Kirjeessä korinttilaisille Paavali puuttuu paikallisia uskovia vaivanneeseen puoluehenkisyyden ongelmaan. Seurakuntalaiset olivat jakaantuneet toinen toistaan vastustaviin ryhmittymiin, jotka kantoivat kukin jonkun hengellisen auktoriteetin nimeä: kuka Apollosta, kuka Paavalia ja kuka Kristusta.

Ongelma ei ollut ’fanittaminen’ eikä se, ketä he ’kannustivat’, vaan se, että ’kannustaminen’ tarkoitti toisinajattelevien vastustamista ja kieltäytymistä olla yhteydessä heidän kanssaan. Kunkin puolueen mielestä kaikki muut olivat väärässä ja siksi heidän kanssaan yhteistyötä ei voinut edes ajatella.

Yhteisellä pellolla

Kirjeessään Paavali avaa oikean kristillisen palvelemisen ajatusta kuvaamalla mainittuja Herran palvelijoita viljelijöinä maatyön eri vaiheissa.

”Mikä sitten Apollos on? Tai Paavali? He ovat palvelijoita, jotka ovat johtaneet teidät uskoon, kumpikin siinä tehtävässä, jonka Herra on hänelle antanut. Minä istutin, Apollos kasteli, mutta Jumala antoi kasvun. Istuttaja ei siis ole mitään, ei myöskään kastelija, vaan kaikki on Jumalan kädessä, hän suo kasvun. Me olemme Jumalan työtovereita, te olette Jumalan pelto ja Jumalan rakennus. ” (1. Kor. 3:5-9)

Paavalin vertauskuva palvelutyöstä on loistava. Se soveltuu kristillisen palvelutyön vertauskuvaksi laajemminkin sovellettuna.

Esimerkissä Paavali osoittaa kuinka jokainen palvelija työn eri vaiheessa on täsmälleen yhtä tärkeä. He kaikki ovat eri tehtävissä ja rooleissa. Ei ole oleellista onko juuri Apollos vai Paavali istuttaja vai kastelija, vaan se, että istuttaja ka kastelija tekevät kumpikin oman osuutensa oikeaan aikaan ja työ tehdään yhteistyönä. Mitä hyötyä olisi kylvöstä tai kastelusta, jos istuttaja ja kastelija ovat kummatkin eri pelloilla? Heidän on toimiminen yhdessä.

Viljelijän on myös oltava valmis toimimaan vallitsevan tilanteen mukaan. Jos on kuivaa, pitää kastella enemmän, mutta sadekaudella lisäkastelu voikin olla haitaksi oraalle. On oltava valmis mukautumaan tilanteeseen.

Silti edes yhteisellä pellolla sadon onnistuminen ei ole loppuviimeksi viljelijöiden käsissä. He voivat tehdä kaiken oikein, mutta olosuhteet saavat aikaan sen, ettei sato onnistu. Maanviljely on hyvä kuva siitä, että vain Herra antaa kasvun, jos se on tullakseen. Ilman Jumalan siunausta hyvinkin tehty työ jää tuloksettomaksi.

Yhteisellä pelikentällä

Jos maanviljelyesimerkki tuntuu vieraalta, seurakunnan palvelijoiden yhteistyötä voi havainnollista myös esimerkillä joukkuepelistä, kuten jalkapallosta.

Katsomot täyttyvät faneista, jotka arvostavat joukkueen eri pelaajia. Toinen fanittaa maalivahtia ja toinen kärkipelaajaa, mutta silti todellinen fani ymmärtää, että tärkeintä ei ole suosikkipelaajaan onnistuminen, vaan joukkueen menestys.

Kentällä pelaajat tietävät varsin hyvin, ettei kukaan heistä kykene peliä voittamaan yksin. Jokaisella pelaajalla on oma tärkeä paikka täytettävänä – toisen osa voi olla näkyvämpi kuin toisen, mutta kumpikin tarvitsee toista onnistukseen omalla paikallaan. Joukkue tarvitsee niin hyökkääjiä, puolustajia kuin keskikenttäpelaajia.

Pelkkä taitavien pelaajien kerääminen samalle kenttäpuoliskolle ei tee heistä joukkuetta. Ollakseen joukkue pelaajien tulee pelata yhteen – ei toisiaan vastaan.

Hyvät pelaajat samassa joukkueessa ei tee vielä menestyvää joukkuetta. Pelin voittamiseksi tarvitaan jokaisen pelaajan panos, mutta lisäksi tarvitaan yhteinen tavoite ja tahto saavuttaa se yhdessä.

Tavoitteen saavuttamiseksi tarvitaan suunnitelma, mitä joukkuepeleissä kutsutaan yhteiseksi pelikirjaksi. Pelikirjan noudattaminen tekee joukkueesta enemmän kuin joukon taitavia yksilöitä. Yhteen pelaamalla he saavat aikaan enemmän kuin yhdessä erikseen.

Noudatettava pelikirja – ts. pelitapa – ei kuitenkaan ole sekään itsetarkoitus. Se on joukkueen yhteinen väline – suunnitelma – voiton tavoittamiseksi. Tärkeintä on yhteinen tahto saavuttaa tavoite.

Joukkueen todellinen kantti mitataankin silloin, kun kaikki edellä mainittu toimii, mutta siitä huolimatta vastustaja on voitolla. Kun pelikellon aika vähenee, lähenee se hetki, kun on astuttava ulos pelikirjan suunnitelmista ja on otettava riski tehdä luovia ratkaisuja, jotta voitto ei karkaa käsistä.

Voittavalle joukkueelle ei siis riitä vielä se, että se pelaa kurinalaisesti pelikirjan mukaan. Tasaisessa kamppailussa voittaa se joukkue, joka on valmis tekemään kaikkensa, kun sitä todella vaaditaan. Se on oltava valmis tekemään jotain eri tavoin kuin aiemmin ja antamaan itsestään enemmän, kun sitä tarvitaan. Tietty voittoa ei takaa sekään; sen antaa Herra.

Evankeliumin pellolla

Mitä siis yritän kuvata Paavalin loistavan vertauskuvan ja toisen vähän ontuvan joukkuepelivertauskuvan kautta? Yksinkertaisesti sitä, että Kristuksen palveleminen on yhteistyötä ajan hermolla.

Emme kukaan yllä Herran palvelijoina sellaisin mittoihin, ettemme tarvitsisi ’kanssapelaajia’ kukoistaaksemme omassa roolissamme Herran pellolla tai pelikentällä. Toisen onnistuminen ei ole toiselta pois, vaan se on yksi askel kohti yhteistä sadonkorjuun hetkeä tai pelin päätösvihellystä.

Jos emme evankeliumin pellolla sortuisikaan typerään kilpailuun ja yksilösuorittamiseen, vaanii yhteispeliäkin oma vaaransa. Se on pitäytyminen kerran opittuun eli juuttuminen pelikirjan sivuille.

Tarkoitan sitä, että on vaara tyytyä toistamaan kerran opittua ’pelitapaa’ ja odottaa sen tuottavan tulosta, vaikka olisimme jo 0-3 tappiolla ja pelikellossa olisi enää 15 minuuttia aikaa. Tai viljelyesimerkissä kastelisimme aina samalla tavalla riippumatta siitä, onko ollut sateista vai ei!

Kumpi on meille tärkeämpää: evankeliumin menestyminen vai se, että pelaamme ’oikein’ pelikirjan mukaan – eli niin kuin aina ennenkin?

Jos meille riittää, että teemme osamme niin kuin ennenkin ja tuloksesta huolimatta palaamme kentältä rauhassa omaan elämään, niin silloin riittää, kun pysyy pelikirjan ohjeissa ja häviää käsiä levitelleen -”Tein kaiken oikein, mutta tällä kertaa se ei vain riittänyt.”

Tällä tavoin välttyy myös kritiikiltä, koska vikahan ei ollut tekemisessä, vaan olosuhteet ne vain olivat vastaan…

Jos taas evankeliumin menestyminen on meille sydämen asia, tällöin tulee olla valmis viimeistään häviön edessä astumaan ulos vanhasta pelisuunnitelmasta ja antamaan kaikkensa taistellen viimeiseen hetkeen asti. Jos se tuo hyvän tuloksen, on ilo moninkertainen. Jos tappio tulee siitä huolimatta, voi sanoa tehneensä parhaansa. Toki katsomo on tuolloin täynnä arvostelijoita ja jälkiviisaus kukoistaa.

Jos Kristuksen evankeliumin menestyminen on sinulle tärkeämpää kuin ainainen suorittaminen ja pitäytyminen vanhassa pelikirjassa, on parempi olla kuuntelematta katsomosta kantautuvia huuteluja. Meidän aikamme on oma aikansa ja se tarvitsee omat keinonsa evankeliumin menestymiseksi. Vuonna 1970 päivätty pelikirja ei vain toimi tämän ajan haasteissa…

Ole siis valmis ajantasaistamaan ’pelikirjaa’ sen mukaiseksi, mitä kukin peli ja vastus vaatii. Tiedän… se on kuluttavaa eikä se säästä tappioilta, mutta tällöin olet ainakin yrittänyt parhaasi – ja se riittää. Muista, ketä sinä palvelet: Kristusta vaiko katsomon ääntä?