Kristillinen usko ei elä menneisyydessä tai aavistuksessa tulevasta, vaan se elää ikuista nykyhetkeä. Jumalan valtakunnasta kuulee sanottavan mystisesti, että ”se on jo nyt, mutta se ei ole vielä”. Toisaalta odotamme vielä jotain, mutta samaan aikaan kaikki on jo kylvettynä meissä.

Jeesuksen Kristuksen todistajina todistamme hänestä tämän päivän – ts. oman aikamme – Jumalana ja ratkaisuna aikamme ihmisten ongelmiin. Emme ole irralliset menneestä ajasta, vaan mennyt jo toteutuneena historiana on perusta, johon omakohtainen todistus ja usko rakentuvat. Jokainen sukupolvi löytää omat keinonsa ja painotuksensa julistukselle riippuen siitä, mitä ihmiset heidän aikanaan arvostavat, etsivät ja kaipaavat. On typeryyttä välittää tämän päivän ihmiselle uskon totuutta viime vuosisadan ihmisen tapaan.

Jokaisen sukupolven tulee löytää itse evankeliumi – Jeesus Kristus Herrana ja Vapahtajana. Se ei periydy suvussa eikä sitä voi vanhemmat lahjoittaa seuraavalle sukupolvelle, vaan jokainen sukupolvi löytää evankeliumin itse. Toki jokainen sukupolvi jättää uskon perintönä seuraavalle, mutta ylittääkseen sukupolvien välisen kuilun, sen pitää löytää tapa kertoa siitä eteenpäin.

Evankeliumi on niin suuri totuus, että sitä voi katsella eri näkökulmista, jolloin uskontotuudet näyttäytyvät aina vähän erilaisena näkökulmasta riippuen. Muistanet kertomuksen kahdesta sokeasta miehestä, jotka kuvailivat samaa elefanttia toinen toisilleen koskaan ymmärtämättä, että kumpikin kosketteli samaa eläintä toinen vain edestä ja toinen takaa.

Joskus evankeliumin ilosanoman tuojille käy kuitenkin niin, että syystä tai toisesta he erehtyvät ylikorostamaan joitain uskonelämään liittyviä marginaalisia asioita jopa niin, että ne vievät huomion syrjään pääasiasta. Meidänkin aikanamme monia uskovia tuntuu kiinnostavan enemmän kehälliset eettiset seikat kuin evankeliumin ydin.

Näin tapahtuu, jos yritämme ilmaista Raamatun totuuksia sovittaen ne oman aikamme ihmisten arvomaailmaan ja ajantasaistaen ne voimakkaasti soveltaen. Ongelmaa nimitetään ylikontekstualisoinniksi. Pastori Richard Halverson (1916-1995) kuvasi tätä ongelmaa perin osuvasti:

”Kun kreikkalaiset vastaanottivat evankeliumin, he muuttivat sen filosofiaksi. Kun roomalaiset vastaanottivat sen, siitä tuli heidän hallituksensa. Kun taas eurooppalaiset saivat sen, muuttui evankeliumi kulttuuriksi ja kun amerikkalaiset löysivät evankeliumin, he tekivät siitä bisneksen.” (Richard Halverson)

Tässä pilke silmäkulmassa kirjoitetussa tekstissä on totuuden jyvä siinäkin – eihän se muuten olisi lainkaan hauska. Ikävä kyllä käytännön seurakuntaelämässä evankeliumin totuus tosiaan joskus peittyy erinäisten tapojen ja käytäntöjen alle. Painotamme jotain pientä yksityiskohtaa niin voimakkaasti, että kokonaiskuva katoaa näkyvistä.

Esimerkkinä Prokrusteen vuode

Jos seurakunnan hyvää tarkoittavat ’mitat’ ja opettavaiset käytännöt alkavat hallita seurakuntaelämää, voi pahimmallaan käydä jopa niin, että evankeliumi ei ole enää ihmistä varten, vaan ihmisen pitää vääntäytyä sopivaan muottiin, jotta hän on sopiva ’evankeliumille’. Tällaiseksi uskosta osattomat kokevat meidän julistuksemme varsin usein.

Tällöin evankeliumista on tullut ”ihmismielen mukainen evankeliumi” (Gal. 1:11), joka ei ole enää se evankeliumi, joka meille on annettu Kristuksessa. Pahimmassa tapauksessa evankeliumi muuttuu joksikin sellaiseksi, mikä ei enää vastaa lainkaan alkuperäistä totuutta. Näin oli käydä Uuden testamentin aikana Galatian seurakunnalle (Gal. 3:1), jossa ehkä ihan hyvää tarkoittaneet uskovat pienillä lisäyksillään olivat kadottaa koko evankeliumin.

Tilanteen ei silti tarvitse olla kuitenkaan näin traaginen, mutta on hyvä aika ajoin pysähtyä miettimän oman uskon ja jumalasuhteen perustaa, jotta tietää varmasti olevansa kestävällä pohjalla ja vapaa vääristä taakoista.

Yksipuoliset – joko liian ahtaat tai laveat – uskonkäsitykset valavat muotin, johon sitten väkisin sovitamme itsemme ja toiset uskovat.

Kreikkalaisessa mytologiassa on kertomus Prokrustes nimisestä maantierosvosta ja sepästä. Se kertoo ivaillen juurikin ihmisen nurinkurisesta tarpeesta vääntää kaikki ihmiset samaan muottiin mieluummin kuin muokata muottia sopivaksi heille.

Prokrustes (suomeksi ”venyttäjä” tai ”lyhentäjä”) oli kreikkalaisessa mytologiassa Attikasta kotoisin olleen Damastes -nimisen maantierosvon ja sepän liikanimi. Hän oli Poseidonin poika, joka kutsui ohikulkijoita Ateenan johtavalla tiellä joen varrella asettumaan vuoteelleen.

Mikäli vieras oli liian lyhyt Prokrusteen sänkyyn, Prokrustes sitoi alasimet vieraan jalkoihin ja venytti tätä, kunnes uhri oli venynyt täyttämään koko vuoteen mitan.

Liian pitkiltä vierailta Prokrustes puolestaan amputoi ylimenevän osuuden. Sellaista vierasta, joka olisi ollut suoraan sänkyyn sopiva ei ollut, koska Prokrustes toi vieraalle aina sellaisen vuoteen, ettei se ollut tälle suoraan sopivankokoinen. Käytännössä jokainen vieras jouduttiin mitoittamaan vuoteelle sopivaksi.

Prokrustes piinasi matkalaisia aina siihen saakka, kunnes hän kohtasi Ateenaan matkalla olleen Theseuksen, joka rankaisi Prokrustesta sovittamalla hänet itsensä sänkyynsä.

Kertomus ei ole kaunis lasten satu, mutta se kuvaa osuvasti sitä, miten me ihmiset kovin usein toimimme. Sen sijaan, että me etsisimme sopivaa ’sänkyä’ matkamiehelle, mitoitamme mieluummin matkamiehen sänkyyn sopivaksi.

Tässä asiayhteydessä toiminta vaikuttaa järjettömältä, mutta mietipä jotain muuta asiaa. Kuinka usein olemme asettamassa vaatimuksia ja kuormia toisten niskaan vain siksi, että olemme löytäneet jonkin käytännön tai ohjeen erityisen toimiviksi omalle kohdallemme.

Jos siis olen esimerkiksi juoksuharrastajana huomannut, että minulle sopii parhaiten jalkaan kotimainen kirkkaan punainen juoksukenkä kokoa 44 1/2, voin kai hyvällä syyllä vaatia, että sinunkin pitää juosta samalla kengällä, jos tahdot nauttia juoksemisesta ja päästä hyvään vauhtiin. Eihän sillä voi olla mitään merkitystä, ettet pidä punaisesta tai että kokosi on 40. Jos kerran kenkä toimii minulla, miksi se ei nyt sinulla toimisi!

Ja sama asia roomalaisille

Prokrusteen vuoteen kaltainen ongelma esiintyy myös Uuden testamentin kirjeissä. Enpä muuten olisi ottanut asiakseni Prokrusteesta puhua.

Paavali kirjoitti aiheesta kahdessa kirjeessään korinttilaisille, mutta myös roomalaisille 1 1/2 vuotta korinttilaisille kirjoittamisen jälkeen. Roomalaiskirjeen 14. luku on omistettu käytännössä kokonaan tämän asian käsittelyyn, mutta siteeraan tässä sen jakeita 17 ja 18, joista asian ydin käy vallan hyvin selväksi:

”Jumalan valtakunta ei ole syömistä eikä juomista, vaan vanhurskautta, rauhaa ja iloa, jotka Pyhä Henki antaa. Joka tällä tavoin palvelee Kristusta, on Jumalalle mieleen ja saa ihmistenkin arvonannon.” (Room. 14:17-18)

Ja luetaanpa sama asia vielä sieltä korinttilaiskirjeiden puolelta, missä seurakunta paini samanlaisten ongelmien parissa:

”Ei ruoka vie meitä lähemmäs Jumalaa. Emme menetä mitään, jos jätämme syömättä, emmekä voita mitään, jos syömme.” (1. Kor. 8:8)

Kummassakin seurakunnassa oli sekä juutalais- että kreikkalaistaustaisia uskovia, joiden näkemykset siitä, mitä oli soveliasta syödä ja juoda, olivat melko kaukana toisistaan. Kyse oli asioista, joista ei ollut Raamatun sitovaa opetusta ja ne eivät täten kuuluneet suoraan kristillisen etiikan keinoin ratkaistaviin kysymyksiin.

Toiset käyttivät vapauttaan syödä kaikkia ruokia välittämättä lainkaan siitä, että heidän syömisensä oli pahennukseksi toisille. Ja vastaavasti nämä toiset vaativat näitä ’vapaita’ luopumaan vapaudestaan. Lähtökohta oli täten sama kuin Prokrusteella vuoteensa kanssa: ”minun mittani pysyvät, sinun pitää sovittaa itsesi niihin”.

Rooman seurakunnassa asioita mutkisti lisäksi tilanne, että juutalaistaustaiset seurakuntalaiset olivat vainojen ja keisarillisen karkotuksen tähden joutuneet jättämään Rooman useamman vuoden ajaksi. Vasta vainon päätyttyä juutalaissyntyiset uskovat pääsivät palaamaan kotiinsa ja seurakuntaan. Tällä välin kreikkalaistaustaiset uskovat olivat tietenkin muodostaneet omat käsitykset ja käytännöt useista seurakuntaelämässä näkyvistä tavoista. Suuri osa ongelmista kosketti suhtautumista juutalaisiin ruokamääräyksiin ja juhlapyhien ja sapatin viettoon.

Paavalin ohje kummallekin seurakunnalle oli sama. Hänen periaatteensa ei lähtenyt liikkeelle ’mitoista’, vaan ihmisestä; jos minun ’mittani’ ovat loukkaukseksi toiselle, miksi en harkitsisi pidättäytyä hänen tähtensä ’mitoistani’. Näihin ’mittoihin’ voimme itse kukin sovittaa niitä asioita, jotka hiertävät yhteiseloa. Vaadimmeko niiden kohdalla Prokrusteen tavoin mittojen täyttymistä vai olemmeko valmiit etsimään mittoja, jotka sopivat muillekin.

Kysymyksistä koskien syömisiä ja juomisia oli siis käytännössä tullut eräänlainen Prokrusteen vuode. Oli joukko sääntöjä, joiden mittoihin piti seurakunnassa uskovan itsensä sovittaa, mikäli tahtoi välttää hitaita ja pitkiä katseita. Ja näin siis puolin ja toisin.

Ja väitänpä edelleen, että varmasti niin seurakunnista kuin omista henkilökohtaisista käsityksistämme löydämme vastaavia ’mittoja’ itsemme ja muiden täytettäviksi.

En usko, että tässä ajassa tulemme koskaan olemaan vapaat näistä mitoista, jotka siis voivat yhtä hyvin olla luonteeltaan vaatimuksia ’mittojen’ pois laittamiseksi.

Venyykö ’mitta’ vai ihminen?

Ongelma ei ole niinkään ’mitta’ tai ’mitan puute’, vaan asenne sen sovittamiseen. Voimme aina valita suhtaudummeko ’mittaan’ niin kuin Prokrustes vai niin kuin Paavali. Tuskin on mikään kovin suuri yllätys, jos suosittelen mieluummin Paavalin tapaa:

”Jumalan valtakunta ei ole syömistä eikä juomista, vaan vanhurskautta, rauhaa ja iloa, jotka Pyhä Henki antaa.” (Room. 14:17)

Jos kristityn elämässä silmiinpistävin piirre on syömisen ja juomisen kaltaiset ulkoiset asiat, on kristillisyys melko huonoissa kantimissa. Jumalaa tulee palvella vanhurskautta noudattaen, täynnä iloa ja rauhaa.

Tekstin asiayhteydessä ”vanhurskaus” luetaan sen käytännöllisessä ja eettisessä merkityksessä, jolloin sillä tarkoitetaan moraalista käyttäytymistämme toisia kohtaan. ”Rauha” kuvaa ihmisten välistä rauhaa ja ”ilo” seurakunnassa vallitsevaa yhteistä iloa.

Jumalaa voidaan palvella riippumatta siitä, syödäänkö vai eikö syödä, mutta kukaan ei voi palvella Jumalaa käytöksellä, joka on ristiriidassa vanhurskauden, ilon ja rauhan kanssa.

Jos siis huomaan, että käyttämäni ’mitat’ eivät saa aikaan elämässäni tai yhteisissä kokoontumisissa ”vanhurskautta, rauhaa ja iloa”, vaan kenties jopa päinvastaista hedelmää, on korkea aika pysähtyä miettimään, olenko valinnut Prokrusteen vai Paavalin tien.

Ja tässä kysymyksessä en voi itsekään asettua kysymyksen yläpuolelle, vaan huomaan olevani itsekin vaarassa valita väärin.

Ei ole hyvä niin, että evankeliumin todellisuus – ”vanhurskaus, rauha ja ilo” – jää taka-alalle siinä, kun me otamme ’mittaa’ toisistamme. Siellä, missä evankeliumin sana tekee vapaaksi, siellä ihmiset löytävät uuden elämän ja suunnan. Mutta missä ’mitta’ sitoo ja ahdistaa, siellä ihmiset ahdistuvat hekin.

Missä mennään evankeliumi edellä, siellä ei soviteta ihmisiä mittoihin, vaan evankeliumi tekee uusia ihmisiä. Siellä on tilaa elää; on tilaa itkeä ja nauraa, on tilaa syödä ja juoda tai olla syömättä ja juomatta.

Koti on paikka, missä ihmisen on turvallista kasvaa. Koti ei ole paikka, missä ihminen ’mitoitetaan’ mahtumaan raamiin, johon hän ei kuulu. Mutta koti ei myöskään ole ’mitattomuuden’ paikka, jossa ketään ei kiinnosta mikään. Koti on turva; jokaisen siellä asuvan koti. Siellä ihminen tulee ensin ja mitta hänen mukaansa.

Seurakunta on sekin koti. Se on koti, jossa evankeliumi kulkee kaiken edellä. Evankeliumi tekee ihmisen vapaaksi; se julistaa armon epäonnistuneelle ja kasvattaa häntä elämään ”vanhurskaudessa, rauhassa ja ilossa”.

Olkoon ’mittamme’ ylösnoussut Kristus. Muistakaamme kulkea Kristus edellä; sinä päivänä, kun Kristus jää taka-alalle, me vaellamme vailla suuntaa ja olemme eksyneet.

Evankeliumi tekee vapaaksi; evankeliumi korjaa sen, minkä me olemme rikkoneet. Kulkekaamme evankeliumi edellä, jotta se ei peity niiden ’mittojen’ alle, joita me niin ponnekkaasti itsellemme ja toinen toisillemme sovitamme.

Ja mitä niihin ’mittoihin’ tulee – valitkaamme niiden sovittamisessa mieluummin Paavalin kuin Prokrusteen malli. Heprealaiskirjeen kirjoittajan ohjeen myötä tahdon haastaa jokaisen arvioimaan sitä perustaa, jolle arkipäivän elämä rakentuu.

”Älkää antako kaikenlaisten vieraiden oppien johtaa itseänne harhaan. Meidän sydämemme tulee vahvistua armosta, ei ruoista, jotka eivät ole ketään hyödyttäneet.” (Hepr. 13:9)

Haastankin sinut pohtimaan, mitä ovat ne meidän päivämme ’syömiset’ ja ’juomiset’, jotka nousevat esteeksi keskinäiselle yhteydelle? Mitä ovat ne ’mitat’, joiden varjoon evankeliumi tänä päivänä seurakunnissa jää?

Ystäväni, keskitytään olennaiseen; kulkekaamme aina Kristus edellä. Ole siunattu – olkoon Jumalan vanhurskaus, rauha ja ilo sinun elämäsi valkeus.

Pohdittavaa

Miten ’mitoitti’ Prokrustes ja miten ’mitoitti’ Paavali?
Miten ’mitoitan’ minä ja miten minua muut ’mitoittavat’?

(Tämä artikkeli on tarkistettu ja uudelleen kirjoitettu versio Jorin 28.4.2013 julkaisemasta tai saarnaamasta tekstistä.)