Puhekielessä luokittelen otsikkoni ylevän sloganin ”kaikki on Jumalan” tai ”kaikki kuuluu Herralle” kategoriaan, johon kuuluvat kuluneet fraasit, joita tilaisuuden tullen päästämme suustamme miettimättä, mitä sanomme. On kaksi eri asiaa elää todeksi otsikon lause kuin hokea sitä hurskas ilme naamalla.

En väitä, etteikö sanoilla vilpittömästi tarkoiteta sitä, mitä ne merkitsevät. Epäilen kuitenkin, että harvemmin sanat kuitenkaan tavoittavat koko sydäntä tai puhujan ajatus sitä kokonaisuutta, joka sanoihin on kätketty. Puhuja ei välttämättä tule ajatelleeksi, mitä kaikkea sellaista hän julistaa kuuluvaksi Herralle, mistä hän ei silti ole ehdottoman valmis luopumaan. Kaikki tarkoittaa koko elämää – ei vain tiettyä osaa siitä. Kaikki pitää sisällään myös sen osan elämää, mistä emme ole niin kovin ylpeitä niin kuin senkin, minkä kuvittelemme olevan omaamme.

Edelleen väitän, ettei lauseessa ”kaikki on Jumalan” ole kyse vain omistussuhteesta tai aineellisesta luopumisesta. Siinä puhutaan elämänkokoisesta omistamisen teologiasta.

Yksinkertaisinta ”kaikki on Jumalan” – periaate on ymmärtää aineellisen omaisuuden kautta, mistä ehkä selkeimmin opetetaan kuningas Daavidin suulla hänen vanhuuden päivistään kertovassa tekstissä. Varallisuuden ja rahankäytön näkökulmasta periaatetta on ehkä helpoin lähestyä, koska taloudenhoito on sangen käytännöllistä ja edelleen monen arvoissa varsin korkealle arvostettua.

Daavidin elämän vanhuuden päivistä kertovassa tekstissä on lähes kokonainen luku on omistettu ”kaikki on Jumalan” -aiheelle rahankäytön näkökulmasta. Daavidin periaate kiteytyy tekstimme jakeessa 14:

”Sillä mikä olen minä, tai mikä on minun kansani? Kuinka me itse pystyisimme antamaan tällaisia lahjoja? Sinulta me olemme kaiken saaneet, sinulta on tullut kaikki, minkä sinulle annamme.” (1. Aik. 29:14)

Itselleni varallisuus tai sen puute ei ole ehkä juuri se kysymys, jonka edessä joudun Daavidin esittelemän raamatullisen omistamisen teologiasta tilille. Kirjoittaessani tätä artikkelia Jumala osoitti elämästäni muita asioita, jotka hän on minulle antanut ja joista en syystä toisesta tahtoisi päästää irti. Minulla niitä ovat muistot ja unelmat. Minulla on muistoja, jotka nekin ovat Jumalan antamia, mutta tahdon varjella ’ominani’. Samoin on unelmia, jotka voisin nekin luovuttaa Jumalalle tietäen, että hän saa niistä tehtyä jopa jotain pysyvää. Luovuttamisessa vaikeinta on luopua päätäntävallasta ja arvokkaan ja arvottoman arvottamisesta.

Mutta palattaan Daavidin elämään ja katsotaan ensin, mitä tapahtuu muutamaa hetkeä aikaisemmin, jotta ymmärrämme paremmin, mistä Daavidin periaatteessa on kyse. Pienen tilannekatsauksen jälkeen tarkastelemme uudelleen tekstiä, joka todennäköisesti puhuu sen jälkeen konkreettisemmin. Daavidin sanat saavat tilanteen kautta tarkasteltuna suuremman painoarvon kuin näin irrallaan luettuina.

Ja tapahtui Daavidin vanhuuden päivinä

Teksti on Ensimmäisen Aikakirjan viimeisestä luvusta ja sen loppupuolelta. Kirjan kaksi viimeistä lukua kertovat Jerusalemin temppelin rakentamisen kaavailuista ja siitä, kuinka Daavid olisi itse tahtonut rakennuttaa temppelin Herralle (1. Aik. 28:1-8), mutta Herra oli valinnut tehtävään Daavidin seuraajan, Salomon.

Daavid eli jo vanhuuden päiviään. Hän oli osansa tehnyt ja nyt oli tullut hänen aikansa luopua kuninkuudesta ja ohjeistaa poikansa Salomo rakentamaan Herran temppelin Jerusalemiin (1. Aik. 28:9-20).

Daavidin puhetta seuraa mielenkiintoinen episodi. Siinä hän paljastaa oikeastaan jo aloittaneensa rakennusprojektin valmistelut.

Hän näet kertoo laittaneensa sivuun valtavan määrän rikkauksia temppelin rakennuskulujen peittämiseksi, minkä lisäksi hän ilmoittaa antavansa huomattavan henkilökohtaisen lahjoituksen temppelin rakennusrahastoon henkilökohtaisesta omaisuudestaan (1. Aik. 29:3-5).

Temppelin rakentaminen ei ollut pakollista – kukaan ei sitä vaatinut. Se oli yksinkertaisesti asia, jonka Herra oli laskenut Daavidin sydämelle. Lahjoituksen syyksi Daavid täten ilmoittaa yksinkertaisesti:

”Ja koska Jumalani temppeli on minulle rakas…” (1. Aik. 29:3a)

Varsin kunnioitettava ja puhdas motiivi, eikö totta? Jumala oli laskenut Daavidin sydämelle näyn Jerusalemin temppelistä, joten hän tahtoi aloittaa sen rakennustyöt antamalla ’omastaan’. Hänen ilonsa oli saada osallistua rakastamansa Jumalan kunniaksi pystytettävän temppelin rakentamiseen.

Lahjoituksen jälkeen kuningas Daavid vetoaa paikalla olleisiin varakkaisiin virkamiehiin, jotka hekin kuninkaan esimerkin innoittamina päätyvät antamaan suuria summia omaisuudestaan temppelin rakennusrahastoon (1. Aik. 29:6-9).

Hetkessä rahastoon oli kertynyt niin suuri omaisuus, että sen turvin rakennustöiden valmistelut saatettiin laittaa käyntiin heti, kun vain aika oli oikea. Mitä sitten seurasi tästä lahjoituksesta?

On hämmästyttävää, ettei teksti mainitse kenenkään nurisseen, että varat olisi voinut käyttää paremmin johonkin toiseen kohteeseen, tai että siinä menivät ”minun säästöni ja unelmani”. Päinvastoin paikalle kokoontunut kansa iloitsi yhdessä Herran temppelin rakennustöiden ’pohjakassasta’:

”Kansa iloitsi heidän anteliaisuudestaan, kun he antoivat näin auliisti lahjoja Herralle. Myös kuningas Daavid iloitsi suuresti.” (1. Aik. 29:9)

Kiitoslahjasta syntyi suuri yhteinen ilo, eivätkä iloon yhtyneet vain omastaan antaneet, vaan koko Jumalan kansa – hekin keillä ei ollut kaivattua huomattavaa varallisuutta.

Kaikki tämä tapahtui siis juuri ennen kuin Daavid kiitosrukouksen päätteeksi sanoo:

”Sillä mikä olen minä, tai mikä on minun kansani? Kuinka me itse pystyisimme antamaan tällaisia lahjoja? Sinulta me olemme kaiken saaneet, sinulta on tullut kaikki, minkä sinulle annamme.” (1. Aik. 29:14)

Kuka antoi ja kenelle?

Daavid tai lahjoituksia tehneet henkilöt eivät selvästikään etsineet lahjoituksilla Herran mielisuosiota. En myöskään usko Daavidin olettaneen Jumalan vastavuoroon avokätisesti siunaavan antajia, koska se ei kuulunut Daavidin omistamisen teologiaan. Uskon Daavidin olleen sydämestään vain kiitollinen, että hänen ’vähäiset’ lahjansa ylipäätään kelpasivat Herralle!

Mutta mistä johtui tämä antajien kiitollisuus jopa siitä, mitä heillä oli Herralle annettavaa? Vastaus löytyy, jos selvitämme, kuka antoi ja kenelle?

Itseasiassa kaikki varat, joita Daavid ja kansa olivat temppelin rakennukseen luovuttaneet eivät Daavidin omistamisen teologian mukaan olleet edes heidän! Ne olivat Jumalan varoja, joilla Herra oli ensin heitä siunannut. Tästä Daavid todistaa kiitosrukouksessaan, kun hän johtaa kansan ylistämään ja kiittämään Jumalaa:

”Ylistetty olet sinä, Herra, isämme Israelin Jumala, aina ja ikuisesti!

Sinun, Herra, on suuruus ja voima, kunnia, kirkkaus ja valta, sillä sinun on kaikki, mitä on taivaassa ja maan päällä. Sinun on kuninkuus, sinä olet kaikkea muuta korkeammalla.

Sinulta tulevat rikkaus ja kunnia, kaikkea sinä hallitset. Kaikki voima ja valta on lähtöisin sinulta, sinun vallassasi on tehdä suureksi ja väkeväksi kenet tahdot. Nyt me kiitämme sinua, Jumalamme, ja ylistämme nimesi kunniaa.” (1. Aik. 29:10-13)

Pysyitkö mukana? Ymmärrätkö, mistä on kysymys? 1) Ensin ihmiset antoivat huomattavia summia temppelin rakennusrahastoon, 2) minkä tähden he sen jälkeen ylistävät ja kiittävät Jumalaa siitä, että olivat saaneet kokoon suuren omaisuuden temppelin rakennusta varten!

Voisi luulla, että antajat olisivat vuolaasti kiitelleet itseään ja toisiaan hyvästä tuloksesta, mutta niin he eivät tehneet. Kukaan antajista ei pitänyt rakennusrahastoa oman uskollisuutensa hedelmänä, vaan he tulkitsivat sen Jumalan uskollisuuden ihmeeksi. He näet katsoivat askeleen pidemmälle; ei siihen, mitä he antoivat, vaan siihen, keneltä olivat annettavansa saaneet!

Kansa täten kiitti Herraa siitä, kuinka paljon Herra Jumala oli heille annettavaksi siunannut.

Kaikki on Jumalan

Olemme nyt käyneet läpi sen tilanteen, jossa Daavid kiitosrukouksen (1. Aik. 29:10-13) lopuksi puhuttelee kansaa tekstimme sanoin. On merkittävää muistaa tämä tilanne, kun käymme miettimään, mitä ”kaikki on Jumalan” merkitsee.

Emme siis ole tilanteessa, jossa joku passiivisesti katselee omaisuuttaan ja toteaa Jumalan siunanneen häntä. Emme myöskään ole tilanteessa, jossa kateellinen ihminen katsoo toisen omistamia peltoja ja rakennuksia ja toteaa kaiken kuuluvan Jumalalle.

Olemme tilanteessa, jossa Jumalan kansa on koonnut valtavan uhrilahjan Herralle. Olemme tilanteessa, jossa moni olisi kiusattu taputtamaan itseään selkään tai ainakin kehaisemaan kuinka ’me yhdessä’ keräsimme Jumalan työtä varten melkoisen lahjoituksen, eikö totta?

Temppelin rakennusrahasto oli syntynyt inhimillisesti mitattuna kolmesta lähteestä: 1) valtion varoista, 2) Daavidin rakkauden lahjasta ja 3) kansalaisten vapaaehtoisista lahjoista. Se oli täten Jumalan kansan yhteinen ponnistus Herransa nimen kunniaksi, mutta siltikään Daavid ei tulkinnut sitä tällä tavoin.

Daavidin näkökulma oli vallan toinen. Hän katsoi askeleen kauemmaksi ja näki Jumalan siunanneen ensin heitä niin kansana kuin yksilöinä, jotta heillä oli nyt antaa varoistaan Jumalalle. Edelleen Jumalalle takaisin luovutettu varallisuus mahdollisti jotain sellaista, mihin tuolla omaisuudella ihmiset itse eivät olisi kyenneet. Jumalan siunaamana he saattoivat rakentaa jotain, mikä palveli Herraa kaikkia vuosisatoja tämän hetken jälkeenkin.

Daavid ja kansa eivät siis pitäneet siunausta itsellään, vaan antoivat sen auliisti eteenpäin. He antoivat Jumalan siunata varallisuutensa ja unelmansa. Daavidin sanoja voi pitää raamatullisen omistamisen teologian pohjana. Nimittäin Daavid sanoo ensin:

”Sillä mikä olen minä, tai mikä on minun kansani? Kuinka me itse pystyisimme antamaan tällaisia lahjoja? Sinulta me olemme kaiken saaneet, sinulta on tullut kaikki, minkä sinulle annamme.” (1. Aik. 29:14)

Ja kohta hän tarkentaa vielä sanomaansa:

”Herra, meidän Jumalamme! Kaikki nämä rikkaudet, jotka olemme koonneet rakentaaksemme temppelin sinun pyhän nimesi kunniaksi, ovat sinun antamiasi ja kuuluvat sinulle.” (1. Aik. 29:16)

Lähtökohta kaikessa antamisessa on siinä, että Jumala on antanut ensin. Se, että sinulla ja minulla on ylipäätään mitään annettavaa, on Jumalan suuri armon ihme ja työ. Kaikki, mitä meillä on kuuluu täten Jumalalle, vaikka kuinka tahtoisimme pitää siitä itse kiinni.

Moni Daavidin asemassa puhuisi mieluusti ’säästöistään’ tai siitä kuinka hän on ansainnut jokaisen lantin, joista nyt luopui yhteisen hyvän tähden. Daavid olisi toki voinut sanoa aivan samaa, hänkään ei syntynyt hopealusikka suussa. Mutta Daavidin omistamisen teologia oli jotain muuta.

Hän ei katsonut omistavansa mitään. Omaisuus, mitä oli matkan varrella hänelle siunaantunut, oli Jumalan, vaikka hetkeksi Herra oli sen hänen haltuunsa luottanut.

Daavidin omistamisen teologia

Mietipä hetki Daavidin omistamisen teologiaa käytännössä – mitä se tarkoittaa, että todella sydämessä ajattelee näin: ”kaikki rikkaudet ovat Jumalan antamia ja kuuluvat hänelle”?

Väitän ajatuksen olevan vähintään käänteentekevä. Sinä päivänä, kun sydämessämme koemme kaikkien rikkauksien olevan Jumalan meille antamia, se vapauttaa meidät elämään rohkeasti Jumalalle ja jopa antamaan ’omastamme’. Tällöin monet asiat kääntyvät päälaelleen:

1. Emme enää anna lahjoitusta laupeuttamme vaan kiitollisuudesta. Lahjasta tulee kiitoslahja, ei almu tai hyväntekeväisyyden ele.

2. Jumalan työstä tulee entistä enemmän yhteinen hanke, johon meillä on etuoikeus osallistua. Emme siis enää rahoita hankkeita, vaan olemme mukana Jumalan temppelin rakentamisessa.

3. Emme enää antaessamme luovu omastamme, vaan jaamme riemuiten siitä, mitä Jumala on luottanut haltuumme. Antaminen muistuttaa meitä siitä, että Jumala on ensin antanut meille jotain annettavaa.

Daavidin omistamisen teologia muistuttakoon meitä siitä, että olkoon lahjamme Herralle – on se pieni tai suuri – aina kiitoslahja sydämestämme. Väitän, että ”kaikki on Jumalan” -periaatteen sisäistäminen tekee ihmisen vapaaksi.

Daavidin omistamisen teologia ei ole ”kaikki on kerran Herran”, vaan ”kaikki on Herran” nyt ja aina. Niin kuin on elämämme Herran käsissä, niin on varallisuutemmekin. Se on Jumalalta saatu ja hyvinä palvelijoina käytämme sen toki niin, että se palvelee Herran nimen kunniaa.

Mikä onkaan elämän keveys, kun tiedostaa saaneensa kaiken Jumalan kädestä. Kuinka paljon helpompaa onkaan se antaa takaisin hänelle, kun emme sitä enää itse tarvitse. Voimme iloiten sanoa niin kuin Daavid:

”Herra, meidän Jumalamme! Kaikki nämä rikkaudet ovat sinun antamiasi ja kuuluvat sinulle.”

Tämä oli kuningas Daavidin omistamisen teologiaa. Tulkoon se samoin meidän sydämemme asiaksi. Vapauttakoon Herra Jeesus meidät jokaisen näkemään elämämme mukaan lukien varamme ja unelmamme Jumalalta saatuina siunauksina, jotka meillä on etuoikeus antaa edelleen hänelle!

Syttyköön meissä sama tuli kuin Daavidin sydämessä Jumalan valtakunnan tulemisen rakentamiseen. Olkoon Jumalan, Herran Jeesuksen, ja hänen Pyhän Henkensä nimi kirkastettu elämässämme nyt ja aina. Amen.

Pohdittavaa

Mitä tarkoittaa ”kaikki on Jumalan”?
Miten sen sisäistäminen vaikuttaa antamiseen?