Elokuussa koululaiset, opiskelijat ja työtätekevät palaavat lomilta työn ja aherruksen pariin. Niin teen tässä nyt minäkin – palaan lomalta paitsi työn ja arjen pariin, myös kirjoittamaan blogi- ja saarnatekstejä aavistuksen säännöllisemmin kesän ’säännöllisen epäsäännöllisen’ kirjoittelun jälkeen.

Kulunut kesäloma oli minun kohdallani ennen kaikkea aikaa olla kotona perheen kanssa. Vietimme siis suurimman osan lomasta kotosalla, mutta myös jonkin verran matkoilla ja tienpäällä. Matkoilla tuli mieleen takavuosien lomamatkat, kun lapset olivat pienempiä. Silloin pidemmillä ajomatkoilla korviin kantautui auton takapenkiltä usein otsikon kysymys kovin kärsimättömään sävyyn: ”Kuinka pitkä matka vielä, isä?”

Samaa kysymystä olen kysellyt Taivaan Isältä kesän aikana, kun olen ajautunut pohtimaan sitä, miten nykyinen elämäni vastaa siihen kutsuun, jossa tahdon elää tänään. Teen siis päätöksiä tulevaisuuteni suhteen. Ja kysymys on nyt erityisen ajankohtainen kesäloman jälkeen, kun paluu arkeen on käsillä.

Samaa aihetta käsittelee ohjaaja Lasse Hallström elokuvassa ”The Cider House Rules”, jossa elokuvan päähenkilö tekee oman ’matkansa’ niin maantieteellisesti, ajallisesti kuin ideologisestikin löytääkseen paikkansa maailmassa, joka lopulta on lähempänä, mitä hän saattoi kuvitella. Elokuvan päähenkilön piti kuitenkin tehdä matkansa, jotta hän itse sisäisti ja näki paikkansa, vaikka se ehkä katsojan näkökulmasta oli ilmeinen jo elokuvan alusta alkaen.

Hallströmin elokuvan ’tag-line’ eli iskulause kuvaa osuvasti myös tämänkertaista aihettamme. Se kuuluu näin:

”A story about how far we must travel to find the place where we belong”

Se tarkoittaa suomeksi käännettynä ”Kertomus siitä, kuinka kauas meidän pitää matkustaa, löytääksemme paikan jonne me kuulumme.”

Mitä sitten ’matkustaminen’ ja ’paikka’ kunkin meidän kohdalla mahtaa tarkoittaa, siitä enemmän vähän tuonnempana. Ensin palautan mieliin kolme Raamatun henkilöä, joiden vaelluksista löytyy elokuvaa osuvammat esimerkit erilaisista ’matkoista’, joita he tekivät löytääkseen oman paikkansa.

Kurkistamme lyhyesti profeetta Elian, kuningas Salomon ja patriarkka Jaakobin ’matkoihin’, minkä jälkeen sovellamme heidän ’matkoistaan’ oppineena jotain omaan elämään.

Elia – 500 km ja takaisin

Aloitetaan profeetta Eliasta. Häntä voidaan pitää jakautuneen kuningaskunnan ajan suurimpana profeettana pohjoisen Israelin valtakunnan puolella. Hänen elämästään voi ja kannattaakin lukea enemmän kohdista 1. Kun. 17:1-19:21 ja 2. Kun. 1:1-2:14.

Elian ’matka’ puolestaan liittyy hänen Karmelin vuorella Baalin profeetoista saadun valtavan voiton ’jälkipyykkiin’, josta kerrotaan erityisesti kuninkaan kirjan 19 luvussa (1. Kun. 19:1-9).

”Elia pelästyi ja lähti pakoon pelastaakseen henkensä. Hän tuli Beersebaan, joka oli Juudan alueella, ja jätti palveluspoikansa sinne. Itse hän meni autiomaahan päivänmatkan päähän… Hän nousi jalkeille ja söi ja joi. Ruoka antoi hänelle voimaa kulkea neljäkymmentä päivää ja neljäkymmentä yötä, kunnes hän tuli Horebille, Jumalan vuorelle.” (1. Kun. 19:3-8)

Ehkä Elia kuvitteli Karmelin vuorella saadun voiton lopettavan Baalin palvontaa tukeneen Isebelin hirmuvallan ja Herran profeettojen vainot, mutta koska toisin kävi hän koki epäonnistuneensa tehtävässään ja pelko sai hänestä yliotteen (1. Kun. 19:2-3). Ehkäpä Elia kyseli mielessään, että eikö Jumala loppuviimeksi voinutkaan mitään Isebelin pahuudelle? Pelkonsa sokaisema Elia ei nähnyt asioita enää oikeassa mittakaavassa; hän näki Isebelin uhkan suurempana kuin se oli ja itsensä viimeisenä Herralle uskollisena palvelijana.

Elian pelko johti siihen, että hän ei enää kyennyt luottamaan Jumalan suojelukseen, vaan hän pakeni ’turvaan’ Isebelin ulottumattomiin eteläisen Juudan valtakunnan puolelle Beersebaan, 120 km etelään Karmelin vuorelta, missä hän vetäytyi autiomaan yksinäisyyteen itsesäälin murtamana toivoen kuolemaansa. Kyvyttömyys nähdä Jumalan kokonaissuunnitelmaa itse kuvittelemansa tapahtumien kehityspolkua suurempana sai jopa aikansa suurimman profeetan uskon ’häpeään’ koetuksessa.

Profeetan epäonnistuminen ei kuitenkaan johtanut siihen, että Herra olisi hylännyt hänet. Päinvastoin – Herra valmisti hänet pitkälle matkalle (1. Kun. 19:5-9), tielle Jumalan kohtaamiseen näkemään tapahtumat oikeissa mittasuhteissa.

Herran enkelin kehotuksesta ja Jumalan ihmeestä Elia matkasi 40 vuorokauden matkan Horebin vuorelle. Vuori sijaitsi linnuntietä yli 400 km matkan päässä Beersebasta, joten Elia taivalsi vähintään 12 km päivämatkan jokaisena 40 päivänä, jos oletetaan hänen levänneen aina sapattina. Ja tuo yhteensä 500 km matka Elian oli kuljettava, että hän löytäisi uudelleen paikkansa Jumalan suunnitelmassa.

Horebin vuorella tarkoitettaneen Siinain vuorta, jossa Herra satoja vuosia ennen Eliaa oli ilmestynyt ensin Moosekselle ja sittemmin Israelille (2. Moos. 3:1; 2. Moos. 19:1-3, 20). Nyt oli Elian vuoro kohdata Herra kirkkaudessaan saadakseen aiemmin pelossa menettämänsä luottamuksen ja näkynsä takaisin. Hänen piti matkata 1 1/2 kuukautta, 500 km matka, kuullakseen, että hänen paikkansa oli olosuhteista huolimatta sillä seudulla, mistä hän oli lähtenytkin:

”Herra sanoi hänelle: ’Lähde takaisin samaa tietä, jota tulit, ja mene autiomaahan lähelle Damaskosta.’” (1. Kun. 19:15)

Elian yhteensä tuhannen kilometrin ’sakkokierros’ ja siihen kulunut kuukausien aika ei ollut turha, vaikka hän palasikin takaisin sinne, mistä oli lähtenyt. Matkallaan Horebin vuorelle, profeetta oli saanut takaisin luottamuksensa Herran suvereeniin valtaan ja suojelukseen. Hän lähti matkalle peloissaan karkulaisena, mutta hän palasi takaisin tietäen, 1) ettei hänelle tapahdu mitään Herran sitä sallimatta ja 2) että maassa oli vielä paljon muitakin Herralle uskollisia kuin vain hän itse (1. Kun. 19:18). Elian täten piti matkata tuhannen kilometrin matka nähdäkseen kaukaa sen, mitä hän ei kyennyt näkemään läheltä.

Salomo – viisas ei päässyt vähemmällä

Kuningas Salomo ei tiettävästi joutunut matkaamaan Elian tavoin etsimään näkyään, vaan hänen kulkemansa matka on luonteeltaan aivan toisenlainen. Kuningas Salomo muistetaan Israelin historiassa maineikkaan isänsä kruununperijänä pääasiassa neljästä asiasta:

1. Viisaudesta (1. Kun. 5:9-14; 1. Kun. 4:29-34),

2. Valtakunnan vauraudesta ja pitkästä rauhan ajasta (1. Kun. 4:20-5:5; 1. Kun. 4:20-25)

3. Herran temppelin rakentamisesta (1. Kun. 6:1-37) sekä

4. Hovin kukoistuksesta (1. Kun. 10:14-11:1).

Muistamme Salomon toki myös hänen kirjallisesta tuotannostaan. Hänen viisaudestaan jäi otteita jälkipolville Laulujen laulun kirjaan, jonka hänen arvellaan kirjoittaneen nuoruutensa päivinä. Sananlaskujen kirjaan puolestaan on koottu jonkin verran Salomolta peräisin olevaa käytännön viisautta, jonka taas katsotaan syntyneen hänen hallintokautensa keskiosan aikana. Ja viimeisenä teoksena hänen nimiinsä lasketaan itselleni erityisen rakas Saarnaajan kirja, joka on luonteeltaan eräänlainen yhteenveto elämästä, jossa vanha kaiken nähnyt ja kokenut Salomo tekee tiliä omasta elämästään.

Millaisen matkan kuningas Salomo sitten joutui tekemään? Hänen matkaansa en voi suositella kenellekään kuljettavaksi, sillä sitä kuvataan Raamatussa näin:

”Salomo rakasti näitä naisia ja kiintyi heidän jumaliinsa. Hänellä oli seitsemänsataa kuninkaallista vaimoa ja kolmesataa sivuvaimoa, ja he veivät hänen sydämensä harhaan. Salomon vanhuuden päivinä vaimot viekoittelivat hänen sydämensä muiden jumalien puoleen, eikä hän ollut enää täydestä sydämestään uskollinen Herralle, Jumalalleen, niin kuin hänen isänsä Daavid oli ollut. Salomo rupesi palvelemaan Astartea, sidonilaisten jumalatarta, ja ammonilaisten iljetystä Milkomia. Salomo teki sitä, mikä on väärää Herran silmissä, eikä seurannut Herraa uskollisesti niin kuin isänsä Daavid.” (1. Kun. 11:2b-6)

Jos tahdot tutustua tarkemmin Salomon vanhuuden päivien harharetkiin, lue 1. Kun. 11:2-13 ja 2. Kun. 23:13. Vaikka Herra oli ilmestynyt Salomolle kahdesti ja vaikka hän oli saanut Herralta valtavan määrän inhimillistä viisautta, ajautui Salomo siitä huolimatta sivuraiteelle hengellisesti. Vaikka Salomo oli saanut verenperintönä isältään Herran tuntemuksen, joutui hän kokemaan elämän turhuuden silloin, kun elämä ei palvele Jumalan tarkoitusta.

Raamattu ei silti suoraan viittaa siihen, että Salomo olisi missään vaiheessa kieltänyt Herransa tai lakannut palvelemasta häntä – edes silloin, kun hän lankesi palvomaan vaimojensa jumalia ja ”teki sitä, mikä on väärää Herran silmissä”. Toki hän käytännössä kielsi Herran, koska hän antoi muille jumalille aseman, joka kuului yksin Herralle. Kun sanon, ettei Salomo kieltänyt Herraa, tarkoitan sitä, ettei Salomo tietoisesti torjunut Jumalaa.

Ja vielä jos oletamme Salomon kirjoittaneen Saarnaajan kirjan vanhuusvuosinaan (Saarn. 1:1), väitän hänen lopulta oppineen virheistään ja palanneen ’matkaltaan’ takaisin Jumalan luo. Oli miten oli, tehtyä ei saatu enää tekemättömäksi, minkä tähden Daavidin kuningas suku maksoi kovan hinnan Salomon virheistä, koska Salomon tähden valtakunta jakaantui ja Daavidin suku jäi hallitsemaan vain eteläistä Juudan heimoa (1. Kun. 11:11-13).

Saarnaajan kirja peilaa elämää Salomon harharetkien valossa, sillä se kertoo ihmiselämän tarkoituksettomuudesta, mitä se siis parhaimmillaankin on, jos ihminen ei palvele elämällään Jumalaa ja hänen tahtoaan:

”Minä sanoin sydämessäni: antaudunpa iloon, nautin elämän onnesta! Mutta sekin oli turhuutta.” (Saarn. 2:1, vrt. Saarn. 1:2).

Mutta viisas oppii virheistään ja niin todennäköisesti teki Salomokin. Saarnaajan kirja näet päättyy pitkien pohdiskelujen jälkeen yksinkertaiseen kehotukseen, joka paljastaa sekä inhimillisen viisauden turhuuden, että mielekkään elämän salaisuuden:

”Ja vielä: Poikani, paina varoitus mieleesi. Paljolla kirjojen tekemisellä ei ole loppua, ja alituinen tutkistelu väsyttää ruumiin. Tässä on lopputulos kaikesta, mitä nyt on kuultu: pelkää Jumalaa ja pidä hänen käskynsä.” (Saarn. 12:12-13)

Se, että Salomo aikanaan joutui etsimään oman paikkansa Herran luota pidemmän kaavan kautta, on siunaukseksi meille, jos olemme kyllin viisaita oppimaan Salomon virheistä.

Jaakob – 20 vuotta ja 1600 kilometriä

Kolmas ja viimeinen matkamiehemme on patriarkka Jaakob. Hänet muistetaan Herralta saamastaan uudesta nimestä Israel (1. Moos. 32:28-29) sekä 12 pojasta, joista syntyi yhdessä Joosefin kahden pojan kanssa Israelin 12 heimoa.

Toki moni muistaa Jaakobin myös häikäilemättömänä petturina, koska hän osti Esaulta esikoisuuden (1. Moos. 25:29-35) ja veipä vielä viekkaudella häneltä isän siunauksenkin (1. Moos. 27:1-40). Raamatun kertomuksen mukaan Esau ei arvostanut esikoisuusoikeuttaan ja muutenkin hänen valintansa osoittivat (1. Moos. 24:34-35), että niin esikoisuus kuin siunauskin päättyi Jaakobissa lopulta oikealle henkilölle. Oliko sitten se tapa, jolla hän ne itselleen hankki, Jumalan mielen mukainen – siitä voidaan olla montaa mieltä. Joka tapauksessa hänen viekkautensa johti hänet lopulta pakomatkalle karkuun veljensä vihaa (1. Moos. 27:41).

Jaakobin sanotaan lähteneen matkalle Beersebasta kohti Harrania (1. Moos. 28:10-15, 20-22).

”Jaakob lähti Beersebasta ja kulki kohti Harrania. Matkallaan hän jäi auringon laskiessa yöksi erääseen paikkaan…” (1. Moos. 28:10-11)

Jaakob yöpyi Betelissä, missä Herra ilmestyi hänelle unessa ja antoi lupauksen:

”Minä olen sinun kanssasi ja varjelen sinua, minne ikinä menetkin, ja tuon sinut takaisin tähän maahan. Minä en hylkää sinua, vaan täytän sen, minkä nyt olen sinulle luvannut.” (1. Moos. 28:15)

Jaakob vastavuoroisesti vastasi Jumalan lupaukseen näin:

”Jos Herra on minun kanssani ja varjelee minua tällä matkallani ja antaa minulle leipää syötäväksi ja vaatteita verhokseni ja jos minä saan palata turvallisesti isäni ja sukuni luo, on Herra oleva minun Jumalani…” (1. Moos. 28:20-21)

Huomaatko Jaakobin vastauksessa toistuvat jos-sanat? Ne kielivät siitä, että viekkaan Jaakobin oli vaikea luottaa muihinkaan – edes Herraan. Hänen sanoistaan huokuu epävarmuus. Hän oli toki valmis palvelemaan Abrahamin ja Iisakin Jumalaa, mutta vain jos hänen ehtonsa täyttyivät. Ja miksikö hän saneli Herralle ehtoja? Siksi, että hän ei luottanut ehdoitta Herran hyvään aikomukseen. Oli siis korkea aika käydä matkalle oppimaan ehdotonta luottamusta.

Betelissä saatu lupaus aloitti Jaakobin elämässä matkan, joka kesti yhteensä noin 20 vuotta ja edestakaisin kuljettuna matkanakin se oli yli 1600 km pitkä taival. Pelkästään matka Harraniin oli kotona viihtyneelle Jaakobille uusi ja pelottava kokemus: ei opasta, ei neuvonantajaa eikä puolustajaa. Hänen ei auttanut muuta kuin tukeutua Herraan ja häneltä saatuun lupaukseen.

Entä mitä häntä odotti perillä Harranissa? Sanalla sanoen aikuistuminen. Ensimmäistä kertaa elämässään hän joutui tekemään päätökset ilman äiti Rebekan neuvoja. Hän rakastui, meni naimisiin, tuli isäksi, elätti perheensä, jne. Mutta ennen kaikkea hän joutui tilanteeseen, jossa hän ei voinut sanella ehtoja, vaan hänen täytyi oppia luottamaan Herran johdatukseen tilanteessa, kun hän ei itse kyennyt näkemään omaa parastaan.

Jaakob kohtasi matkalla myös oman itsensä toisen kaltaisensa häikäilemättömän hyötyjän vaatteissa – eno Labanin. Ensimmäiset 7 vuotta hän teki työtä enolleen saadakseen rakkautensa kohteen Raakelin vaimokseen. Vaan eno petti hänet ja antoi hänelle vaimoksi Raakelin vanhemman sisaren Leean. Mutta Jaakob tahtoi Raakelin ja teki hänestä vielä toiset 7 vuotta työtä enolleen. Tämän jälkeen Jaakob jäi vielä enon palkkatyöläiseksi 6 vuoden ajaksi, jolloin Laban edelleen yritti kaiken tavoin pettää ja hyötyä langostaan.

Kun oli ehtinyt kulua 20 vuotta Beersebasta lähdöstä, oli Jaakob valmis palaamaan takaisin Beteliin ja Beersebaan:

”Jumala sanoi Jaakobille: ’Lähde Beteliin, asetu sinne asumaan ja rakenna sinne alttari Jumalalle, joka ilmestyi sinulle, kun pakenit veljeäsi Esauta.’” (1. Moos. 35:1)

Tekstin mukaan tällä kertaa Jaakob ei epäröinyt lähteä, vaikka tunsi varmasti matkan vaarat (1. Moos. 35:5). Hän ei epäröinyt eikä sanellut enää ehtoja, koska hän oli oppinut tuntemaan Herran luotettavaksi. Jaakob tiesi Jumalan varjelevan häntä jopa silloin, kun hän luovutti elämänsä hallintavallan ehdoitta Herran käsiin. Jaakob oli nyt valmis – 20 vuoden ja 1600 km jälkeen. Vai voitko kuvitella 20 vuoden takaisen äidin helmoissa kasvaneen petturi-Jaakobin vastaavan Jumalan kutsuun niin kuin hän vastasi nyt:

”Niin Jaakob sanoi perheelleen ja muulle väelleen: ’Hylätkää vieraat jumalat, joita teillä on, puhdistautukaa ja vaihtakaa vaatteenne, niin lähdemme Beteliin. Minä rakennan sinne alttarin Jumalalle, joka kuuli minua ahdinkoni hetkellä ja oli matkallani minun kanssani.’” (1. Moos. 35:2-3)

Aika ja matka, jonka hän oli kulkenut ainoana turvanaan luottamus Herraan ja hänen lupaukseensa, olivat tehneet tehtävänsä. Jaakob oli vihdoin valmis asettumaan isiensä tavoin luvattuun maahan asumaan. Olisiko hän ollut sitä ilman Jumalan hänelle järjestämää matkaa? – Tuskinpa vain. Hän olisi edelleen sama viekas Jaakob (’petturi’), ei Israel (’taistelee Jumalan kanssa’ tai ’Jumalan soturi’) minkä Herra antoi hänelle uudeksi nimeksi (1. Moos. 32:28).

Ja matkan tarkoitus oli…

Olemme etsineet vastausta otsikon kysymykseen ”Kuinka pitkä matka vielä, Isä?” kolmen Raamatun miehen esimerkin kautta. Jokaista kolmea käänteiltään toisistaan poikkeavaa kertomusta yhdistää alussa esitetty elokuvan teemalause:

”Kertomus siitä, kuinka kauas meidän pitää matkustaa, löytääksemme paikan jonne me kuulumme.”

Miesten matkat olivat erilaisia; Jaakob matkusti 20 vuotta, Elia muutamia kuukausia, Salomon retken pituutta ei tunneta. Matkatkin vaihtelivat; Elia satoja kilometrejä, Jaakob tuhansia, mutta Salomo tuskin palatsiaan pidemmälle. Elia matkasi yksinäisyyteen, Salomo haaremiin ja Jaakob enon luo oppimaan perhe-elämää.

Jokainen heistä teki matkan, ja he kaikki löysivät matkallaan jotain. Elia löysi kadottamansa näkökyvyn. Lähtiessään kohti Horebia hän pukeutui epäonnistuneen marttyyritaistelijan kaapuun täynnä itsesääliä ja pettymystä. Palatessaan takaisin hän oli yksi Herran palvelija muiden joukossa, joka ei enää tehnyt ’palveluksia Herralle’, vaan palveli Herraa hänen ehdoillaan.

Salomo ehkä lähti harharetkilleen itsessään viisaana ja kaikkitietävänä, mutta virheistään oppineena hän joutui näkemään oman viisautensa turhuuden. Vain Jumalan mielen mukainen elämä ja hänen tahtonsa tekeminen oli lopulta kannattavaa.

Ja Elian ja Salomon tavoin myös Jaakob löysi jotain. Lähtiessään kohti Harrania hän luotti omaan viekkauteensa, mutta kehenkään muuhun hänen oli vaikea luottaa – jopa Herralle hän asetti ehtoja. Palattuaan takaisin hän itse oli saanut kokea, mitä on tulla petetyksi, mutta myös sen, että Herra ei ollut häntä pettänyt missään vaiheessa matkaa. Jaakob ei enää luottanut itseensä – hänen luottamuksensa oli yksin Herrassa.

Kukin matkalainen matkusti omanlaisensa matkan, mutta kukin heistä löysi lopulta täsmälleen saman asian. He löysivät paikan, jonne he kuuluvat. Parhaiten se käy ilmi Salomon matkasta, joka luonteeltaan oli sellainen, että sitä tuskin voi kenellekään suositella.

Salomo löysi oman paikkansa Herran luota. Hän oppi näkemään, ettei millään ponnistuksella tai ilolla ole merkitystä, ellei se palvele Herran tahtoa. Vain Jumalan tahdossa Salomo näki ihmisen olevan kokonainen; täyttävän olemassaolonsa syvintä tarkoitusta. Ja pohjimmiltaan täsmälleen saman asian oivalsivat Elia ja Jaakob matkansa aikana. He löysivät paikkansa Herran luona ja merkityksen elämälleen Herran tahdolle antautuneina.

Mitä esimerkkien herroilta opimme?

Ei ole syytä pitää mitään itsellään, vaan yksinkertaisesti luovuttaa kaikki Herralle, jotta tällöin elämä kokonaisuudessaan saa merkityksensä. Kaikki, mitä jätät itsellesi suostumatta luovuttamaan sitä Herralle, on pois sinulta itsestäsi. Löydät tarkoituksen elämällesi vain Herran luota.

Ollaksesi kokonainen ja voidaksesi kokea täyttäväsi elämälläsi sille asetettua tarkoitusta, on uskallettava luovuttaa elämän hallintavalta Jumalan käsiin ehdoitta. Et tarvitse niitä Jaakobin rukouksen kaltaisia ikuisia ’jos-jos’ -lupauksia, koska Jeesuksen opettama ”tapahtukoon sinun tahtosi” riittää vallan mainiosti. Jos luotat Herraan ja hänen lupauksiinsa, mikset luottaisi häneen samantien kaikessa? Eli niin kuin ystävämme Salomo kiteytti oman kalliin oppituntinsa:

”Tässä on lopputulos kaikesta, mitä nyt on kuultu: pelkää Jumalaa ja pidä hänen käskynsä.” (Saarn. 12:13)

Jaakobin, Elian ja Salomon matkat johdattivat heidät ”paikkaan, jonne he kuuluivat”. Pitkän johdatuksen tuloksena he kukin palasivat Herran luo takaisin sinne, mistä matkalleen olivat lähteneetkin. He tulivat uudelleen Herran luo, kun he palasivat hänen tahtoonsa.

Voidaan kysyä, miksi heidän sitten tarvitse tehdä matkansa? Yksinkertaisesti siksi, että on aivan eri asia tietää tai tuntea oma paikkansa Herran tahdossa kuin oppia elämään siinä.

Me jokainen tarvitsemme omat matkamme ennen kuin löydämme oman paikkamme Herran tahdossa ja opimme elämään siinä. Ei ole mitään merkitystä sillä, mitä se tarkoittaa käytännössä. Voi olla, että paikkasi Herran tahdossa, on täsmälleen siellä, mistä ’matkallesi’ lähditkin. Matkan tarkoitus ei ole ensisijaisesti viedä sinua ’palvelupaikallesi’ jonnekin, vaan ”paikkaan, jonne sinä kuulut”. Herran palveleminen ja mielekäs elämä alkaa aina elämän antajan luota hänen yhteydestään. Se on elämää hänen tahdossaan – ei palveluksia Herralle tai velvollisuuden tunnosta suoritettuja ’kredittejä’.

Ja muista vielä; vain paikka Herran tahdossa takaa sinulle merkityksellisen ja kokonaisen elämän. Kaikki, mitä jätät luovuttamatta Herrallesi, on pois vain sinun onnestasi ja autuudestasi – ei Herran suunnitelmista ja mahdollisuuksista. Ei ole siis syytä pitää mitään itsellään, vaan yksinkertaisesti luovuttaa kaikki Herralle, jotta tällöin elämä kokonaisuudessaan saa merkityksensä.

Herra, tässä olen – minä ja kaikki mitä minulla on – anna minulle kokonainen elämä!

Pohdittavaa

Mitä esimerkkien miehet lopulta löysivät matkoiltaan?
Miksi heidän piti tehdä ’matkansa’, vaikka he varmastikin entuudestaan tiesivät, minkä sittemmin löysivät?
Onko eri asia tietää kuin omistaa? Entä seurata sivusta ja elää todeksi?