”tehdä hyvää” luonteeltaan vaatimus vai lupaus?
Miksi Raamattu kehottaa uskovia tekemään hyvää?