Jaan muutaman sanan Mooseksen lain kirjasta – ehkä hieman yllättäen, jos ajatellaan hopeahääpäivän kontekstia, jossa tässä olemme. En kuitenkaan malta olla puhumatta Israelin siviililakiin kuuluneesta asetuksesta, jossa käsitellään heprealaisten orjien kohtelua. Heprealainen tarkoittaa lain hengen näkökulmasta ’kanta-asukasta’ – ts. ’ei-muukalaista’. On kyse laista, jossa taataan oikeudet aikansa täyteen isäntää palvelleelle palvelijalle. Oman maan asukkaat olivat Israelissa määräaikaisessa työsuhteessa – eivät orjia ikuisesti.
Hopeahääpäivän (25v) merkiksi.
Laki orjan vapauttamisesta
Laissa oli varauduttu myös tilanteeseen, jossa palvelija vapautensa jo ansaittuaan ei tahtonut lähteä isäntänsä talosta. Äkkiseltään se kuulostaa vieraalta, mutta tosi elämässä se oli yleinen tilanne, jos isäntä oli kohdellut palvelijaansa hyvin.
Ajattelepa, että palvelija oli vuosien varrella kiintynyt isäntäänsä, joka kohteli häntä hyvin. Ja sitten tulee hetki, että hänelle koittaa vapaus. Mitä on vapaus? Onko se vain pääsemistä vapaaksi jostain?
Vapautuvan palvelijan kohdalla vapaus saattoi siis merkitä luopumista tutusta ja turvallisesta elämästä hyvän isännän kodissa. Mutta olisiko se vapautta, jos hän ei saisi valita toisin? Sekö olisi vapautta, että hänet pakotetaan lähtemään elämään vapaan miehen elämää? Vai voisiko olla vapautta sekin, että hän saa valita jäädä palvelijaksi omasta tahdostaan hyvän isännän kotiin?
Käytännössä ei ollut lainkaan kummallista, ettei palvelija enää vuosien jälkeen tahtonut lähteä viettämään vapaan elämää. Se olisi merkinnyt hänelle kokonaan uuden opettelua ja ehkä se, mitä isännän talossa hän rakasti, olisi kadonnut kokonaan hänen elämästään. Vapaus siinä merkityksessä olisi ollut hänelle taakka.
Tästä syystä Mooseksen laki antoi orjalle mahdollisuuden valita joko lähteä tai jäädä. Se on todellista vapautta. Hän siis saattoi pyytää isäntää ottamaan hänet taloonsa loppuelämäkseen. Tällöin hän palvelisi isäntää kuin ennenkin ja saisi elää turvallista elämää rakkaan isäntänsä talossa. Ja tätä tilannetta varten Mooses laati Israelin siviililakiin seuraavan pykälän. Kuuntelehan tarkkaan.
”Mutta jos orja vakuuttaa: ’Minä rakastan isäntääni, vaimoani ja lapsiani enkä halua päästä vapaaksi’, hänen isäntänsä vieköön hänet Jumalan eteen, asettakoon hänet ovea tai ovenpieltä vasten ja lävistäköön hänen korvansa naskalilla, ja orja jääköön ainiaaksi isännälleen.” (2. Moos. 21:5-6)
Vapautta on elää rakastavan ihmisen lähellä
No, miten tämä liittyy hopeahääpäivään? Mielestäni se liittyy varsin hyvin, jos muutetaan tekstistä hankala sana ’orja’ vaikkapa sanaksi puoliso. Tänään voin sanoa puolisona 25 vuoden yhteisen matkan jälkeen:
”Minä rakastan {Jumalaani}, vaimoani ja lapsiani enkä halua päästä vapaaksi.”
En ole orja, en palvelija. Olen aina ollut vapaa kodissani, mutta en tahdo edes tulla vapaaksi vapautetun orjan tavoin, koska tahdon olla vapaa turvassa, kotona ja tämän ihmisen kanssa, jonka tiedän itselleni oikeaksi kumppaniksi.
Tahdon tänään ainaiseksi muistutukseksi tästä päivästä ottaa ’saman’ merkin kuin Mooseksen laissa kerran vapautettu ja omasta tahdosta isäntänsä taloon jäänyt orja ottaa.
”hänen isäntänsä vieköön hänet Jumalan eteen, asettakoon hänet ovea tai ovenpieltä vasten ja lävistäköön hänen korvansa naskalilla, ja orja jääköön ainiaaksi isännälleen.”
Ehkä korvan reiät eivät syntyneet aivan lain kirjaimen mukaan, mutta emmehän me elä lain alaisuudessa. Enhän minäkään ole orja – vaan vapaa ja rakkaudesta vaimoani kohtaan otan tämän merkin. Se muistuttaa minua tästä päivästä. Valitsin hopeisen korvarenkaan, jotta voin sen sitten ’päivittää’ kultaiseksi, kun on kultahääpäivän aika.
Tämä on minun tapani vahvistaa sana ”tahdon” ja omalla tavallani kertoa hänelle, teille ja muistuttaa vastaisuudessa arjen keskellä myös itseäni siitä, että kenelle minä ja minun sydämeni täällä ajassa kuuluu. Tämä korva on nyt lävistetty ja se pysyy sellaisena.
Kiitos näistä vuosista ja mielenkiinnolla odotan, mitä tulevat vuodet tuovat tullessaan. Olet rakas.
Näiden vuosien aikana olen saanut muuttua turvallisesti sinun seurassasi. Sanailen sen tähän Rauli ’Badding’ Somerjoen ”Jykevää on rakkaus” -kappaleen mukaan:
”Mä luulen et mä pikkuhiljaa muutuinkin
Jotain kai mä sulta tässä opinkin
Kovanaamaa enää esitä en
Jos suoraan sanon, se toi mulle helpotuksen
Sen on tehnyt tää kuukaus
Niin jykevää on rakkaus”
Allekirjoittaneen pieni puhe hopeähääpäivänä.