Edellä käsittelin Toisen kuningasten kirjan 5. luvun alkuosaa otsikolla ”Uskon, en, tahtoisin uskoa”. Silloin puhuin uskosta ja siitä, miten Jumala johdatti syyrialaisen sotapäällikkö Naamanin luokseen (2. Kun 5:1-14). Nyt on luvun loppuosan vuoro. Siinä päähenkilö on Gehasi, Elisan palvelija.

Ensimmäisessä kertomuksessa Naaman kulki hyvän matkaa Syyriasta pohjoisen Israelin pääkaupunkiin Samariaan, sieltä profeetta Elisan kotiin ja vielä Jordanin rannalle. Kuljettu matka ei silti ollut mitään verrattuna siihen matkaan, jonka hän kulki toivoon ripustautuneen ehkä horjuvankin uskon varassa vieraan kulttuurin ja erilaisten koettelemusten läpi ennen kuin usko muuttui näkemiseksi. Ja miksikö Jumala kuljetti häntä pitkän matkan? Olisihan hän voinut vastata Naamanin pyyntöön lyhyemmän kaavan mukaan.

Matka oli tarpeen, koska Jumala tahtoi Naamanin löytävän enemmän kuin ’vain’ terveyden. Naaman kulki pitkän matkan, jotta hän löysi samalla tien elävän Jumalan luo. Kertomus huipentui Naamanin puhdistumiseen spitaalista 14. jakeessa. Varsinainen kliimaksi oli kuitenkin vasta 15. jakeessa, kun Naaman tunnusti havainneensa Israelin Jumalan olevan elävä Jumala.

”Naaman palasi saattueineen Jumalan miehen luo. Hän astui Elisan eteen ja sanoi: ”Nyt minä tiedän, ettei Jumalaa ole missään muualla kuin Israelissa. Otathan siis kiitoslahjan palvelijaltasi.”” (2. Kun. 5:15)

Kertomus ei lopu vielä tähän. Jae 15 on samalla alku toiselle kertomukselle. Se on kertomus profeetan palvelija Gehasista. Luvun 15. jae on silta kahden kertomuksen välillä.

Jälkimmäinen kertomus (2. Kun 5:16-27) tarvitsee ensimmäisen osan (2. Kun 5:1-14), jotta lukija ymmärtää tapahtumien taustat.

Ensimmäinen osa kertoi uskon ja epäuskon taistelusta sekä kuuliaisuuden siunauksesta. Jälkimmäinen kertomus taas kuvaa synnin ja tottelemattomuuden seurauksia ihmisen elämässä. Naamanin tarina puhui kuuliaisuuden siunauksesta pakanan uskonkuuliaisuuden kautta. Jälkimmäinen tarina taas puhuu Elisan palvelijan uskottomuudesta isäntäänsä ja Jumalaa kohtaan.

Mitä tapahtui?

Naaman sai terveyden, minkä lisäksi hän sai armon löytää Israelin Jumalan. Hän oli aikeissa palata takaisin kotiin, mutta ennen lähtöään hän tahtoi osoittaa kiitollisuutensa ja palkita Jumalan miehen:

”Nyt minä tiedän, ettei Jumalaa ole missään muualla kuin Israelissa. Otathan siis kiitoslahjan palvelijaltasi.” (2. Kun. 5:15b)

Spitaalista puhdistumisen jälkeen Naaman luonnollisesti tahtoi kiittää myös profeettaa paranemisestaan. Hän tietty ajatteli Elisan työskentelevän oman maansa noitien ja tietäjien tavoin, joten hänestä oli luonnollista, että profeetta ottaisi palkan ihmeteosta. Sitä paitsi hän oli saanut lahjat Syyrian kuninkaalta, joten siinäkin mielessä hän oli velvoitettu palkitsemaan profeetan runsaskätisesti.

Lahjan palauttaminen Syyrian kuninkaalle olisi saattanut olla poliittisesti epäkorrekti ele, joten siksikin Naaman tahtoi palkita Elisan. Elisa ei kuitenkaan Naamanin hämmästykseksi suostunut ottamaan vastaan tarjottua palkkiota. Kieltäytymällä lahjasta hän korosti, että Naaman oli parantunut Israelin Jumalan ihmetekona – ei profeetan sanojen eikä taikavoimien avulla.

Kyseinen vuoropuhelu profeetan ja sotapäällikön välillä käytiin siis näin:

”Mutta Elisa sanoi: ”Niin totta kuin Herra elää, hän, jota palvelen, minä en lahjaasi ota.” Naaman koetti taivuttaa hänet ottamaan lahjan vastaan, mutta hän kieltäytyi. Naaman sanoi silloin: ”Vaikket lahjaan suostukaan, niin sallithan, että otan mukaani Israelin multaa sen verran kuin muulipari kantaa. Enää en uhraa alttarilla polttouhria enkä teurasuhria muille jumalille kuin Herralle. Antakoon Herra minulle kuitenkin sen anteeksi, että kumarran Rimmonia, kun seuraan kuningastani hänen mennessään Rimmonin temppeliin. Kun hänen seurassaan joudun temppelissä kumartamaan Rimmonia, antakoon Herra sen minulle anteeksi.” Elisa sanoi hänelle: ”Mene rauhassa.”” (2. Kun. 5:16–19a)

Elisa ei siis ottanut vastaan lahjaa, mikä korosti Israelin Jumalan suvereeniutta. Profeetta oli välikappale, joten hän ei lahjaa ottaisi vastaan. Tekstistä käy varsin hyvin ilmi, mitä matka Israelin Jumalan parantavan voiman luo oli saanut aikaan Naamanin elämässä. Ei ole kahta kysymystä siitä, kuka oli nyt Naamanin sydämen Jumala.

Huomaatko eron? Ellei Herra olisi saanut Naamanin sydämessä selkeää ykköspaikkaa, ei hän olisi huolehtinut työhönsä liittyvistä käynneistä Rimmonin temppelissä. Rimmon oli syyrialaisten epäjumala, jolla oli temppeli Damaskossa. Hän oli sateen, myrskyn, salaman ja ukkosen jumala. Jos Herra ei olisi saanut hänelle kuuluvaa asemaa Naamanin sydämessä, tuskin häntä olisi vaivannut useamman Jumalan kumartaminen.

Tässä on hyvä pysähtyä miettimään oman aikamme jumalia. Tarkoitan siis niitä, joille ihmiset antavat sydämessään sen sijan, joka kuuluu yksin Jumalalle. Jos muinaisessa Syyriassa oli ehkä Assyrian tavoin 12 pääjumalaa, niin paljonko niitä on meidän aikanamme? Ja kysynpä lisäksi, että tunnemmeko me – elävän Jumalan palvelijat – samanlaista tuskaa, kun joudumme arkielämässä tilanteisiin, joissa meidän aikamme jumalat asettuvat sydämemme Jumalaa vastaan? Vai olemmeko kenties jo niin paatuneita, että saamme sydämeen mahtumaan kaikki meille tarpeelliset jumalat? Tätäkin on hyvä pohtia.

Vaurauden ansa

Naamanin suhtautuminen lahjaan kertoo hänen suhtautumisesta omaisuuteen ja vaurauteen. Hänelle se ei ollut itsetarkoitus. Hänellä vaurautta varmasti riitti siinä määrin, että moni hänen asemassaan olisi kiintynyt varallisuuteensa ja käpertynyt pitämään siitä kiinni. Naaman sen sijaan suhtautui varallisuuteen terveesti käyttöomaisuutena. Sillä saattoi edesauttaa tärkeämpiä asioita.

Hän oli kerran kadottanut terveytensä ja saanut huomata, ettei varallisuus kyennyt antamaan sitä hänelle takaisin. Sen sijaan Israelin Jumala antoi sen hänelle ja vielä ’korvauksetta’. Tämä Jumala oli todellinen Jumala, koska hän ei kumartanut edes ’rahan jumalaa’. Ja samoin oli hänen profeettansa Elisa.

Mikä toiselle oli siunaukseksi ja elämäksi, voi toiselle olla kompastukseksi. Naamanin elämä oli muuttunut – hän oli saanut jotain, mitä rahalla ei voinut ostaa eikä Rimmonin temppelistä saada.

Sen sijaan se, mitä Naamanilla oli yllin kyllin, näytti vetoavan erääseen toiseen paikalla olleeseen henkilöön. Vauraus on yksi kavalimmista epäjumalista. Se vetoaa ihmiseen siinä, että se lupaa hänelle mahdollisuuden vapauteen. Se lupaa vapauden olla riippumaton. Riippumattomuus kuulostaa syntiinlankeemuksessa itselleen jumaluutta tavoitelleen ihmisen korvaan hyvälle. Vauraus vapauttaisi minut tekemään sitä ja tätä – ilman, että olen riippuvainen muista ihmisistä – ja Jumalasta.

Olet kuullut sanan taloudellinen riippumattomuus. Se voi jollekin merkitä huolettomuutta tai vapautta työstä. Taloudellinen riippumattomuus esittäytyy Jumalan palvelijallekin houkutuksena: kunhan saisin vaurautta, niin voisin keskittyä kutsumukseeni ilman, että elän taloudellisesti tiukilla tai seurakunnat joutuvat kustantamaan elämiseni. Kunhan vain saan tuon rahasumman, niin voisin palvella Jumalaa siellä ja täällä. Kuinka se mahdollistaisikaan sen, että evankeliumi voisi edetä minun työni kautta!

Pintapuolisesti nämä ovat jaloja ajatuksia. Mutta jos tuo vauraus tulisi käsiini, vapauttaisiko se minut palvelemaan Jumalaa. Vai vapauttaisiko se minut hänestä, palvelemasta häntä? Ehkä taloudellinen riippumattomuus saisikin minut veltostumaan tai suhtautumaan aikaani niin kuin se olisi minun. Ei olisi tarve rehkiä, vaan voisin palvella Herraa levosta käsin… Enkä tarkoita lepoa Herrassa, vaan tietenkin minun omaa aikaani, jonka lisäksi aikaa riittäisi varmaan vähän Herrallekin…

Jos tuon sudenkuopan mammonan edessä välttäisinkin ja mammona todella vapauttaisi käteni palvelemaan Jumalaa isommin ja enemmän, niin kysyn kuitenkin, että menisikö asiat oikein? Eikö Jumalan palvelija ole Herransa kädessä ja armoilla – osa hänen talouttaan? Eikö Jumalan palvelija saa kaiken tarvittavan Herransa ’talosta’ ja noudata kaikessa Herran tahtoa ja agendaa?

Jos nyt mammona mahdollistaa vapauteni, niin eikö ole vaara, että palvelen Jumalaa itsestäni käsin? Enää Jumala ei aseta päämääriä ja tavoitteita, vaan nyt minä arvioinkin omasta riittoisuudestani käsin, että mitä se Jumala nyt tarvitsee… En olisikaan hänen palvelijansa, vaan jonkinlainen freelancer, joka tekee oman mielensä mukaista palvelutyötä auttaakseen Jumalaa tämän hyvissä hankkeissa.

Eikö siis tällöin tilanne ole nurinkurinen? Ihminen on oma Herransa taloudellisen riippumattomuuden varassa ja auttelee Jumalaa oman harkintakykynsä mukaan… Asian pitäisi kuitenkin olla niin, että Herra on kaiken keskellä. Näin siis mammona kavalasti vapauttaa ihmisen syntiinlankeemuksessa himoitsemaansa vapauteen Jumalasta, että tämä muka voisi paremmin palvella häntä. Hah!

Gehasi vaurauden ansan edessä

Kertomuksen loppu on esimerkki siitä, miten mammona vei yhden Jumalan palvelijoista harhatielle. Elisalle ja Naamanille mammona oli vain vaurautta – väline Jumalan kädessä. Naaman tiesi, ettei vauraus antanut hänelle terveyttä, mutta Israelin Jumala antoi. Kumpi siis oli suurempi?

Myös profeetta Elisa tiesi saman. Hän ei tarvinnut Naamanin tarjoamaa rikkautta ’taloudelliseen riippumattomuuteen’ tai vaikkapa profeettakoulun menoihin, koska hänen Jumalansa oli suurempi. Tilanne ehkä olisi ollut toinen, jos hänellä olisi ollut Jumalan sana tämän omaisuuden käyttämisestä tai Naaman olisi antanut lahjansa Jumalan temppelille. Mutta tässä punnittiin vain sitä – kuka oli Elisan Jumala: vauraus vai Herra?

Jos siis Elisa vältti ’taloudellisen riippumattomuuden’ houkutuksen, toisin kävi profeetan palvelija Gehasille. Emme tiedä hänen ajatuksiaan, mutta toki hän on voinut langeta hyvässäkin tarkoituksessa mammonan pauloihin. Luetaanpa, miten kertomus jatkuu.

”Kun Naaman Elisan luota lähdettyään oli jo kulkenut kappaleen matkaa, Jumalan miehen palvelija Gehasi alkoi ajatella: ”Suotta herrani sääli tuota syyrialaista, kun ei huolinut sitä, minkä hän oli tuonut mukanaan. Niin totta kuin Herra elää, minä juoksen hänen peräänsä, että saisin häneltä jotakin.”

Gehasi lähti Naamanin perään. Kun Naaman huomasi, että joku juoksi hänen jäljessään, hän hyppäsi vaunuistaan, meni tulijaa vastaan ja kysyi: ”Mikä nyt on hätänä?” Gehasi vastasi: ”Ei mikään, herrani vain lähetti minut sanomaan sinulle, että hänen luokseen tuli äsken Efraimin vuoristosta kaksi nuorta profeetanoppilasta. Voisitko antaa heille talentin hopeaa ja kaksi juhlapukua?” ”Ota toki kaksi talenttia”, Naaman sanoi. Hän pyysi pyytämistään toista ottamaan hopeatalentit ja sitoi ne sitten kahteen pussiin. Hän antoi hopeat ja kaksi juhlapukua kahdelle palvelijalleen, ja he kantoivat niitä Gehasin edellä. Kun Gehasi tuli yläkaupunkiin, hän otti lahjat palvelijoilta ja kätki ne kotiinsa. Sitten hän lähetti palvelijat takaisin.

Kun Gehasi palasi herransa luo, Elisa kysyi häneltä: ”Mistä sinä tulet, Gehasi?” ”En minä ole käynyt missään”, hän vastasi.” (2. Kun. 5:19b–25)

Pysähdytään tekstissä tähän kohtaan. Jätetään vielä kaksi viimeistä jaetta lukematta. Nyt katsomme, miten Gehasin ehkä alkujaan jopa puoliksi viattoman ajatuksen liikkeelle laittama tapahtumaketju kehittyy.

Ahneudesta valheeseen ja petokseen

Elisan pyyteettömyys ei kuitenkaan miellyttänyt kaikkia – siis ainakaan hänen palvelijaansa Gehasia. Gehasin argumentti on varsin tuttu: olisihan tuota vierasmaalaista miestä voinut rahastaa, kun kerran sai terveyden täältä kotiin vietäväksi. Kyllähän täällä Israelissa spitaalisia olisi riittänyt omastakin takaa. No, ehkä tämä ei ollut Gehasin peruste, mutta ainakin hän lähti liikkeelle kokeilemaan onneaan.

”Kun Naaman Elisan luota lähdettyään oli jo kulkenut kappaleen matkaa, Jumalan miehen palvelija Gehasi alkoi ajatella: ’Suotta herrani sääli tuota syyrialaista, kun ei huolinut sitä, minkä hän oli tuonut mukanaan. Niin totta kuin Herra elää, minä juoksen hänen peräänsä, että saisin häneltä jotakin.’”

Gehasi siis näki hänkin Naamanin tarjoamat rikkaudet, jotka herättivät hänessä ahneuden. Gehasin sydän oli oiva maaperä ahneudelle, ja ahneus saikin hänestä yliotteen. Ei tarvitse olla rikas, ollakseen ahne tai kateellinen.

Ahneuden sokaisema Gehasi kiirehti Naamanin perään, minkä jälkeen hän aloitti keskustelun selkeällä valheella, että hänen isäntänsä muka oli lähettänyt hänet. Hän jatkoi valhetta kertomalla nuorista profeettaoppilaista ja heidän tarpeistaan.

”Ei mikään, herrani vain lähetti minut sanomaan sinulle, että hänen luokseen tuli äsken Efraimin vuoristosta kaksi nuorta profeetanoppilasta. Voisitko antaa heille talentin hopeaa ja kaksi juhlapukua?”

Huomaatko? Mielessä juurisyntinä vaikuttanut ahneus levitti lonkeronsa jo mielen ulkopuolelle. Se muuttui kavaliksi sanoiksi – valheeksi. Enää ahneus ei pysynyt ajatuksissa, vaan se pukeutui valheen muotoon.

Saatuaan Naamanilta himoitsemansa palkkion, hän kavalsi sen kokonaan itselleen – oli ajatus alkujaan mikä tahansa. Oli kuitenkin parempi turvata ensin oma tulevaisuutensa kuin jakaa omaisuutta toisten kanssa – eikä Elisa kuitenkaan olisi ottanut vastaan ’apuja’.

”Kun Gehasi tuli yläkaupunkiin, hän otti lahjat palvelijoilta ja kätki ne kotiinsa.”

Näin siinä siis kävi. Ensin ahneus vei kielen ja nyt se otti haltuunsa kädet ja koko ihmisen. Valheen jäljet piti tietenkin peittää, joten saatu omaisuus oli hyvä kätkeä, että sitä sitten sai kuluttaa vähän kerrassaan ilman, että kukaan saa tietää. Gehasi ajatteli tässä vaiheessa varmaankin olevansa jo ’kuivilla’.

Toisin kävi. Hänelle esitettiin kysymys, jota hän ei ehkä osannutkaan odottaa:

”Kun Gehasi palasi herransa luo, Elisa kysyi häneltä: ”Mistä sinä tulet, Gehasi?” ”En minä ole käynyt missään”, hän vastasi.”

Ja mitä siis tapahtui? Gehasi valehteli paitsi herralleen myös Jumalalle. Mikä oli nyt hänen, se erotti hänet totuudesta ja Jumalasta. Kotiin piilotettu pieni omaisuus oli tullut Gehasin ja Jumalan väliin. Hän ei voinut enää lähestyä Jumalaa paljastamatta salaisuuttaan. Oli valittava, kenelle hän loppuviimeksi olisi uskollinen? Gehasin valinta oli mammona; säilyttääkseen uuden herransa, hänen oli valehdeltava herralleen: ”En minä ole käynyt missään”.

Ne ovat sanat, jotka erottivat Gehasin Jumalasta. Oli tullut jotain, mikä oli arvokkaampaa kuin Jumala. Kuinka vähäiseltä nuo sanat kuulostavatkaan: ”En minä ole käynyt missään”. Niissä on sama kaiku kuin Adamin sanoissa, kun Jumala kysyi häneltä, missä hän on:

”Minä kuulin sinun askeleesi puutarhassa. Minua pelotti, koska olen alasti, ja siksi piilouduin.” (1. Moos. 3:10)

Voi viattomuutta! ”En minä ole käynyt missään.” Pelottavaa näissä sanoissa on niiden taakse kätketty kavaluus. Arkinen lause kätkee sisäänsä Jumalan kieltämisen.

Ja kertomuksen loppu onkin sitten käsillä. Ehkä tämä Gehasin tien purkaminen tällä tavoin helpottaa meitä ymmärtämään, miksi kertomuksen ’rangaistus’ oli niin suuri.

”Mutta Elisa sanoi hänelle: ”Etkö usko, että olin hengessäni siellä, kun se mies lähti vaunuistaan takaisin sinua vastaan? Sinusta taisi nyt olla sopiva tilaisuus ottaa vastaan hopeaa ja hankkia vaatteita, oliivitarhoja ja viinitarhoja, lampaita ja nautakarjaa, orjia ja orjattaria? Naamanin spitaali tarttuu nyt sinuun ja jälkeläisiisi, eikä sukusi pääse siitä koskaan.” Ja kun Gehasi lähti Elisan luota, hän oli spitaalista lumivalkea.” (2. Kun. 5:19b–27)

Rangaistukseksi Herran nimen väärinkäyttämisestä omien syntisten tarkoitusperien saamiseksi, Gehasi sai rikkauksien mukana ’lahjaksi’ Naamanilta parantuneen spitaalin. Rikkauksin keskellä hän sai nauttia siitä ’lahjasta’, josta Naaman ei päässyt eroon Rimmonin eikä vaurauden välinein.

Ensisijaisesti kertomus kuvaa tietenkin Naamanin uskollisuuden tielle vastakohtaisen tottelemattomuuden tien seurauksia. Samalla se muistuttaa myös siitä, ettei kukaan voi ottaa pelkkää parasta kahdelta herralta. Ei ole sellaista vaihtoehtoa, että joku voisi elää elämänsä ottaen parhaat palat niin Jumalalta kuin maailmalta maksamatta hintaa maailmalle sen ’siunauksista’.

Tottelemattomuuden tie

Jälkimmäinen kertomus on siis oiva kuvaus synnin ja tottelemattomuuden vaikutuksesta elämään. Gehasin ahneus johti hänet syntiin, mitä hän joutui peittämään edelleen uudella synnillä. Kun synti sai Gehasista ensin otteen, kohta synti hallitsi häntä johtamalla hänet vääryyteen uudestaan ja aina syvemmälle.

Kertomus kuvaa, miten synti kietoo ihmisen pauloihinsa ja ottaa hänet aina vain vahvemmin otteeseensa. Vertaapa tapahtumien kulkua vaikkapa Jumalan sanoihin Kainille:

”Jos teet oikein, voit kohottaa katseesi, mutta jos et tee, on synti ovella vaanimassa. Sinua se haluaa, mutta sinun on pidettävä se kurissa.” (1. Moos. 4:7)

Kertomus Naamanin spitaalin parantumisesta ja Gehasin ’rikkeestä’ piirtää lukijan mieleen näkymän kahdesta erilaisesta elämänasenteesta: kuuliaisuudesta ja tottelemattomuudesta.

Ensimmäinen osa kuvasi uskon ja epäuskon taistelua sekä sitä, kuinka roikkuminen vähäisenkin uskon varassa Jumalan lupauksiin tukeutuen saa aikaan kuuliaisuutta.

Vastaavasti jälkimmäinen kertomus kuvaa synnin ja tottelemattomuuden vaikutusta ihmisessä. Synti johtaa ihmisen tottelemattomuuteen Jumalaa kohtaan, mikä taas kasvavan lumivyöryn tavoin johtaa ihmisen tekemään lisää vääryyttä kerta toisensa jälkeen peittääkseen edellisen. Kohta synti hallitsee ihmisen elämää ja on tullut tavalla tai toisella Herran paikalle. Synti on katkera vihollinen, jonka kanssa ei tule leikkiä. Pienikin myönnytys voi olla liikaa.

Toivottavasti esimerkkikertomus Naamanista motivoi sinut lukemaan enemmänkin Raamatun kertomuksia. Ne ovat paitsi sangen viihdyttäviä ja helppolukuisia, myös opettavaisia. Ei muuta kuin lukemaan ja oppimaan.

Pohdittavaa

Miten synti – tai tässä tapauksessa mammona – vie ihmisen mennessään?