Aloitetaan lyhyellä sanaleikillä otsikosta ”Tule!”. Kirjoitan alle kaksi tekstiä, jotka ovat yhtenevät eroavaisuutena ainoastaan käytetty teonsana, jonka vaihdan toiseksi. Kuuntele, millä tavoin tekstin sointi muuttuu lähes samaa tarkoittavan sanan vaihtamisella toiseksi.

”Tänään menen puistoon. Ja kehotan sinuakin menemään. Perillä puistossa menen penkille istumaan ja syömään eväitä. Aikomukseni on mennä edelleen torille ostamaan jäätelöä. Mene sinäkin!”

Vaihdamme nyt teonsanan ’mennä’ sanaksi ’tulla’. Ei siis kovin muutos ajatellen tekemisen ulkoista toteutumista. Samanlailla me menemme kuin tulemmekin – toinen kävellen, toinen autolla, jne.

”Tänään tulen puistoon. Ja kehotan sinuakin tulemaan. Perillä puistossa tulen penkille istumaan ja syömään eväitä. Aikomukseni on tulla edelleen torille ostamaan jäätelöä. Tule sinäkin!”

Samat asiat tapahtuvat kummassakin tekstissä, mutta silti niissä on varsin erilainen sointi. Merkityskin muuttuu jonkin verran. Tunnistatko, millä tavalla tekstien tilanteet poikkeavat toisistaan ja miksi ne kuulostavat erilaisilta?

Ensimmäinen teksti kertoo kirjoittajan matkasta puistoon ja torille. Ilmeisesti matka on tehty yksin, mutta on ollut onnistunut. Näin ainakin siitä päätellen, että kirjoittaja kehottaa lukijaa tekemään vastaavan matkan.

Jälkimmäinen teksti ottaa lukijan mukaan. Siinä ei kehoteta ’menemään’ puistoon, vaan tulemaan sinne – eli olemaan puistossa samaan aikaan kirjoittajan kanssa. Ilmeisesti syöminenkin tapahtuu yhdessä, mistä matka torille on sekin tulemista niin kuin lukija jo olisi siellä. Ja siltä varalta, ettei hän ole torilla, lopuksi kuuluu kutsu tulla mukaan.

Eroavaisuus ei ole siinä mitä tehdään tai missä ollaan. Paikat ovat samoja ja niin on asiat mitä tehdään. Siirtymiset ’tulla’ tai ’mennä’ sanojen takana ovat nekin samanlaiset.

Eroavaisuus on vain siinä, milloin ollaan ja ollaanko yhdessä vai erikseen. Ensimmäisessä kirjoittaja neuvoo lukijalle ’tien’ kulkea, kun taas jälkimmäisessä kirjoittaja kutsuu hänet kulkemaan tietä yhdessä kanssaan. Siinä on huima ero. Opastatko lukijalle tietä vai pyydätkö hänet mukaasi kulkemaan tietä yhdessä hänen kanssaan.

Lähetyskäskyn edessä

Esimerkki johtaa meidät lähetyskäskyn kautta tämän päivän tekstiin ja sen myötä ajatusmaailmaan, joka liittyy oleellisesti seurakunnan tehtävään Kristuksen todistajana oman aikamme ihmisille.

Lähetyskäskyssä seurakunta sai tehtäväksi ’mennä’ eli lähteä liikkeelle Kristuksen nimen tähden. Jeesus sanoi:

”Menkää siis ja tehkää kaikista kansoista minun opetuslapsiani. Kastakaa heidät Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettakaa heitä pitämään kaikki, mitä minä olen käskenyt teidän pitää.” (Matt. 28:19-20a)

Kehotuksella mennä Jeesus lähetti seurakunnan matkaan, mutta tuskin hän tarkoitti sitä, että menemme ja konsultoimme ihmisiä etäältä Herran tielle. Käsittääkseni Jeesus kehotti tekemään ”kaikista kansoista minun opetuslapsiani”. Uskon, että apostolit olivat Jeesuksen matkassa jo sisäistäneet, miten opetuslapsia ’tehdään’. Olihan Jeesus kutsunut heidät jokaisen matkalle opetuslapseksi sanalla ”tule”. Jeesus kulki matkan opetuslapseuteen heidän rinnallaan – ja tähän tehtävään hän lähetti ’vastavalmistuneet’ opetuslapset.

Sitä paitsi edes lähettäessään opetuslapset matkaan hän ei lähettänyt heitä yksin menemään. Lähetyskäskyhän jatkuu vielä puolen jakeen verran:

”Ja katso, minä olen teidän kanssanne joka päivä maailmanajan loppuun saakka.” (Matt. 28:20b)

Jeesus ei siis lähettänyt omiaan liikkeelle yksin eikä kehottanut heitä julistamaan ’tietä’ tai pystyttämään verbaalisia tienviittoja ihmisille, jotta he osaavat itsekseen kulkea oikeaan suuntaan elämän tiellä. Opetuslapset eivät olleet vierestä katsovia konsultteja vaan rinnalla kulkijoita, kanssamatkaajia.

Jeesus antoi itse esimerkin siitä, miten hän otti mukaan matkaan kaikki heidät, ketkä tahtoivat lähteä liikkeelle Taivasten valtakunnan evankeliumin kutsun tähden. Hän oli kärsivällinen ja sieti opetuslasten keskeneräisyyttä lähellään, koska hän tiesi, että tulee aika jolloin he lähtevät liikkeelle kärsien puolestaan heitä, ketkä ovat heidän matkaansa tulleet.

Jos siis myöhemmin tulee aika mennä, sitä edeltää aika tulla ja olla läsnä. Samoin meidän kutsumme on määrä olla ”tule” – ei ”mene”. Me menemme kutsuaksemme muita tulemaan mukaamme. Tähän perustavaan ajatukseen viittaa myös päivän teksti Johanneksen ilmestyksen viimeisessä luvussa.

Lähetetyt kutsumaan

Päivän raamatunteksti on Ilmestyskirjan viimeisen luvun aivan lopusta. Johannes ei ole siinä enää taivaallisen näyn maisemissa, vaan hän välittää lukijalle itsensä ylösnousseen Herran Jeesuksen viestin. Se on Jeesuksen viimeinen Raamatun lehdillä antama kehotus omilleen.

Ei liene yllätys, että tämän viestin ydinsana on juurikin sana ”tulla” tai sen käskymuoto ”tule”. Viesti on kolmiosainen: ensimmäinen osa on sanoma (Ilm. 22:12-14), toisessa esitetään kutsu (Ilm. 22:16-17), ja kolmas päättävä osa on lupaus (Ilm. 22:20-21).

Kaikkia kolmea osaa yhdistää sana ”tulla”. Ensimmäiseksi se esitetään perustana seurakunnan sanomalle. Toiseksi se on seurakunnan kutsun avainsana. Ja kolmanneksi sanassa ”tulla” on lupaus seurakunnalle.

Sanoma

Ylösnoussut Kristus muistuttaa Ilmestyskirjan lohdullisen loppunäkymän jälkeen vainojen keskellä kamppailutta seurakuntaa siitä, minkä tähden se on vainottu ja minkä tähden sen on määrä elää todistajana ahtaalla maailman ajassa.

Ensimmäinen osa on muistutus paremmasta tulevaisuudesta ja myös se sanoma, jolla meidän on määrä kutsua ihmisiä mukaan osalliseksi yhteisestä siunauksesta.

”Minä tulen pian, ja palkkani on minun mukanani antaakseni kullekin hänen tekojensa mukaan. Minä olen A ja O, ensimmäinen ja viimeinen, alku ja loppu. Autuaita ne, jotka pesevät vaatteensa, että heillä olisi oikeus elämän puuhun ja että he pääsisivät porteista sisälle kaupunkiin.” (Ilm. 22:12-14)

Jeesus tekee tiettäväksi, että hän tuleva takaisin. Hän ei ole unohtanut seurakuntaansa, vaan on läsnä heidän keskellään Pyhän Hengen kautta sekä on tuleva noutamaan sen pyhään kaupunkiin ikuiseen elämään.

Tämä sanoma on myös se viesti, jota täällä ajassa vainottu seurakunta on kutsuttu julistamaan. Se on lupaus siitä, että jokainen, jonka vaatteet ovat pestyt karitsan veressä, on kutsuttu tulemaan pyhään kaupunkiin Kristuksen läsnäoloon. Kristus itse on tuleva noutamaan omansa ja palkitsemaan heidät kunkin tekojensa mukaan.

Tekstissä palkasta käytetty sana ”misthos” tarkoittaa palkkaa ja rangaistusta, joka on sopiva ja ansion mukainen. Tässä yhteydessä sävy on kuitenkin positiivinen. Kristus puhuu lohdun sanoja vainotulle seurakunnalle ja annettu lupaus on kohdistettu heille, ketkä ovat joko uskonsa tähden vainottuja ja sen tähden elävät kuoleman uhkan alla.

Mitä tämä tarkoittaa oman aikamme julistuksemme näkökulmasta? Ainakin sitä, että jos vainotut kristityt Johanneksen aikaan olivat valmiit toivottamaan jopa paljastumisen uhalla ihmiset tervetulleiksi pelastettujen joukkoon – ts. seurakuntaan, luulisi meidänkin kutsumme olevan sama ”tulkaa”.

Viesti ei kuulu olla ”menkää ja saakaa kukin palkkanne tekojenne mukaan”. Päinvastoin se kuuluu ”tulkaa ja te saatte kanssamme palkkanne tekojenne mukaan”. Evankeliumin sanoma ei ole kadotuksen ja tuomion viesti, vaan kutsu tulla pois tuomion alta mukaan pelastettujen joukkoon. Siinä on sama sointi kuin Jeesuksen sanoissa Sakkeukselle:

”Sakkeus, tule nopeasti alas, sillä tänään minun pitää olla sinun kodissasi.” (Luuk. 19:5b)

Kutsu

Tekstin alussa on sanoma, jonka Herra on seurakunnalle antanut lupauksena ja edelleen kutsuna esitettäväksi heille, ketkä eivät ole pelastettujen joukkoon vielä liittyneet. Ja sanoma on siis luonteeltaan kutsu.

Kutsulla tarkoitetaan viestiä, jossa esitetään pyyntö ja annetaan mahdollisuus tulla mukaan kutsuttujen joukkoon. Idea on sama kuin vaikkapa kutsussa hääjuhlaan. Se on kutsu tulla mukaan – liittyä juhlaväkeen. Ei kutsua hääjuhlaan esitetä koskaan siinä muodossa, että jos olet sitä tai tätä, et ole tervetullut juhlaan. Kutsussa kerrotaan vain se, mitä tarvitsee tehdä voidaksesi osallistua juhlaan: aika, paikka, pukukoodi, vastauspyyntö jne.

Tästä Jeesus jatkaa tekstin toisessa osassa. Hän esittää kutsun:

”Minä, Jeesus, olen lähettänyt enkelini todistamaan teille tästä seurakunnissa. Minä olen Daavidin juurivesa ja hänen sukuaan, se kirkas aamutähti.” Henki ja morsian sanovat: ”Tule!” Joka kuulee, sanokoon: ”Tule!” Ja joka janoaa, tulkoon, ja joka tahtoo, ottakoon lahjaksi elämän vettä.” (Ilm. 22:16-17)

Jakeessa 16 Jeesus esittelee itsensä ja muistuttaa siitä, kuinka hän ei antanut kirjan näkyä ja sanomaa vain Johannekselle, vaan se on osoitettu yhdessä kaikille niille seitsemälle seurakunnalle, joille tämä kirje on lähetty.

Tämän jälkeen esitetään kaiken kaikkiaan neljä kutsua. Ensimmäiset kaksi voidaan tulkita Kristukselle osoitetuksi rukoukseksi, että hän tulisi, kun taas jälkimmäiset kaksi ovat kutsu ihmisille ottaa vastaan pelastus. Itse näen, että kaikki neljä kutsua on suunnattu ihmisille, ja että kaksi jälkimmäistä ovat kahden ensimmäisen kutsun selitystä.

Evankeliumien sivuilla olemme tottuneet kutsun ”tule” viipyilemään Jeesuksen huulilla. Tänäänkin se on vakuutus sinulle ja minulle siitä, että Jeesus tahtoo meidän alati tulevan hänen luokseen. Se on tuttu kutsu janoavalle tulla täyttämään janonsa ikuisen elämän vedellä (Jes 55:1; Joh 7:37).

Näissä Ilmestyskirjan loppusanoissa ylösnoussut Jeesus muistuttaa seurakuntaa siitä, että kutsu ”tule” on tarkoitus viipyä myös meidän huulillamme. Nimittäin tekstissä Henki ja morsian (ts. seurakunta eli Kristuksen morsian) esittävät sulhasen (ts. Kristus) aiemmin esittämän kutsun ”tule” eteenpäin.

Pyhä Henki ja seurakunta puhuvat ensin. Ne, jotka kuulevat Hengen ja seurakunnan esittämän kutsun, toistavat sen edelleen. Ja tällä tavoin kutsu tavoittaa yhä enenevän joukon väkeä.

Henki ja morsian puhuvat samaa kieltä, sulhasen kieltä. He ovat sulhasen todistajat ja heidän sanomansa on sama kuin sulhasen – ”Tule!”

”Henki ja morsian sanovat: ”Tule!” Joka kuulee, sanokoon: ”Tule!” Ja joka janoaa, tulkoon, ja joka tahtoo, ottakoon lahjaksi elämän vettä.” (Ilm. 22:17)

Evankeliumi on kutsu tulla. Se on kutsu liittyä joukkoon ja tulla mukaan. Se ei ole poissulkeva viesti kääntyä ja mennä, vaan kutsuva viesti kääntyä ja tulla. Tämä on erityisen tärkeä sisäistää erityisesti nykyään sähköisen viestinnän aikakaudella.

Niin hyviä keksintöjä kuin painotaito, radio tai tv ovat evankeliumin viestin levittämisen kannalta, niiden taitamaton käyttö vesittää evankeliumin sanoman. Jeesus on lähettänyt seurakunnan todistamaan – kyllä – vaan myös tekemään ihmisistä Kristuksen opetuslapsia. Ja tuota tehtävää ei voi täyttää ellei viestimme ole kutsu ”Tule!”.

Painotuote, tv-lähetys tai radio-ohjelma ilman henkilökohtaista kutsua tulla mukaan on kuin hääkutsu ilman osoitetta ja yhteystietoja. Sama koskee viestintä sosiaalisessa mediassa. Persoonaton viesti ’evankeliumista’, raamatunlause tai ’Jeesus-meemin’ lätkäiseminen viestivirtaan ei ole se evankeliumin kutsu, jonka Jeesus esitti ja kehottaa meitä esittämään edelleen.

Evankeliumin kutsu on henkilökohtainen: ”Tule!”. Se on henkilökohtainen vastaanottajalle, mutta myös sen esittäjälle. Siinä on lupaus siitä, että kun sinä tulet, niin minäkin olen siellä.

Lupaus

Päivän teksti päättyy Ilmestyskirjan, Uuden testamentin ja koko Raamatun päättäviin sanoihin. Jakeissa yhdistyvät Jeesuksen ja kirjoittaja Johanneksen sanat:

”Hän, joka todistaa tämän, sanoo: ”Totisesti, minä tulen pian.” Aamen, tule, Herra Jeesus! Herran Jeesuksen armo olkoon kaikkien kanssa.” (Ilm. 22:20-21)

Jeesus antoi lohdun sanomalla paluustaan piinatuille lukijoille kohta Ilmestyskirjan alkupuolella (Ilm. 3:11), mutta kirjan päättävässä jaksossa se on toistuva ja keskeisin sanoma:

”Minä tulen pian” (Ilm. 22:7,12,20)

Se on kehotus valvoa ja olla kestävä vaikeissakin olosuhteissa. Jos valvominen ja Herran paluun odottaminen on ollut ajankohtaista kirjeen kirjoittamisen aikaan ensimmäisellä vuosisadalla, on se entistä ajankohtaisempaa tänään. On väärin ajatella, että nyt kun on kulunut lähes kaksi tuhatta vuotta hetkestä, jolloin Johannes kirjoitti Jeesuksen sanat ”Minä tulen pian”, joten tokkopa Jeesus tulee minunkaan aikanani. Päinvastoin jokaisen on syytä pysähtyä miettimään, kuinka sanoma Jeesuksen Kristuksen paluusta on tänään aina ajankohtaisempi.

Kehotusta valvoa ei tule lukea uhkaavana vaatimuksena pysyä hereillä. Johanneksen toteamus Jeesuksen sanojen jälkeen puhuvat jotain toista:

”Aamen, tule, Herra Jeesus!”

Siinä on täyttymyksen riemua. Se on juurikin sitä, kun morsian odottaa sulhasen saapuvan hetkellä millä hyvänsä. Hän on jo valmiina ja odottaa hetken koittamista: ”Minä olen jo täällä, tule, tule rakkaani.”

Se on vastaus Jeesuksen lupaukseen ”Minä tulen pian”. Maanpäällä Jeesus kutsui opetuslapset tulemaan luokseen ja olemaan heidän kanssaan. Ja edelleen ylösnoussut Jeesus ei vain anna seurakunnalle tiekarttaa matkata hänen luokseen, vaan hän tulee ja on vastassa meitä, kun me tulemme. Tämä on todellisuutta, lähdemme me tästä ajasta sitten kuoleman tai Kristuksen paluun kautta.

Tule, kaikki on valmista

Kaikki on nyt sanottu. Jeesus on tullut ja hän tulee taas. Hän kutsuu meitä tulemaan ja tulemisen autuus on siinä, että kun me tulemme, hän on siellä läsnä. Maanpäällä ollessaan Jeesus meni ihmisten luo, jotta he saivat tulla. Jeesuksen seuraaminen ei ole menemistä – se on tulemista.

Evankeliumin tähden mekin olemme valmiit menemään, mutta emme vain mennäksemme, vaan tullaksemme heidän luo, ketkä Herra on meille luottanut. Olkoon siis julistuksemme kirkas ”Tule!”. Olkoon se henkilökohtainen ja kirkas siinä, että sanassa ”tule” ovat läsnä sen kuulija ja sen lausuja.

”Henki ja morsian sanovat: ”Tule!” Joka kuulee, sanokoon: ”Tule!” Ja joka janoaa, tulkoon, ja joka tahtoo, ottakoon lahjaksi elämän vettä.” (Ilm. 22:17)

Pohdittavaa

Mikä on ero sanoilla ’tulla’ ja ’mennä’?
Miten minä julistaisin ”tulemisen evankeliumia”?