Tekstin psalmi 123 on ’matkalaulu’ Babylonian pakkosiirtolaisuudessa kirjoitettujen psalmien kokoelmasta. Sen kirjoittanut henkilö kokee muukalaisuutta vieraalla maalla. Kirjoittaja ei ole valinnut osaansa tulla vierasta maata asuttamaan – hän tuli pakosta, ei omasta halustaan.

Olosuhteet toivat hänet Babylonian kaksoisvirran yltäkylläisille seuduille. Yltäkylläisyys ei kuitenkaan poistanut hänestä muukalaisuuden tunnetta eikä lievittänyt koti-ikävää. Tosin ikävä oli tullut jäädäkseen, koska kotia ei enää ollut. Se oli hävitetty.

Meidän ajassamme ja maassamme kirjoittaja voisi olla vaikkapa Suomen sotien aikaan Ruotsiin sotaa turvaan lähetetty sotalapsi, Karjalan evakko tai tämän päivän turvapaikan hakija.

Yhtä lailla kuka tahansa meistä voisi olla tuo kirjoittaja. Riittää, kun kokee itsensä ulkopuoliseksi ihmisten joukossa. Tietänet tunteen – olen tässä ihmisten ja yltäkylläisyyden keskellä, mutta en tunne kuuluvani joukkoon. On vain he ja minä – ei me. Luetaan psalmi.

”Minä nostan silmäni sinua kohti, joka asut taivaissa. Katso, niin kuin palvelijoiden silmät katsovat heidän isäntiensä kättä ja niin kuin palvelijattaren silmät katsovat hänen emäntänsä kättä, niin meidän silmämme katsovat Herran, meidän Jumalamme, puoleen, kunnes hän armahtaa meitä.

Armahda meitä, Herra, armahda meitä, sillä kylliksi olemme jo saaneet halveksuntaa. Sielumme on jo saanut aivan kyllikseen ylimielisten pilkasta, ylpeitten ylenkatseesta.” (Ps. 123)

Matkalaulu

Psalmin otsikkoa ”Herra, armahda meitä” seuraa päällekirjoitus ’matkalaulu’. Heprean kielestä ’matkalauluksi’ käännetty sana tarkoittaa ”nousemista”. Se voi olla myös viittaus Jerusalemin temppeliin johtaviin 15 askelmaan – eli vertauskuvalliseen ihmisen tiehen arjesta maanpinnalta Jumalan läsnäoloon.

Yleiskielessä tuo nouseminen tarkoittaa matkantekoa. Nouseminen matkanteon sanana on varsin luonnollinen valinta Israelin alueella, missä Jerusalemiin matkanneet pyhiinvaeltajat eli ’matkaajat’ nousivat varsin kirjaimellisesti pitkiä matkoja päästäkseen ’ylös’ Jerusalemiin.

Kolmas vaihtoehto sanan ’matkalaulu’ merkitykselle on, että se yksinkertaisesti kuvaa pakkosiirtolaisuutta Babyloniassa pitkänä matkana vieraalla maalla, missä Herra antaa siunauksensa omilleen siitä huolimatta, että he joutuvat elämään erossa kotimaastaan.

Kun nämä ’matkalaulun’ merkitystä yhdistää, ne antavat kuvan matkasta, jossa ihminen kokee vierautta matkalla nykyhetkessä ja toivoo pääsevänsä kotiin – on tuo koti sitten olemassa tai ei. Psalmin 123 laulu ei kerro matkasta innoittavana tai silmiä avaavana kokemuksena. Se puhuu matkasta koti-ikävän vaivaavan matkaajan sanoin. Se puhuu muukalaisuuden kokemuksesta. Se on väsyneen pienen ihmisen hätähuuto Jumalan puoleen: ”armahda meitä, Herra, armahda meitä”.

Se on huuto myös suoraan minun sydämestäni. Tiedätkö – muukalaisuus kuluttaa. Muukalaisuus syö sisältäpäin – nakertaa elinvoimaa. Ja kun tuo elinvoima käy vähiin, matkamiehen huulille yltää enää kaksi sanaa: ”armahda meitä”. Siinä on kaikki. Jokainen kerran elämäänsä väsynyt tietää, ettei muuta tarvita eikä sitä muuta jaksakaan huulilleen nostaakaan.

Katso kättä

Psalmin 123 matkalaulu ei ole sanomaltaan kuin vanha suomalainen iskelmä. Se ei siis ole laulu epätoivolle ja lohduttomuudelle. Se on muukalaisen sydämen laulu Jumalalle. Se on laulu, jossa elämään väsyneitä matkaajia kehotetaan katsomaan olosuhteiden läpi yli horisontin.

Kun matkaajan katse kulkee pois näkyvästä, se löytää läheltään jotain, mitä se ei aiemmin tavoittanut. Matkaaja huomaa, ettei hän olekaan yksin. Laulun ydinsanoma on sen toisessa säkeessä. Se on toivon säe.

”Katso, niin kuin palvelijoiden silmät katsovat heidän isäntiensä kättä ja niin kuin palvelijattaren silmät katsovat hänen emäntänsä kättä, niin meidän silmämme katsovat Herran, meidän Jumalamme, puoleen, kunnes hän armahtaa meitä.” (Ps. 123:2)

Psalmisti vertaa matkaajan ja Jumalan suhdetta isännän ja orjan sekä emännän ja orjattaren suhteeseen. Mietin, mitä orjat tai orjattaret näkevät omistansa kädessä? Miksi psalmisti sanoo orjan katsovan kättä? Miksi käden liike, miksi eivät sanat?

Ehkä siksi, että kädessä on kaikki – koko elämä. Teksti selittää vertauskuvan kärjen sanoin

”…niin meidän silmämme katsovat Herran, meidän Jumalamme, puoleen, kunnes hän armahtaa meitä.”

Armahtaminen on konkreettinen teko – ei pelkkää puhetta. Armo ei ole katteeton lupaus tai lohduttavat sanat. Me tunnemme Jumalan armon vain hänen tekojensa kautta. Sanat ilman tekojen tuomaa katetta eivät vakuuta.

Palvelija ottaa hänkin niin hyvän kuin pahan isäntänsä kädestä. Samoin palvelijatar katsoo emäntänsä käteen, kun hän odottaa häneltä jotain. Käden liike vahvistaa tai kumoaa suun sanat.

Siinä missä isännän käsi saattoi joskus kurittaa, se myös ruokki, armahti, piti huolta. Ja niin oli emännänkin laita. Käsi on paitsi vallan, myös kokonaisvaltaisen huolenpidon vertauskuva.

Isännän tai emännän käsi näytti myös suuntaa – ts. johdatti, niin kuin meillä on tapana sanoa. Mitä ikinä palvelijatar teki, hän teki sen emäntänsä käden viitoittamana. Milloin käsi kutsui luokseen, milloin lähetti lepoon ja milloin palkitsi vain hyvää hyvyyttään. Kaikki oli isännän / emännän kädessä.

Sama on matkamiehen näkymä Jumalan puoleen. Me katsomme hänen kättään. Toisin sanoen katseemme etsii arjessa hänen hyvyyttään, hänen ohjaustaan ja hänen huolenpitoaan. Milloin katsomme kättä odottaen sen liikettä ja milloin näemme sen tekevän odottamatonta.

Jumalan kädestä

Armo ei ole sanoja – se on Jumalan käsi elämän yllä. Armo on kaikkialla niin kuin Jumala on. Se ulottuu niin menneeseen kuin tulevaan, mutta oleellisinta on kokea Jumalan armo tässä ja nyt. Ystävyyskään ei rakennu sen varaan, mitä on ollut joskus tai pelkkiin lupauksiin tulevasta.

Jumalan läsnäolo nykyhetkessä vakuuttaa meidät Jumalan elävyydestä – ei loputon puhe menneestä tai jostain mitä ei ole vielä. Tätä Raamattu meille kerta toisen jälkeen yrittää sanoa. Jos Jumala on vain puhetta, hän on kuollut.

Raamatun kertomukset eivät kivoja tarinoita kerran eläneestä Jumalasta. Niiden tarkoitus on herättää meidät näkemään Jumalan käsi omassa elämässämme! Ajattele Elian ja Baalin profeettojen kohtaamista. Ajattele Israelin lähtöä Egyptistä. Ajattele Jeesuksen elämää, kuolemaa ja ylösnousemusta. Tai ajattele Jumalan Pyhän Hengen työtä seurakuntansa keskellä. Ne kaikki puhuvat Jumalasta, joka hallitsee ja joka on armollinen tässä ja nyt.

Kysynkin tänään niin itseltäni kuin sinulta – oi matkamies ja muukalainen: onko sinun Jumalasi elävä Jumala vai pelkkää puhetta? Saako Jumala, joka on ’kädellään’ luonut ihmisen, olla elävä käsi sinun elämässäsi?

Miksi Jumala, joka on astunut asumaan keskellemme elävänä armon ja rakkauden Jumalana – jää elämässämme usein pelkäksi puheeksi? Emmekö näe hänen kättään elämämme yllä? Vai katsommeko edes hänen kätensä suuntaa?

Palvelijatar, joka katsoo emäntänsä kättä, elää emäntänsä kädestä. Elänkö minä Herrani kädestä – vai olenko niin kylläinen ja vapaa – ts. itse oma Herrani, että Jumala voi jäädä vain puheeseen?

Herra, opeta meidät katsomaan ja tarkkaamaan kätesi liikettä elämässämme. Anna puheemme täyttyä sinun teoistasi ja elämämme kulkea sinun kättesi johdatuksessa.

”Armahda meitä, Herra, armahda meitä.”

Ja edelleen anna meidän olla sinun armosi välikappaleita; armon tekijöitä ei armosta puhujia. Anna sinun armosi löytää paikkansa minun elämässäni niin, että armotekosi saavat olla todistukseksi sinun rakkaudestasi kaikille. Aamen.