Albert Edelfeltin maalaus Kristus ja Mataleena puhuttelee minua henkilökohtaisesti. Siinä yhdistyy Raamatun sanoma ’Kantelettaren Kiesuksessa’ ja suomailaisuus maalauksen kansallisromanttisessa asetelmassa.

Helsingin metodistikirkon vierashuoneen seinällä on teoksesta mustavalkoinen litografia. Huomaan tuijottavani sitä nykyään entistä useammin. Teos tavoittaa sydämeni sellaiselta syvyydeltä, mihin harva jumalanpalvelus tai hartausteksti yltää. Tarvitaan vain hetki aikaa pysähtyä.

Muutama sana taulusta

Teos on maalattu vuonna 1890 ja se kuuluu Kansallisgallerian (Ateneum) kokoelmiin. Ikävä kyllä se ei ole ollut aikoihin siellä näytteillä, mutta tarkoitukseni on käydä kysymässä, onko mitenkään mahdollista päästä kansallisgalleriaan viettämään muutama tunti taulun edessä. Tuskin sitä suodaan, mutta kysyminen ei maksa mitään.

Albert Edelfelt teki Kristus ja Mataleena -öljyvärimaalauksen vuonna 1890 Kantelettaren laulun ’Mataleenan vesimatka’ innoittamana. Taulussa suomalaisenoloinen Jeesus esitetään kotoisessa syysmaisemassa tuohivirsut jalassa. Teoksessa on paljon symboliikkaa, jota en käy tässä erittelemään. Voimme keskustella siitä jokin toinen kerta.

Kanteletar on Kalevalan heikommin tunnettu kumppani, Kalevala-eepoksen sisarteos, jonka Elias Lönnrot kokosi senkin. Se ilmestyi vuonna 1840 nimellä ”Kanteletar taikka Suomen Kansan Wanhoja Lauluja ja Wirsiä”.

Edelfeltin taulu Kristus ja Mataleena perustuu Kantelettaren runoon ’Mataleenan vesimatka’. Tarina on mukaelma Magdalan Mariasta katolisen perinteen sävyttämänä. Se kertoo talon tyttärestä, joka kohtaa orjapojan metsässä.

Mataleenan vesimatka

Mataleena oli ylpeä ja itsetietoinen talon tytär. Kerran lähteellä ollessaan hän kohtasi alhaisen paimenen, joka pyysi saada juoda Mataleenan kultaisesta kiulusta. Ylpeä Mataleena nakkeli niskojaan eikä antanut vettä juoda. Silloin paimen paljasti tietävänsä Mataleenan elämän häpeätahrat:

”Kolme lasta sinulla on ollut, kolme poikavauvaa, mutta sinä surmasit ne”.

Siinä hetkessä Mataleena ymmärtää pojan olevan Kristus. Hän itkee sangollisen kyyneleitä ja pesee Kristuksen jalat. Tämä riittäköön johdannoksi kertomukseen. Kertomus puhukoon itse puolestaan. Älä anna vanhan kielen ja runomitan tulla esteeksi tarinan ymmärtämiselle. Lue se rauhassa ja katso sen jälkeen Edelfeltin maalausta. Anna taiteen näin puhua sydämellesi.

Mataleenan vesimatka

Mataleena neito nuori
Kauan se kotona kasvoi,
Kauan kasvoi, kauas kuului,
Tykönä hyvän isänsä,
Kanssa armahan emonsa.
Palkin polki permannosta
Hänen korkokengillänsä,
Hirren kynnystä kulutti
Hänen hienohelmallansa,
Toisen hirren päänsä päältä
Hänen kultaruunullansa;
Rautaisen rahin kulutti
Astioita pestessänsä,
Kulman pöyästä kulutti
Hopiapäällä veitsellänsä.

Mataleena neito nuori
Meni vettä lähteheltä,
Kultakiulunen käessä,
Kultakorva kiulusessa.
Katseli kuvan sioa:
”Ohoh minua neito parka!
Pois on muoto muuttununna,
Kaunis karvani katonut;
Eipä kiillä rintakisko,
Eikä hohta päähopia,
Niinkun kiilti toiskesänä,
Vielä hohti mennä vuonna.”

Kiesus paimenna pajussa,
Karjalaissa kaskimaissa,
Anoi vettä juoaksensa:
”Annas vettä juoakseni!”

”Ei oo mulla astiata,
Eik’ oo kannuni kotona;
Pikarit pinona vieri,
Kannut halkona kalisi.”

”Pistäspä pivosi täysi,
Kahmalossa kanniksella!”

”Mitäs puhut Suomen sulha,
Suomen sulha, maiten orja,
Isäni ikuinen paimen,
Ruotiruovoilla elänyt;
Kalanpäillä kasvaellut,
Karjalaissa kaskismaissa!”

”Sis mä lienen Suomen sulha,
Suomen sulha, maiten orja.
Isäsi ikuinen paimen,
Ruotiruovoilla elänyt,
Kalanpäillä kasvaellut,
Karjalaissa kaskismaissa;
Ellen elkesi sanelen.”
”Sano kaikki, minkä tieät!”

”Kussas kolme poikalastas?—
Yhen tuiskasit tulehen,
Toisen vetkasit vetehen,
Kolmannen kaivoit karkeeseen.
Sen kun tuiskasit tulehen,
Siit’ olis Ruotsissa ritari;

Sen kun vetkasit vetehen,
Siit’ olis herra täällä maalla;
Sen kun kaivoit karkeesehen,
Siit’ olis pappi paras tullut.”

Mataleena neito nuori
Rupes vasta itkemähän,
Itki vettä kiulun täysi,
Kiesuksen jalat pesevi,
Hiuksillansa kuivoavi:
”Itsepä lienet Herra Kiesus,
Kun mun elkeni sanelit!
Pane minua Herra Kiesus,
Pane minua, minnes tahot,
Soihin, maihin portahiksi,
Porttojen polettavaksi,
Jaloin päällä käytäväksi!

Pane minua Herra Kiesus,
Pane minua, minnes tahot,
Silloiksi meren selälle
Lahopuiksi lainehille,
Joka tuulen turjotella,
Laajan lainehen laella!

Pane minua Herra Kiesus,
Pane minua, minnes tahot,
Tunge hiiliksi tulehen,
Kekäleiksi valkiahan,
Joka tulen tuikutella,
Valkiaisen vaikutella!”

Ehkä huomasit, että Kantelettaren runossa on aineksia sekä Jeesuksen ja syntisen naisen kohtaamisesta (Luuk. 7:36-50; Joh. 12:1-8) kuten myös kertomuksesta, jossa Jeesus kohtaa samarialaisen naisen (Joh. 4:1-39).

Johanneksen kertomuksessa Jeesus kohtasi samarialaisen naisen ja paljasti naisen salaisuuden: hänellä oli ollut viisi miestä ja viimeinen ei ollut hänen omansa. Kantelettaren runoon karjalaiset puolestaan valitsivat salaisuudeksi vieläkin kauheamman rikoksen, lapsensurman, ja julistivat näin, että jopa sen voi saada anteeksi. Tultuaan paljastetuksi Mataleena nöyrtyy – ja tuosta hetkestä Edelfelt maalasi taulunsa.

Takaisin Edelfeltin maalaukseen

Mataleenan ja ’Kiesuksen’ kohtaamisesta Albert Edelfelt maalasi taulun, jossa Jeesus on tuohivirsut jalassa karjalaisessa metsässä ja Mataleena on polvillaan hänen edessään anova ilme kasvoillaan.

Näetkö miten heidän katseensa koskettavat? Ja miten Jeesus ojentaa kätensä Mataleenaa kohti aivan kuin silittääkseen hänen hiuksiaan? Siinä on syvä kohtaaminen ’nyt-hetkessä’; siinä ei kysytä mennyttä eikä aprikoida tulevaa. Siinä syntinen rikkaan talon tytär kohtaa paimeneksi puetun Herran.

Oleellista on, että Mataleena on juuri sillä paikalla ja hetkessä. Hänen Herransa on riisunut hänet menneen painolastista ja sanoo: ”Minä rakastan sinua”. Sinun syntisi on anteeksi annettu.

Taulussa rumaa ja raskasta lapsensurmaajan salaisuutta kantanut syntinen nainen pesee Jeesuksen jalat. Jalkojen pesussa yhdistyy ilo armosta ja Jumalan rakkaudesta.

Ehkä kertomus puhuu myös yhteisöllisestä synnintunnosta. Olihan se osin kyläyhteisön paine, mikä sai nuoret naiset pelon tähden surmaamaan lapsensa. Yhteisö näet saattoi kohdella niin kovasti avionrikkojaa ja sellaista joka tuli raskaaksi avioliiton ulkopuolella, ettei nainen uskaltanut paljastaa raskauttaan, vaan synnytti salaa ja tappoi lapsen. Runoilija ja Edelfelt tuovat tässä mielessä naisen hahmossa Kristuksen eteen paitsi naisen myös yhteisön. He saavat kohdata Kristuksen, armahtajan.

Meidän aikaamme

Oman aikamme yhteiskunta ei ole sekään vapaa anteeksiantamattomina pidetyistä synneistä. Siinä missä Mataleenan kolmikertainen lastensurma olisi edelleen jotain sellaista, niin ehkä emme kuitenkaan olisi tämän päivän Mataleenaa pakottanut suhtautumisellamme häntä tällaiseen hirmutekoon. Silti meidän ajassamme on yhä syntisiä ja syntejä, jotka ovat tavalla tai toisella muiden kauhisteltavana.

Tämä kauhistelu on varsin kaksinaamaista, koska se lieventää omaa synnintuntoamme, koska aina löytyy joku huonompi johon verrata niin ettei tarvitse olla niin pettynyt itseensä. Alkoholisti sanoo että ne jotka käyttävät huumeita, ne vasta ovat vihoviimeisiä. Avionrikkojat sanovat että homot ne vasta ovat syntisiä. Aina löytyy taho, joka on ’pahempi’ kuin me, ettei meidän tarvitse kohdata omaa syntisyyttämme.

Eipä juuri kukaan valita omia virheitään synneistä nyt puhumattakaan, vaan pikemmin katsellaan toisten virheitä ja toisten syntejä. Tällainen sydämen kovuus ja itsetyytyväisyys on tarttuvaa ja se tarttuu myös minuun. Huomaan minäkin, että löydän helposti puolusteluja omille teoilleni.

Voisinko lopettaa puolustelun ja peittelyn? Voisinko mieluummin uskaltautua Mataleenan osaan? Tulisinko minäkin synteineni ’Kiesuksen’ eteen etsimään armoa hänen edestään. Kestäisinkö kohdata hänet ja olla hetken juuri siinä ja juuri nyt – siis läsnä?

Kiesus ei odottanut Mataleenan kieriskelevän menneessä. Hän ei kysynyt Mataleenalta, miten hän aikoo jatkaa tästä eteenpäin. Ei, hän pysäytti Mataleenan nyt-hetkeen. Se on ainoa hetki, jossa me olemme ja se on alati se hetki, jossa me voimme Herramme kohdata. Paljastamalla sen, miten hyvin Kiesus Mataleenan tunsi, hän vapautti Mataleenan menneestä ja tulevasta.

Edelfeltin maalauksessa on siis vangittu se hetki, kun ihminen kohtaa omana itsenään ilman selittelyjä Herransa – hänet, joka tuntee edessään olevan ihmisen läpikotaisin. Jeesuksen edessä ei tarvitse ylpeällä ulkokuorella, huumorilla tai millään muullakaan verukkeella verhota itseään. Siinä missä meidät on riisuttu alastomaksi menneestä, me saamme olla läsnä Mestarimme edessä.

Tähän meidät on tänäänkin kutsuttu.