Monelle pienelle pojalle ja tytölle YLE:n toimittama Pikku Kakkonen on ollut arki-illan tai -aamun ehdoton kohokohta. Ensimmäinen pikkukakkonen lähetettiin vuonna 1977 tammikuun 11. päivänä. Olin silloin 6-vuotias.

Lapsuudessani Pikku Kakkonen lähetettiin vain iltaisin. Sen viimeisenä ohjelmana tuli iltasatu Lasse ’satusetä’ Pöystin kertomana. Se oli yhdessä Nalle Luppakorvan kanssa ehdoton suosikkini. Satusetä yksinkertoisesti kertoi iltasadun ilman rekvisiittaa tai muita audiovisuaalisia tehosteita. Ohjelma kuitenkin toimi erinomaisesti, koska Pöysti oli loistava tarinankertoja, joka ei vain lukenut tarinaa, vaan eli sen mukana koko olemuksellaan.

Nykyään iltasadun kaltaisia ohjelmia ei juuri enää ole. Ne on korvattu animaatioilla ja elokuvilla. Se on harmi, koska kerrottu tarina kehittää lapsen mielikuvitusta enemmän kuin valmiiksi kuvitettu animaatio. Onneksi kirjat ovat edelleen olemassa – mikä onkaan parempaa ajanvietettä lapselle kuin hyvin valikoitu kirja yhdessä isän tai äidin kanssa luettuna.

Kertomusperinne

Kertomukset eivät ole lasten yksinoikeus. Aikuiset pitävät kertomuksista siinä missä lapsetkin. Mikä esimerkiksi on mieluisempaa kuunneltavaa kahvipöydässä tai matkalla kuin hyvä kertomus hyvän kertojan kertomana. Tarinat jäävät kiertämään ihmisten pariin; kun olet kuullut oikein hyvän tarinan, tahdot kertoa sen eteenpäin.

Kertomusperinteellä on juuret ihmiskunnan historiassa paljon kauempana kuin kirjoitustaidolla. Ihminen on luotu kuuntelemaan ja kertomaan kertomuksia. Kertomuksen ihminen muistaakin huomattavasti abstraktia määritelmää paremmin. Hyvä tarina on täten monella tapaa ylivertainen kuivakkaan asiatekstiin verrattuna.

Ei ole siis ihme, että Raamatussa on paljon kertomuksia. Kertomakirjallisuus on Raamatun ylivoimaisesti hallitsevin kirjallisuudenlaji. Kertomukset välittävät lukijalle totuuden intuitiivisesti tavalla, joka on helppo muistaa.

Evankeliumit ovat kertomuksia, joissa Jeesus opetti hänkin vertauksin ja kertomuksin. Edelleen Raamatun kirjaprofeetat sekä Johannes ja Daniel pukivat sanoman kuvausten ja näkyjen muotoon. Eikä Paavalikaan kielikuvia ja viittauksia kertomuksiin välttänyt – päinvastoin. Hän viittaa usein kääntymiskertomukseensa, Vanhan testamentin kertomuksiin esimerkkeinä ja käyttää lukuisia kielikuvia hengellisten totuuksien opettamiseen. Hän vertaa seurakuntaa ihmisruumiiseen, ottaa esimerkkejä aikansa urheilumaailmasta jne.

Jumala on valinnut tehdä itsensä tunnetuksi konkreettisten tapahtumien ja kertomusten kautta. Jos siis kertomuksia on perinteisesti kerrottu nuotiotulilla, miksei niitä voisi kertoa seurakunnassa tai vaikkapa leppoisan illanvieton lomassa?

Tästä herää mieleeni kysymys, jota olen pohtinut omassa palvelutehtävässäni. Jos ihmiset oppivat syvemmin kertomuksista kuin tieteellisestä proosasta, niin miksi Raamatun kertomuksia ei lueta kertomuksina kuin lapsille?

Jostain syystä aikuisille Raamattu on vaikeasti ymmärrettävä vakavamielinen opus. Analyyttinen lukutapa johtunee siitä, että suhtaudumme Raamatun sanomaan vakavasti. Sen ei kuitenkaan tarvitse tarkoittaa vakavamielisyyttä.

Teemme väkivaltaa monille Raamatun kertomuksille, kun pilkomme ne lyhyiksi lauseiksi, joita sitten analysoimme ohittaen tyystin kertomuksen kokonaisuutena. Sanoman kunnioittaminen ei tarkoita mielen vakavoittamista tekstin edessä, vaan tekstin pitää antaa elää niin kuin se on kirjoitettukin.

Tarkoitukseni ei ole enempää ruotia ihmisten raamatunlukutottumuksia. Kysyn vain, miksi emme lukisi Raamatun kertomuksia kertomuksina, jos kerran luemme elämäkerrat elämäkertoina ja romaanit romaaneina?

Tänään haluan osaltani innostaa sinua lukemaan Raamatusta erään mainion kertomuksen, jota voit tilaisuuden tullen kertoa muille ulkomuistista vaikkapa leirinuotiolla tai kahvipöydässä.

Kertomus sotapäällikön ja Jumalan kohtaamisesta

Kertomus on tämän sunnuntain Vanhan testamentin teksti (2. Kun. 5:1-14). Se on tositarina syyrialaisen sotapäällikön ja Israelin Jumalan kohtaamisesta. Tarina ei pääty siihen kohtaan, mihin me sen tänään päätämme, vaan sitä seuraa jatkokertomus (2. Kun. 5:15-27).

Koska toinen kertomus on oma kokonaisuutensa ja se toimii itsenäisenä kertomuksena, jätän sen seuraavaan kertaan. Nyt keskitymme sotapäällikkö Naamanin matkaan ja vasta ensi kerralla luemme palvelija Gehasin osuudesta tarinan jälkimainingeissa.

Muistahan, että hyvä kirjoittaja valikoi sanansa huolella. Kertomukseen sisällytetyt pienet yksityiskohdat ovat kirjoittajan lahja lukijalle; ne luovat kertomukselle tunnelman ja kehyksen, jossa juoni etenee. Tästä syystä kertomus on paljon runsaampi, mitä me tässä sitä pystymme lukemaan. Siitä riittää tarinointia useammillekin nuotiotulille.

Luetaan kertomus kokonaisuudessaan ja kiinnitäpä huomio siinä erityisesti niihin yksityiskohtiin, joilla kirjoittaja luo kehyksen kertomuksen tilanteelle ja siinä esiintyville henkilöille.

”Syyrian kuninkaan sotapäällikkö Naaman oli arvossa pidetty mies ja kuninkaansa suosiossa, sillä Herra oli käyttänyt häntä aseenaan pelastaessaan Syyrian sen vihollisilta. Naaman oli mahtava soturi mutta sairasti spitaalia.

Kun syyrialaiset kerran olivat Israelissa ryöstöretkellä, he toivat sieltä mukanaan pienen tytön, joka sitten joutui Naamanin vaimon palvelijaksi. Tyttö sanoi emännälleen: ”Kunpa herrani pääsisi käymään sen profeetan luona, joka on Samariassa! Se mies parantaisi hänet spitaalista.”

Naaman meni kuninkaansa puheille ja kertoi, mitä israelilaistyttö oli sanonut. Syyrian kuningas sanoi: ”Mene vain sinne, minä lähetän kirjeen Israelin kuninkaalle.” Niin Naaman lähti ja otti mukaansa kymmenen talenttia hopeaa ja kuusituhatta sekeliä kultaa sekä kymmenen juhlapukua.

Naaman vei Israelin kuninkaalle kirjeen, jossa sanottiin: ”Tämän kirjeen tuo sinulle palvelijani Naaman. Olen lähettänyt hänet luoksesi, jotta parantaisit hänet spitaalista.” Luettuaan kirjeen Israelin kuningas repäisi vaatteensa ja sanoi: ”Olenko minä muka Jumala, jolla on elämä ja kuolema vallassaan, kun hän lähettää spitaalisen minun parannettavakseni! Hän selvästikin vain hankkii riitaa kanssani!”

Kun Jumalan mies Elisa kuuli, että Israelin kuningas oli repäissyt vaatteensa, hän lähetti sanomaan kuninkaalle: ”Miksi repäisit vaatteesi? Lähetä tuo mies minun luokseni, niin hän tulee tietämään, että Israelissa on profeetta.” Naaman tuli hevosineen ja vaunuineen ja pysähtyi Elisan talon oven eteen. Elisa lähetti hänen luokseen sananviejän ja käski sanoa: ”Mene Jordanille ja peseydy siellä seitsemästi. Silloin ihosi palaa entiselleen, ja olet taas puhdas ja terve.”

Mutta Naaman vihastui ja lähti pois. Hän sanoi: ”Minä luulin hänen sentään tulevan ulos luokseni ja rukoilevan Herraa, omaa jumalaansa. Minä luulin, että hän liikuttaa kättään sairaan paikan päällä ja sillä tavoin ottaa pois spitaalini. Eivätkö Damaskoksen joet Abana ja Parpar ole kaikkia Israelin vesiä paremmat! Yhtä hyvin minä voin peseytyä ja puhdistua niissä!” Hän kääntyi vihoissaan takaisin ja lähti pois.

Mutta hänen palvelijansa alkoivat taivutella häntä ja sanoivat: ”Herramme! Jos profeetta olisi määrännyt sinulle jonkin vaikean tehtävän, etkö olisi täyttänyt sitä? Saati sitten, kun hän sanoo, että sinun on puhdistuaksesi vain peseydyttävä!” Niin hän meni Jordanille ja kastautui joessa seitsemän kertaa, niin kuin Jumalan mies oli määrännyt. Silloin hänen ihonsa tuli lapsen ihon kaltaiseksi, ja hän oli taas puhdas.” (2. Kun. 5:1-14)

Kertomuksen historiallinen kehys

Kertomus ajoittuu vuosiin 852-841 eKr. Kuningas Joram hallitsi pohjoista Israelia, missä kertomus pääosin tapahtuu. Joram ei ollut Israelin historian moraalittomimpia hallitsijoita, joskaan hän ei ollut Jumalan mielenmukainen hallitsijakaan (2. Kun. 3:1-3).

Joramin hallintokaudella Israel ja Syyria (silloinen Aram) olivat liittolaisia (1. Kun. 20:34), vaikka pieniä rajakahakoita oli aika ajoin (2. Kun. 5:2). Maiden välillä oli siis pientä hankausta, mikä kertomuksessa näkyy kuningas Joramin epäluuloisessa suhtautumisesta Syyrian kuninkaan kirjeeseen (2. Kun. 5:7b). Silloisen suurvallan, Assyrian, sotilaallisen uhan takia maat kuitenkin pysyivät liitossa keskenään.

Kertomuksen päähenkilö on Syyrian armeijan sotapäällikkö Naaman, joka etsi apua spitaaliin Israelissa asuvalta profeetta Elisalta. Spitaaliksi (hepreaksi ”tsara`ath”) nimetty ihosairaus tunnettiin parantumattomana tautina, joka rujouttaa ihmisen vahingoittaen ihoa ja ääreishermostoa hitaasti, mutta tappavan varmasti.

Syyrian kuningas piti Naamania poikkeuksellisen suuressa arvossa, koska hän salli tämän tarttuvasta taudista huolimatta toimia virassa. Normaali käytäntö olisi ollut eristää sairastunut yhteiskunnasta, ettei tauti pääse leviämään.

Tekstissä päähenkilö Naaman kulkee eräänlaista ’uskontietä’. Uskontiellä Naaman kohtaa joukon henkilöitä, jotka esiintyvät uskon tai epäuskon puolestapuhujina.

• Uskoa Israelin Jumalaan ja hänen parantavaan voimaansa osoittavat Israelista tuotu orjatar, Syyrian kuningas, Naamanin palvelijat ja tietenkin profeetta Elisa.

• Epäuskoa edustaa Israelin kuningas Joram, jonka suhde profeetta Elisaan oli lisäksi sangen viileä (2. Kun. 3:13-14).

Huomaa, miten usko elävään Israelin Jumalaan oli vahvempi ’vieraalla’ maalla kuin Israelissa, missä Jumalan profeetta Elisa asui. Kuninkaan epäusko korostaa kertomuksessa pohjoisten Israelin heimojen lankeemusta.

Uskoa ja epäuskoa siellä täällä

Minun näkökulmani kertomukseen katsoo sitä opetuksena uskon ja epäuskon vaikutuksesta sekä Jumalan armon suuruudesta ihmisen elämän valinnoissa.

Sotapäällikkö Naaman käy uskonkamppailua parantumattoman sairauden kourissa ja matkallaan hän kohtaa tilanteita, joissa ihmiset toimivat uskon ja epäuskon airuina, kuten edellä jo mainitsin. Katsotaan ketä hän kohtaa.

Kaksi kuningasta

Aloitetaan kahdesta kuninkaasta. Kuninkaiden kirjojen teemaan sopien kertomus korostaa Israelin lankeemusta ja epäuskoa. Tätä korostaa kuningas Joramin esiintyminen tekstissä ainoana avoimesti epäuskoisena henkilöhahmona.

Jopa syyrialainen pakanakuningas osoittaa enemmän uskoa Israelin Jumalaa kohtaan suosituskirjeessään kuin Joram. Pakanakuningas tuskin tiesi mitään Israelin Jumalasta, mutta silti hän osoittaa ennakkoluulotonta asennetta. Hän oli valmis lähettämään sotapäällikkönsä parantumisen toivossa kohtaamaan hänelle vierasta Jumalaa.

Tietyllä tapaa syyrialainen pakanakuningas edustaa tekstissä kaikkia heitä aikamme ihmisiä, jotka eivät tiedä mitään uskostamme, mutta ovat silti avoimia uskoamme kohtaan.

Miksi Syyrian kuningas pyytää kirjeessä kuningas Joramia parantamaan Naamanin spitaalista:

”Olen lähettänyt hänet luoksesi, jotta parantaisit hänet spitaalista”?

Hän yksinkertaisesti oletti, että profeetat, parantajat ja näkijät asuivat kuninkaan hovissa niin kuin oli tapana. Näin etenkin siksi, että jos ’noin voimallinen profeetta’ maassa asui, oli hän aivan varmasti kuninkaan hovin palveluksessa. Syyrian kuningas siis katsoi asioita oman maansa tavoista käsin ja siksi pyysi Israelin kuningasta sallimaan hoviprofeettansa parantaa Naamanin.

Joram ei näytä tunteneen profeetta Elisan armoitusta lainkaan. Tosiasiassa profeetta Elisa oli Joramille ’epähenkilö’ – hankala totuuden puhuja. Joram ei tuntenut Jumalan voimaa, joten hän tulkitsi kirjeen riidan haastamiseksi:

”Luettuaan kirjeen Israelin kuningas repäisi vaatteensa ja sanoi: ’Olenko minä muka Jumala, jolla on elämä ja kuolema vallassaan, kun hän lähettää spitaalisen minun parannettavakseni! Hän selvästikin vain hankkii riitaa kanssani!’”

Joram suhtautuu Jumalan parantavaan voimaan epäuskoisesti. Ilman profeetan puuttumista tapahtumien kulkuun, kertomus olisi loppunut tähän. Kuninkaan epäuskon purkaus kuvaa hyvin sitä, miten epäusko sammuttaa toivon.

Voit kuvitella Naamanin tuntemuksia kuninkaan edessä; hän oli matkannut vieraan maan hoviin sydämessään pieni toivon pilkahdus paranemisesta. Nyt kuningas sanookin hänen pyytävän mahdottomia!

Orjattaren usko

Jätetään kuninkaat ja palataan hetkeksi kertomuksen alkuun – pieneen orjatyttöön. Hän on Israelin kuninkaan vastahahmo kertomuksessa. Orjattareksi Syyriassa myyty pieni juutalainen tyttö tunsi Jumalan mahdollisuudet paljon paremmin kuin Israelin kuningas. Hän on vastakohta kuninkaalle paitsi uskonsa, myös mitä vähäisimmän asemansa vuoksi.

Tyttö oli kuitenkin kertomuksen etenemisen kannalta avainhenkilö. Hän oli Jumalan suunnitelmassa kuin Joosef. Hänet oli myyty vieraalle maalle tätä yhtä ohikiitävää hetkeä varten – avainrooliin Jumalan suunnitelmassa.

Ilman orjatytön uskon rohkeutta ehdottaa profeetta Elisan luo menemistä Naaman ei olisi osannut etsiä apua Israelin Jumalalta. Näetkö tytön uskon avaruuden? Hänellä ei ollut mitään pakkoa auttaa Naamania. Hän ei myöskään pelännyt kertoa Herransa mahdista emännälleen, vaikka hän tiesi, ettei häneen välttämättä suhtauduttaisi hyvin. Hän myös tiesi mitä siitä seuraisi, jos hänen ’vihjeensä’ paljastuisi vääräksi.

Tytölle oli näitä inhimillisiä laskelmia tärkeämpi kertoa Israelin Jumalan suuruudesta ja toisaalta auttaa isäntäänsä. Orjattarella oli kaikki tekosyyt olla auttamatta Naamania; olihan hän vain orja ja vielä kodistaan ryöstetty mahdollisesti isäntänsä johtamalla sotaretkellä! Orjattaren sydän oli avoin; siellä oli tilaa niin spitaaliselle, muukalaiselle kuin ryöstäjällekin!

Tytön vilpitön usko oli sysäys koko kertomukselle. Ilman tytön elävää uskoa Jumalaan Naaman ei olisi koskaan ’uskontielleen’ lähtenyt.

Palvelijoiden usko

Ja vielä mainittakoon Naamanin palvelijat kertomuksen loppuosassa. He eivät orjatytön tavoin tunteneet Israelin Jumalaa, silti hekin puhuivat uskon puolesta – he tahtoivat uskoa.

Kun Naamanin usko parantumiseen loppumetreillä horjui, palvelijoiden usko ja uskallus taivutella herraansa tekemään profeetan sanojen mukaan, toi Naamanin epäuskon laaksosta takaisin uskontielle. Palvelijat tiesivät saman kuin Naaman, mutta he valitsivat antaa uskolle mahdollisuuden ja kehottivat päämiestään nöyrtymään.

Palvelijat tahtoivat herransa parasta, joten he valitsivat ’tahtoa uskoa’ niin kauan kuin toivoa oli.

Naamanin kamppaileva usko

Kertomuksen sivuhenkilöt edustavat uskon näkökulmasta staattista epäuskon- tai uskontilaa – tai sen ilmenemistä hetkessä. Heidän osuutensa kertomuksessa on jotain samaa, mitä mekin koemme hetkittäin. Ne ovat tilanteita, kun löydämme itsemme orjatytön tai Naamanin palvelijoiden paikalta rohkaisemassa toinen toisiamme uskontiellä eteenpäin. Nämä hetket ovat suurta Jumala armoa elämässämme.

Me ihmiset emme kuitenkaan ole uskontiellä uskossamme tasaisen pysyvää laatua. Kukin meistä kohtaa päivittäisessä uskonelämässä niin myötä- kuin vastamäkeä. Päähenkilö Naamanin matka kuvaa juurikin tätä inhimillisen uskon kamppailua. On toinen asia rohkaista toveria uskossa kuin elää itse selkä seinää vasten uskonvaraisesti.

Se on sitä uskontodellisuutta, jonka omasta elämästämme varmastikin tunnistamme. Toisessa hetkessä olemme valmiit tarttumaan uskossa hiipuvaankin toivoon, kun taas kohta kamppailemme valintamme kanssa: uskon, en uskalla uskoa, tahtoisin uskoa, jne.

Päähenkilö Naaman kuvaa juuri ihmisen sisäistä kamppailua uskon ja epäuskon välillä. Kertomuksen alussa hän lähti uskossa eteenpäin luottaen pienen palvelijattaren sanoihin – huolimatta neuvonantajansa vähäisyydestä.

Toiveikas usko toi hänet epäuskoisen kuninkaan hovin kautta aina profeetta Elisan ovelle saakka. Oli kuljettu pitkä tie, mutta silloin tapahtui jotain, mikä ’katkeisi kamelin selän’. Kohtaaminen Jumalan miehen kanssa ei mennyt Naamanin käsikirjoituksen mukaan. Kun tapaaminen vastannut hänen ennakkokäsityksiään, epäusko valtasi hänet:

”’Minä luulin hänen sentään tulevan ulos luokseni ja rukoilevan Herraa, omaa jumalaansa. Minä luulin, että hän liikuttaa kättään sairaan paikan päällä ja sillä tavoin ottaa pois spitaalini. Eivätkö Damaskoksen joet Abana ja Parpar ole kaikkia Israelin vesiä paremmat! Yhtä hyvin minä voin peseytyä ja puhdistua niissä!’ Hän kääntyi vihoissaan takaisin ja lähti pois.”

Naaman odotti profeetan tulevan hänen luokseen ja tekevän loitsuja samalla tavoin kuin hänen oman maansa noidat ja tietäjät tekivät. Sen sijaan profeetta ei edes vaivautunut hänen luokseen, vaan lähetti sanan, että hänen pitäisi peseytyä seitsemästi Jordanissa, joka oli vain mutainen puro verrattuna Damaskoksen jokiin. Nyt riitti! Ja ”hän kääntyi vihoissaan takaisin ja lähti pois.”

Mukana olleet palvelijat puhuivat uskon puolesta ja saivat Naamanin mielen muuttumaan. Niin suuri sotapäällikkö peseytyi seitsemästi piskuisessa mutaisessa Jordanissa. Ja kas tapahtui se toivottu mutta odottamaton!

”Silloin hänen ihonsa tuli lapsen ihon kaltaiseksi, ja hän oli taas puhdas.”

Naamanin usko palkittiin – horjuva ja heikko usko riitti, kun se vain kesti loppuun asti. Naaman ojentautui profeetan sanojen mukaan, vaikka ne eivät vastanneet hänen ennakkokäsitystään tapahtumien kulusta. Peseydyttyään Naaman puhdistui spitaalista ja hän löysi uskon oikeaan Jumalaan, kuten hän itse lopuksi todistaa.

”Naaman palasi saattueineen Jumalan miehen luo. Hän astui Elisan eteen ja sanoi: ”Nyt minä tiedän, ettei Jumalaa ole missään muualla kuin Israelissa. Otathan siis kiitoslahjan palvelijaltasi.” (2. Kun. 5:15)

Naaman oli etsinyt terveyttä, mutta saikin löytää Jumalan. Naamanin sanat kiteyttävät kertomuksen opetuksen.

Naaman ei parantunut siksi, että hänen uskonsa olisi ollut vahva tai edes riittävä. Hän ei parantunut senkään tähden, että profeetta Elisa olisi hänet parantanut. Eikä hän parantunut siksikään, että Jordanin vesi olisi ollut erityisen laadukasta mineraaleiltaan tms.

Naaman parani spitaalista, koska vain Herra on Jumala ja hänellä on valta tehdä niin.

Kertomus Jumalan suuruudesta

Sanon sen vielä uudelleen: Naaman parani spitaalista, koska Herra on Jumala ja hänellä on valta tehdä niin. Jumala olisi voinut parantaa hänet ihan milloin tahansa – jopa orjatytön kautta – tai vaikka ilman orjatyttöä.

Miksikö sitten Naamanin tuli kulkea koko uuvuttava matka vähäisen uskon varassa kamppaillen? Miksi hänen piti roikkua toivossa, jota hänellä ei järjen mukaan edes ollut? Se oli Jumalan armoa. Jumala kuljetti Naamanin näiden tapahtumien kautta pelastukseen! Jumala antoi Naamanin löytää Herransa – ja tie parantumiseen oli tosiasiassa tie pelastukseen.

Se oli sotapäällikön matka oppia tuntemaan Herrojen Herra – Taivaan Jumala. Se oli horjuvan uskon matka kohti toivoa. Mutkat eivät olleet Jumalan testejä uskon kestävyydelle, vaan ne tarvittiin, jotta Naaman löysi Jumalan, ketä hän ei edes tiennyt olevansa etsimässä. Kyse ei ollutkaan pelkästään parantumista sairaudesta.

Jos Naaman olisi parantunut profeetta Elisan käsien kautta niin kuin hän itse odotti, hän olisi todennäköisesti jumaloinut Elisaa armoitettuna parantajana. Mutta parantua nyt profeetan sanojen opastamana – edes tapaamatta profeettaa – mutaisessa Jordanissa osoitti hänelle kiistatta Jumalan ylivertaisuuden.

Kertomus kuvaa näin Jumalan johdatuksen täydellisyyttä. Ei ollut sattumaa, että Naamanin matkan varrella oli ihmisiä tukemassa hänen uskoaan. Laskepa vaikka, montako ihmistä tarvittiin tukemaan Naamania hänen matkallaan, ennen kuin hän pääsi Jordanille saakka? Ja oliko sattumaa, että pieni juutalainen tyttö oli joutunut juuri Naamanin palvelijaksi syyrialaisten ryöstöretkillä? Jos näin ei olisi käynyt, kuka olisi kertonut Naamanille Israelin Jumalasta ja Samariassa asuvasta profeetasta?

En ihmettelisi, että orjatar olisi itkenyt lukuisat kerrat rukouksissa Jumalalle sitä, kuinka hänet oli hylätty vieraalle maalle. Ja kuitenkin tyttö oli juuri siellä, missä Jumala tarvitsi ja tahtoi käyttää häntä. Ja kaikki vain sen tähden, että Jumala tahtoi pelastaa syyrialaisen sotapäällikön – ja ehkä hänen kauttaan edelleen joukon muita.

Jumalan tiet eivät tunne sattumaa, vaikka ihmisistä hänen hienovarainen johdatuksensa voi tuntua siltä. Kertomus Naamanin matkasta puhuu Jumalan rakkauden suuruudesta siellä, missä me kohta luulemme uskon loppuvan.

Jumala on valmis kuljettamaan itse kutakin meistä vaikka sitten pidemmän kautta, jotta silmämme aukeavat näkemään hänet ja yksin hänet elämämme kiintopisteenä ja turvana.

Pohdittavaa

Milloin viimeksi luin Raamatusta kertomuksen?
Miten Jumala johdattaa ihmistä läpi epäuskonlaaksojen uskontiellä?
Mikä oli arvokkainta, mitä Naaman vei matkaltaan kotiin?