Kesäloman edessä pysähdymme pohtimaan aikaa monesta eri näkökulmasta. Kuka laskee päiviä loman alkuun ja kuka jo epätoivoisesti laskee päiviä siihen, kun loma taas loppuu.

Kaikki eivät laske päiviä, mutta silti he miettivät tarkoin, miten loman käyttäisi oikein. Äärimmilleen viety pohdinta on saanut sekin oman nimensä: lomastressi.

Lomastressi kuulostaa absurdilta, mutta ikävä kyllä se on todellista. Lomastressi lienee seurausta ihmisen taipumuksesta kategorisoida aikaa. Loma on ’omaa’ aikaa, joten silloin ’pitäisi’ tehdä niitä asioita, joita ei muutoin ehdi tekemään. Kun tähän oman ajan harhakäsitykseen lisätään arjesta mieleen pinttynyt tehokkuusajattelu, on stressi valmis.

Olisiko kuitenkin niin, että kenelläkään meistä ei ole sen enempää omaa aikaa kuin muutakaan? Me vain käytämme aikaa – tietämättä edes kuinka paljon itse kullakin meistä sitä on käytettävissä. Ajasta murehtiminen on yhtä typerää kuin murehtia rahasta, jos ei edes tiedä paljonko rahaa on käytettävissä!

Ajan teologiaa

Tekstin otsikko puhuu ajasta. Otsikko on ylevästi ’ajan teologia’, mutta sitä ei kylläkään tässä artikkelissa kyetä määrittelemään. Otsikko on oikeastaan vain muistutus siitä, ettei aika ole teologian ulkopuolella, vaan se kuuluu jumaluusoppiin, mitä käytännöllisimmällä tavalla. Nimittäin aika kuuluu Jumalan hallintaan.

Ajan teologiaa on kaikessa yksinkertaisuudessaan se, että kaikki aika on Jumalan. Puhumme kovin mieluusti omasta ajastamme, johon sitten liitetään monia erilaisia määreitä. On loma-aikaa, vapaa-aikaa, työaikaa, kotiaikaa, aikaa lapsille, aikaa puolisolle, aikaa itselle ja puhummepa saarnastuolista usein siitä, kuinka pitäisi olla aikaa Jumalalle.

Pohjimmiltaan aina, kun puhutaan edellä mainittuun tyyliin ajasta, puhutaan itsekkäästä halusta pitää aika itsellä. Aivan niin kuin me olisimme se taho, joka on laittanut aikaa pankkiin ja sitten jakaa sitä muiden käyttöön. On meidän aikaamme ja sitten on muiden aikaa. Joskus lainaamme omaa aikaa toisille, otamme aikaa itsellemme jne.

Herää kysymys: tarvitseeko Jumalan tulla hänenkin kysymään meiltä, että milloin ajastamme liikenisi lohko hänellekin? Mekö todella jaamme aikaa, vaikka emme tosiasiallisesti pysty sitä ottamaan sen enempää kuin antamaankaan. Aika on kaikille sama ja jakamaton. Tosiasiassa aika ei pysy meidän pankissamme – se on Jumalan pankissa ja me elämme Jumalan ajassa. Emme kykene aikaa säilömään, me elämme siinä ja siitä. Käytämme aina Jumalan aikaa. Hän on luonut ajan ja hän sitä antaa luoduille.

Edelleen kysyn, miksi emme näe Jumalaa aina siellä missä on aika? Jos aika on Jumalan aikaa, miksi emme näe häntä siellä, missä on työaika? Miksi emme näe Jumalaa, siellä missä on lepoaika? Miksi sulkisimme ajan häneltä?

Jumalan aika = kaikki aika

Älä ymmärrä väärin, mitä tarkoitan kaiken ajan antamisella Jumalan käsiin. En tarkoita aikaa siinä merkityksessä, miten käsitämme sen silloin, kun ’käytämme’ aikaa jonkin tekemiseen. En tarkoita, että Jumalan aika olisi vain jatkuvaa ’palvelusten tekemistä’ Jumalalle. Paino sanassa ’aika’ ei ole tekemisessä, vaan olemisessa.

Jumala ei katso sinua ajan käyttämisen näkökulmasta, vaan hän katselee sinua ajan omistamisen näkökulmasta. On kaksi eri asiaa omistaa jotain ja tehdä jotain. – Ei Jumala ole kiinnostunut sinun palveluksistasi. Ajan omistaminen Jumalalle tai hänen omistajuutensa tunnustaminen ei tarkoita sitä, että Jumala katsoisi pahalla jokaista hetkeä, kun sinä et ole tehokas hänen työssään.

Päinvastoin – Jumala on kiinnostunut vain ja ainoastaan sinusta. Hän tahtoo mieluumminkin nähdä sinut omistamassa kaiken aikasi hänelle riippumatta siitä, mitä sinä olet tekemässä. Olet sitten levossa, työssä, lenkillä tai missä tahansa, Jumala tahtoo olla siellä kanssasi. Hän tahtoo, että kaikki aika on hänen läsnäolonsa aikaa.

Olemme sitten työssä tai lomalla, hän tahtoo, että se on hänen aikaansa. Etsisimme hänen kasvojaan paitsi työssä ja touhussa, kun tarvitsemme apua, myös levossa, kun kaipaamme hetken rauhaa kaikelta menolta ja melskeeltä.

Ajattelepa vaikka luomiskertomusta. Se on omalla tavallaan hauska. Siinä Jumala viettää lepopäivää (1. Moos. 2:2-3). En usko, että Jumala luomisen jälkeen tarvitsi lepopäivää uupumuksen vuoksi. Jos näin olisi, pitäisi meidän ihmisten pelätä niitä hetkiä, kun Jumala käy aina välillä lepäämään ja me jäämme hetkeksi yksin!

Jumala ei tarvinnut lepoa, mutta hän lepäsi, koska hän tiesi, että kaikki se, mitä hän oli luonut, tarvitsee lepoa. Jumalan lepääminen on esimerkki meille. Luojamme otti vapauden levätä, jotta me ymmärtäisimme, ettei lepo ole meiltäkään mistään pois! Jumala lepäsi, jotta samoin me uskallamme levätä ilman, että meidän tarvitsee perustella Jumalalle, että minkä tähden ’laiskottelemme’. Vai jäikö Jumalalta sinun mielestäsi jotain kesken sen tähden, että hän lepäsi yhden päivän? – Luuletko siis olevasi Jumalaa tärkeämpi, jos ajattelet, että sinun lepopäiväsi on pois jostakin ja sinun vapaasi tähden maailma jää jotenkin keskeneräiseksi?

Kun siis annat kaiken ajan Jumalalle, älä pelkää antaa hänelle myös lepoaikaasi. Jumala ei lähestyä sinua vaatien sinua tilille tehokkuudesta lepopäivänä, vaan hän tulee kysymään sinulta, missä sinä olet, kun et ole lepäämässä? Lepo on jotain, mikä meille luoduille kuuluu ja mitä Herra tahtoo viettää kanssamme.

Ajan teologiaa Saarnaajan sanoin

Jotta tämä pohdinta ajan teologiasta – ts. ajan omistajuudesta ja siitä, miten Herra Jeesus, kaiken ajan omistaja, suhtautuu meidän ajankäyttöömme – ei jää ilman raamatullista pohjaa, kutsun apuun yhden Vanhan testamentin viisaan filosofin ja teologin.

Kutsun häntä nimellä ’saarnaaja’, jolla hän esittelee itsensä kirjan alussa:

”Saarnaajan, Daavidin pojan, Jerusalemin kuninkaan sanat.” (Saarn. 1:1)

Kirjan on kirjoittanut henkilö, jota kutsutaan nimellä ’saarnaaja’. Hepreaksi ’Koheleth’ (”hän (feminiini), joka kokoaa seurakunnan”) ja kreikaksi ’εκκλησιαστης’ (”julkinen puhuja”, LXX).

Vanhan juutalaisen perimätiedon mukaan saarnaaja olisi Salomon itsestään käyttämä nimimerkki, mutta tekstin kielellinen asu ja kirjan sisällölliset evidenssit viittaisivat joidenkin tutkijoiden mukaan siihen, että kirjoittaja olisi Salomoa merkittävästi myöhempi henkilö.

Oli niin tai näin, kirjaa voidaan pitää ainakin osin Salomon viisauksiin perustuvana teoksena ja hänen viisautensa innoittamana, vaikka sen olisi joku myöhempi henkilö tuntemaamme muotoon koonnut ja riimitellyt. Varmuuden vuoksi kutsukaamme tätä henkilöä nimellä ’saarnaaja’.

Saarnaajan kirjan kolmannessa luvussa on tuttu teksti (Saarn. 3:1-8), jossa viisas saarnaaja pohtii ajan olemusta. Se alkaa näin:

”Kaikella on määräaika, ja aikansa on joka asialla taivaan alla.” (Saarn. 3:1)

En aio tässä yhteydessä käsitellä tätä tekstiä, vaan otsikkooni ’ajan teologia’ sopivampi teksti on jakeissa juuri ennen tätä kolmannen luvun pohdintaa. Sen verran kuitenkin totean Raamatun aikakäsityksestä, että se on luonteeltaan erilainen, miten me ajan luonnostaan miellämme.

Raamatun ilmoitukselle ajasta on ominaista – päinvastoin kuin kreikkalaisen Platonin esittämälle filosofialle – ajan arvostaminen olemassaolon muotona. Jos halutaan käsittää aika oikealla tavalla, on varottava tarkastelemasta sitä mekaanisesti.

Raamatussa ei aseteta pelkästään aikayksiköitä toinen toisensa perään. Jokainen hetki on sidoksissa kaiken aikaa toimivaan Jumalaan. Siksi myös kaikki ajat voivat olla mukana yhdessä silmänräpäyksessä.

Sanassa ”aika” on usein ajatus sen sisällöstä, laadusta ja tarkoituksesta. Ajalla on siksi usein merkitys ’tietty ajankohta’, ajanjakso, joka on omistettu tietylle tarkoitukselle. Tätä saarnaaja valaisee kolmannen luvun tekstissä (Saarn. 3:1-8), jossa korostetaan että kaikella on aikansa: on aika syntyä, kuolla, istuttaa, repiä istutus, surmata, parantaa jne.

Aikaan siis liittyy aina ajatus ajan sisällöstä. Aikaa ei ole ilman, että siihen liittyy tekemistä, olemista, tapahtumista, jne. Ja juuri tästä näkökulmasta katsottuna saarnaaja puhuu meille ’ajan teologiasta’ jo toisen luvun lopussa, mitä voisin nimittään vaikkapa ’lomatekstiksi’.

Sen edessä nimittäin aivan liian moni aikaan tehokkuuden käsitteenä tarttunut kokee tulkinnallista ongelmaa.

”Sillä kuka voi syödä ja kuka nauttia ilman minua?”

Luetaanpa nyt tämä vaikeuksia tuottava kappale saarnaajan viisautta:

”Vaivannäkönsä keskellä ihmisellä ei ole muuta onnea kuin syödä ja juoda ja nauttia elämän iloista. Minä huomasin, että myös tämä tulee Jumalan kädestä. Sillä kuka voi syödä ja kuka iloita ilman häntä? Sille, joka on hänelle mieleen, hän antaa viisautta, tietoa ja iloa, mutta syntisen hän panee kokoamaan ja kartuttamaan hyvää sille, joka on hänelle mieluinen. Mutta tämäkin on turhuutta ja tuulen tavoittelua.” (Saarn. 2:24-26)

Tehokkuuteen ihastunut kristitty, joka ymmärtää ajan omistamisen Jumalalle tarkoittavan alati tekemistä ja alati palvelemista, kokee sitaatin aloittavan jakeen ajatuksen jopa turmiollisena hekumointina ja hedonismina. Hän mieluusti nollaa kappaleen aloittavan ajatuksen ”Vaivannäkönsä keskellä ihmisellä ei ole muuta onnea kuin syödä ja juoda ja nauttia elämän iloista” siteeraamalla heti perään viimeisen lauseen ”mutta tämäkin on turhuutta ja tuulen tavoittelua”. Kun sen on sanonut, voi taas turvallisesti omistaa aikansa Jumalalle puuhastellen aina väsymiseen saakka.

Tekstin oleellisin kohta ’ajan teologian’ kannalta tulee näin luettuna kokonaan ohitetuksi. Minäkin olen sen ohittanut lukuisia kertoja, näkemättä saarnaajan syvää viisautta. Siinä alun ja lopun väliin jää yksi lyhyt, mutta hyvin merkityksellinen jae (Saarn. 2:25). Se on alkutekstissä varsin vaikeatulkintainen, koska jakeen päättävät heprean kielen sanat voidaan kääntää kahdella eri tavalla riippuen käytetystä tekstitraditiosta. Teksteissä on vain yhden kirjaimen ero, niissä kirjain ’jod’ ja ’vav’ ovat mahdollisesti sekoittuneet toisiinsa.

Suomeksi käännettynä ensisijainen lukutapa olisi ’mimmenni’ (”enemmän kuin minä”) ja vaihtoehtoinen lukutapa ’mimmennu’ (”erossa hänestä” tai ”ilman häntä {Jumala}”). Pääsääntöisesti uudemmat raamatunkäännökset valitsevat vaihtoehtoisen lukutavan. Luetaanpa jae vielä useammasta suomalaisesta käännöksestä.

Vanha Biblia (KR1776), kuten myös keskiaikainen englanninkielinen KJV kääntävät tekstin ensin mainitun lukutavan mukaan, jolloin se kuuluu näin:

”Sillä kenenkä pitäis syömän ja kenen pitäis sitä nautitseman paremmin kuin minun?” (Saarn. 2:25)

Tekstin ajatus on siinä, että kirjoittaja pitäisi itseään parhaimpana auktoriteettina arvioimaan elämän laatua. Tästä syystä suomalaisten kirkkoraamattujen jakeeseen liittämä rinnakkaisviite kertoo Salomon hovin ruokavaliosta:

”Salomon hovin elatukseen meni päivittäin kolmekymmentä kor-mittaa valikoituja vehnäjauhoja, kuusikymmentä kor-mittaa muita jauhoja, syöttökarjaa kymmenen ja laidunkarjaa kaksikymmentä nautaa, sata lammasta ja lisäksi peuroja, gaselleja, kauriita ja syöttöhanhia.” (1. Kun 4:22-23)

Tekstissä mainittu kor-mitta on muuten noin 400 litraa, joten kyllä Salomo tosiaan tiesi miten syödä!

Biblian jälkeen tehdyt käännökset valitsevat kuitenkin vaihtoehtoisen lukutavan, josta vanhempi kirkkoraamattu (KR1933/38) kääntää tekstin näin:

”Sillä kuka voi syödä ja kuka nauttia ilman minua?” (Saarn. 2:25)

Käännös osoittaa lainausmerkeillä, että puhuja on joku muu kuin saarnaaja. Uudempi kirkkoraamattu (KR1992) valitsee saman tulkinnan, mutta esittää sen jo huomattavasti selkeämmin:

”Sillä kuka voi syödä ja kuka iloita ilman häntä?” (Saarn. 2:25)

Selkein käännös on tällä kertaa Raamattu Kansalle -tekstissä, jossa kääntäjät lisäävät rohkeasti alkutekstistä puuttuvan selittävän ilmauksen vaihtoehtoisen lukutavan tulkintaan perustuen:

”’Sillä kuka voi syödä ja kuka voi nauttia ilman minua?’ sanoo Herra.” (Saarn. 2:25)

Toisin sanoen saarnaaja kappaleen keskimmäisellä jakeella tahtoo sanoa, että kaikki aika kuuluu Jumalalle. Niin kuin on turha yrittää toteuttaa Jumalan suunnitelmia ilman häntä, samoin on turhaa ja mahdotonta myöskään ”syödä ja nauttia elämästä” ilman häntä. Mielestäni tämä näkemys elämästä on hyvinkin kypsä ja kaukana pessimismistä.

Jos siis Jumala itse näyttää esimerkin luomistyössä lepäämisestä (1. Moos. 2:2-3), hän tahtoo saarnaajan mukaan olla itse henkilökohtaisesti läsnä myös meidän levossamme. Kenenkään ei tule täten hävetä lepoa työstä ja sellaista tervettä nautintoa elämästä, jossa on sijaa Jumalalle. Ajan antaminen Jumalalle ei siis tarkoita otsa kurtussa uurastamista, vaan aika levossa kuuluu hänelle aivan yhtä hyvin. Lepo on Jumalan aikaa, annoimme sen hänelle tai emme. Mutta jos tietoisesti annamme myös levon päivät Jumalan käsiin, hän toimii sielläkin.

Lomalle lepoon Herran kanssa

Tämä Saarnaajan kirjan jae ”’Sillä kuka voi syödä ja kuka voi nauttia ilman minua?’ sanoo Herra” puhuu meille kaiken ajan omistamisesta Jumalalle. Se on siunauksen tie. Siinä on vapaus omistaa kaikki elämä Jumalalle ilman, että siinä olisi pienintäkään vihjausta siitä, että Jumala vaatisi ihmistä suorittamaan ja taas suorittamaan. Se muistuttaa meitä siitä, että Jumala on enemmän kiinnostunut ihmisestä itsestään kuin siitä, mitä hän tekee.

Vastakohtana ’ajan teologialle’, jossa ihminen rohkeasti omistaa kaiken aikansa – jopa sen ’tehottoman’ levon ajan – Jumalalle, ei ole Jumalalle ’tehoilun teologia’, vaan ’oman ajan teologia’, jota kuvaa osuvasti se vanhempien käännösten valitsema lukutapa samalle jakeelle:

”Sillä kenenkä pitäis syömän ja kenen pitäis sitä nautitseman paremmin kuin minun?”

Jumala tahtoo olla läsnä ajassamme. Aika ei ole meidän, vaikka kuinka sen tahtoisimme pitää itsellämme. Siinä, missä me suljemme Jumalan aikamme ulkopuolelle, menetämme mahdollisuuden nauttia elämästä. Elämästä ei kukaan voi nauttia ilman Jumalaa.

Joskus me suoritamme elämää niin kovin, että Jumala jää kaiken suorittamisen tähden ’aikamme ulkopuolelle’. On kyse sitten ’maallisesta’ tai hengellisestä työstä, sama vaara vaanii kummassakin. Hengellinen työ, jossa ei ole tilaa Jumalalle, on sekin saarnaajan sanoin ”turhuutta ja tuulen tavoittelua”.

On aikomuksemme levätä tai tehdä työtä, ei siitä voi ihminen juurikaan nauttia ilman Jumalaa. Jos tahdot todella nauttia elämästäsi, anna kaikki aikasi – katsomatta siihen, miten sen käytät – Jumalalle. Anna Jumalan arvioida sinun aikasi laatua ja anna hänelle tilaa yllättää sinut, tulemalla esiin tavalla, mitä et koskaan osannut odottaa.

Anna elämässä tilaa Jumalalle

Joskus me kadotamme Jumalan ajastamme ja näköpiiristämme, vaikka luulemme olevamme hänen asiallaan. On kosmista ironiaa, että mitä kiireisempiä me olemme, sitä vähemmän nautintoa ja iloa kaikki se puuha ja tekeminen tuottaa.

Usein kiire on se ’ihana tekosyy’ sulkea Jumala pois ajastamme. Meillä ei ole aikaa nyt Jumalalle, kun olemme niin kiireisiä hänen asiallaan. Luulemme, että elämän ilo katoaa kiireeseen, mutta syynä on kuitenkin vain se, että kiireen ja vauhdin kustannuksella suljemmekin Jumalan aikamme ulkopuolelle. Kadotamme hengellisen yhteyden Jumalaan.

Minun on helppo demonstroida tätä liian suorittamisen vaikutusta itselleni liikunnan kautta – kunhan vain muistaisin saman periaatteen elämässäni sen muillakin alueilla.

Lähdepä kanssani lenkille. Jos juoksen itselleni rauhallista vauhtia – ei mitään kovaa treeniä, vaan palauttavaa juoksentelua, minun on helppo keskustella kanssasi. Mutta jos vauhtini on liikaa sinulle, voi olla, että olet kovin harvasanainen ja minun puheeni sinulle menee sekin ohi. Onko lenkki tällöin antoisa sinulle sosiaalisesti? Tuleeko yhteisen lenkin päämäärä täytettyä? Voi olla, että se oli hyvää treeniä sinulle, kun toinen sparrasi sinusta enemmän irti, mutta yhteyttä se ei palvellut.

Ja sama toimii tietty toisin päin, jos menemme sinun vauhtiasi ja se on minulle liikaa. Koen saman kuurouden ja kykenemättömyyden puhua Jumalalle joskus myös yksin juostessani. Kun treenaan kovaa – niin raskaat kuin luovat ajatukset katoavat. Samoin loppuu keskustelu Taivaallisen Isän kanssa. Sama analogia toimii elämässä kiireen ja kovan työpaineen alla: enää ei kuule eikä pysty puhumaan.

Toinen asia, minkä liian kova vauhti tekee, on se, että kun etenemme liian kovaa, katoaa perspektiivi elämästä. Ajattelepa taas juoksua. Kokeilepa juosta kivikkoisella metsäpolulla oikein kovaa. Huomaat kuinka katse siirtyy aina vain lähemmäksi ja lähemmäksi sinua, mitä kovempaa yrität juosta. Jos taas sovitat vauhtisi polulle sopivaksi, voit katsella kauas, ihailla luontoa ja aistia joka solulla metsän elämän ympärilläsi. Ja mitä tämä tarkoittaa elämässä? Yksinkertaisesti sitä, että liika kiire estää meitä näkemästä kokonaisuuksia ja kauemmaksi. Emme näe enää Jumalan suunnitelmaa, kun katse on kääntynyt omiin jalkoihin ja omaan suorittamiseen.

Lopputulos kaikesta

Lopputulos kaikesta ei ole se, että ”kaikki on turhuutta”. Kaikki, mitä teemme ilman Herraa Jeesusta, kaikki se aika, jolloin suljemme Jumalan elämämme ulkopuolelle, se on turhuutta. Se on turhuutta riippumatta siitä, mitä me teemme tai emme tee.

Jos taas otamme Jumalan mukaan aikaamme, se tekee elämästä jotain, mistä ihminenkin voi nauttia. Jumala omistaa aikamme, me olemme ajan käyttäjinä huoneen haltijoita. Miksi taistelisin totuutta vastaan ja yrittäisin pitää ajan itselläni.

Eikö ole helpompaa antaa aika hänelle, kenelle se kuuluu ja kenen käsissä se kaikesta huolimatta on. Ole huoleti, kaikki aika on Jumalan. Olet vapaa antamaan aikasi hänelle – niin levossa kuin työssä. Anna tilaa Jumalalle olla siellä, missä sinäkin olet.

Älä sulje häntä elämäsi ulkopuolelle sen tähden, että sinulla on niin kiire saada kaikki valmiiksi. Älä sulje häntä ulkopuolelle myöskään siksi, että häpeät levätä ja nauttia elämän hyvistä asioista.

Aikanaan profeetta Elian piti vetäytyä hiljaisuuteen kuulemaan Jumalan ääni (1. Kun. 19:11-13), koska hän ei kuullut sitä siellä, missä hän näytti Jumalan muille, kun hän voitti epäjumalanpapit taistelussa. Sama on meidän kohdallamme. Vaikka Herra saattaa kauttamme näyttää Jumalan toisille, voi olla, että hän tahtoo näyttää meille itsensä eri tavoin.

Voi olla, että Jumala tahtoo tänään kohdata sinua siellä, missä olet etkä välttämättä osaa häntä siellä edes odottaa. Anna Jumalalle tilaa kaikessa ajassa – se on ’käytännön ajan teologiaa’.

Lopuksi otan esimerkin tästä, miten elämän Herra Jeesus toimii silloinkin, kun me olemme vain matkalla jostain johonkin pelkkä määränpää mielessä. Muutama päivä sitten saavuin taas kerran Ouluun ja olin matkaamassa rautatieasemalta kirkolle. Tarkoitus oli mennä nopeasti kirkolle ja sitten tehdä rutiinit pois alta mahdollisimman ripeästi.

Päädyin kuitenkin ihanan helteisen päivän tähden kiertelemään puistojen kautta ja sielläkin päädyin useampaan otteeseen kuin ’johdatettuna’ valitsemaan eri reitin kuin suunnittelin. Kuljin rukoillen, kun aurinkoinen päivä oikein tuntui hellivän minua. Ei ollutkaan niin kiire. Ja kävi niin, että kulkiessani sieltä täältä kohtaan matkalla tuntemattoman ihmisen, jolla oli asiaa minulle. Pysähdyimme puhumaan toviksi Jumalasta, Jeesuksesta, elämästä jne. Se oli antoisa hetki meille kummallekin. Jälkeenpäin ymmärsin, että itse asiassa puhuimme paljon siitä, mistä olin junassa Herralle kysymyksiä ajatuksissani heitellyt.

Esimerkkini ei ole mitenkään mullistava. Joku näkee siinä vain sattuman, toinen näkee johdatuksen. Minä näen siinä tällä kertaa ’ajan teologian’ toiminnassa. Kun annoin Jumalalle aikani – jopa sen ’merkityksettömän’ siirtymätaipaleen rautatieaseman ja kirkkorakennuksen välissä, Jumala ilmestyi siellä ehkä arkisella, mutta täysin odottamattomalla tavalla.

Ole rohkea antamaan kaikki aikasi Jumalalle, ”’Sillä kuka voi syödä ja kuka voi nauttia ilman minua?’ sanoo Herra”.

Pohdittavaa

Mitä kuuluu minun ’ajan teologialleni?