Tekstini Filippiläiskirjeessä on Paavalin ohje kahdelle Filippin seurakuntalaiselle. Ohje on silti yhä ajankohtainen. Tämän päivän seurakunnissa tarvitaan Paavalin neuvoja vähintään yhtä kipeästi kuin tarvitsevat ne kaksi naista, joille Paavali kirjeessä sanansa osoitti. Paavali kirjoittaa suoraan uskovien arkeen ja evästää meitä juurikin siellä, missä kovin helposti sokeudumme itsellemme.

Mitä Paavali kirjoittaa Filippin seurakunnalle ja sen vastuunkantajille, sopii siis ohjeeksi varsin hyvin meillekin. Teksti on Filippiläiskirjeen viimeisen luvun alusta. Se aloittaa kirjeen kehottavan osan. Ja jos oikein olen kirjettä lukenut, ymmärrän Paavalin aloittaneen kehotukset tärkeimmistä asioista. Luetaan teksti.

”Euodiaa ja Syntykeä kehotan olemaan yksimielisiä Herrassa. Pyydän myös sinua, sinä todellinen työtoveri, auttamaan näitä naisia, sillä he ovat taistelleet evankeliumin hyväksi yhdessä minun sekä Klemensin ja muiden työtoverieni kanssa, joiden nimet ovat elämän kirjassa.
Iloitkaa aina Herrassa! Vieläkin minä sanon: iloitkaa! Tulkoon teidän lempeytenne kaikkien ihmisten tietoon. Herra on lähellä {Herra on läsnä, KR1776}.” (Fil 4:2-5)

Mainitut naiset Euodia ja Syntyke olivat hartaita ja palavia kristittyjä. Paavali antoi heistä mitä parhaimman todistuksen. Eipä tule juuri muita Uuden testamentin henkilöitä mieleen, joista Paavali olisi sanonut jotain näin ylevää:

”he ovat taistelleet evankeliumin hyväksi yhdessä minun sekä Klemensin ja muiden työtoverieni kanssa”

Palava Kristukselle antautunut sydän ei kuitenkaan tehnyt kummastakaan naisesta ’pyhimystä’, vaan he olivat vajavaisia ihmisiä niin kuin mekin. Armosta me olemme pelastetut ja niinpä elämän kirjassa lukee sekä Euodian että Syntyken nimi niin kuin meidänkin nimet. Mitä pyhimyksiin tulee, niin pyhimyksiä heistä tai meistä tulee vasta ikuisuudessa. Olet vanhojen kirkkojen pyhimykseksi julistamisen perinteestä mitä mieltä tahansa, niin sekin korostaa ihmisen ajallista vajavaisuutta siinä, että vanhat kirkot eivät julista ketään pyhimykseksi ennen hänen kuolemaansa.

Ja ei ollut kirjeen naiset hekään pyhimyksiä; hekin joutuivat huomaamaan rakkautensa vajavuuden. Näiden uskollisten sisarten väliin oli syntynyt erottava juopa – tässä tapauksessa riita, jonka syytä emme tiedä. Tiedämme vain sen, ettei kyseessä ollut sellainen asia, minkä tähden nimi pyyhittäisiin elämän kirjasta, mutta todennäköisesti jokin vakava asia kumminkin.

Joka tapauksessa yhteys sisarten välillä oli katkennut, vaikka yhteys Kristukseen yhdisti heidät toisiinsa. On varmasti oikein olettaa, ettei sydämen palo ollut sammunut kummankaan sydämestä, vaikka lähimmäisen rakkauden liekki ei enää kyennyt lämmittämään heidän välejään.

He olivat ihmisiä. Armosta elivät Euodia ja Syntyke – ja yksin armosta he selvisivät aamusta iltaan. Riita oli saanut heistä otteen siinä määrin, että yhteys heidän väliltään oli kadonnut.

Oire: kylvetty riidan siemen kasvoi

Tahdoin nostaa ensiksi esiin sen, että naiset olivat paitsi armosta pelastettuja ja sydämestään Kristukselle palavia kristittyjä, mutta edelleen vajavaisia ihmisiä. Tämän tahdoin mainita siksi, ettet kuvittele heidän olleen erityisen riidanhaluisia.

Riita naisten välillä ei muuttanut Jeesuksen suhtautumista heitä kumpaakaan kohtaan. Kristuksen rakkaus peitti heidän syntinsä ja vajavaisuutensa.

Ongelmallista oli se, että riita teki tyhjäksi heidän todistuksensa, koska Kristuksen rakkaus ei enää vallinnut siellä, missä heidät on kutsuttu rakastamaan toinen toisiaan. Todennäköisesti riita ei jäänyt vain naisten väliksi, vaan toiset seurakuntalaiset kääntyivät ehkä hekin jommankumman puolelle. Näin seurakunta vähän kerrassaan ajautui riitaan sekin. Tästä syystä Paavali piti ehdottoman tärkeänä puuttua asiaan.

Riidan syytä ei tekstissä kerrota, mutta voit laittaa siihen ihan minkä tahansa asian, jonka tähden itse olisit valmis käymään tukkanuottasille sisaresi tai veljesi kanssa.

Lääke: kehotus yksimielisyyteen

Paavali ei ohittanut naisten riitaa, koska se mitä ilmeisimmin rikkoi seurakunnan yhteyttä ja sai evankeliumin – ilosanoman – näyttämään huonolta. Paavalin lääke tulehtuneeseen suhteeseen oli kehottaa naisia ”yksimielisyyteen” – eikä mihin tahansa yksimielisyyteen, vaan ”yksimielisyyteen Herrassa”.

”Euodiaa ja Syntykeä kehotan olemaan yksimielisiä Herrassa”

Yksimielisyys ei tarkoita samanmielisyyttä. Samanmielisyyttä ei synny ellei toinen korjaa käsitystään tai sitten siihen pakotetaan. Yksimielisyys seurakunnassa ei tarkoita sitä, että meidän pitäisi olla kaikesta samaa mieltä.

Mikä asia naisten väliin oli tullutkaan – oli se opillinen, käytännöllinen, tms., se ei saisi erottaa naisia toisistaan Herrassa. He saattoivat olla eri mieltä, mutta silti he Kristuksessa he voivat olla yksimieliset.

Esimerkki yksimielisyydestä

Avaan tätä ajatusta esimerkillä. Metodistiherätyksen alkujuurilta löytyy hyvä esimerkki ”yksimielisyydestä Herrassa”. 1700-luvulla vastaavan erimielisyyden kanssa taistelivat herätyksen kantavat hahmot. He olivat herrat John Wesley ja George Whitefield. Heidän yhteistyötään hiersi asia, josta he eivät olleet samanmielisiä; asiakaan ei ollut ihan vähäpätöinen.

Heidän näkemyksensä pelastuksesta erosi toisistaan kuin yö ja päivä. Wesley uskoi ihmisen pelastuvan hänelle annetun vapaan tahdon / ratkaisuvallan perusteella. Whitefield puolestaan uskoi, että Jumala on ennalta määrännyt toiset pelastukseen ja toisia ei. He eivät koskaan tulleet hyväksymään toistensa pelastusopillista tulkintaa, mutta silti he saarnasivat Kristuksen evankeliumia rinta rinnan ja kunnioittivat toinen toisiaan Jumalan miehinä – Herran palvelijoina.

Whitefield kuoli jonkin aikaa ennen Wesleyä ja Wesleyltä tietty kyseltiin, että uskoiko hän Whitefieldin pelastuneen. Wesley vastasi tähän hautajaisissa pitämässään muistopuheessaan. Siinä hän totesi hyvin vapaasti referoiden tähän tapaan:

”Ystävät, en ole lainkaan varma tapaanko Georgea taivaassa, kun on minun vuoroni siirtyä ikuisuuteen. Mutta epävarmuuteeni johtuu vain siitä, että herra Whitefield on taivaassa arvostettujen joukossa ja minun kaltaisellani ihmisellä ei ole mitään asiaa tuohon joukkoon.”

Samanlaista keskinäistä kunnioittamista ja yhteyttä eriävistä mielipiteistä huolimatta Paavali etsi Euodian ja Syntyken sydämistä. Hän pyysi heiltä valmiutta olemaan yksimielisiä Herran palvelijoina, erimielisyyksistä huolimatta, koska osallisuus Kristuksessa on paljon enemmän kuin heitä erottava juopa.

Eikö Kristus ole suurempi?

Naisia erottanut riita oli niin kuin pieni likatahra ikkunassa. Miksi katsoa tahraa, kun ikkunasta avautuu mitä kaunein maisema? Tekeekö pieni tahra koko ikkunasta tarpeettoman?

Yksimielisyys, johon Paavali viittaa, on yksimielisyyttä Kristuksessa. Olkaa ”yksimielisiä Herrassa”. Eikö yhteinen elämä Kristuksessa ole paljon enemmän kuin jokin asia? Eikö Kristus rakkaus kutsu meitä laittamaan erimielisyydet syrjään ja palvelemaan häntä? Se ei ollut mahdotonta edes metodisteille; omalla vajavaisella tavallaan siihen kykenivät aikanaan Wesley ja Whitefield.

Paavalin kehotus yksimielisyyteen ei kirjeessä koskenut ainoastaan näitä kahta naista. Paavali edelleen kehotti seurakuntaa – sen vastuunkantajia – auttamaan naisia pääsemään yksimielisyyteen. Yksimielisyys Kristuksessa on todistuksemme perusta, joten sen vaalimiseksi on oltava valmis näkemään vaivaa.

Yksimielisyys Kristuksessa on Herramme lahja meille, jota meidän tulee vaalia kuin arvokkainta aarretta. Siitä meidät hänen omikseen tunnetaan (Joh. 17:21-22).

Puhe ei ollut samanmielisyydestä, vaan yksimielisyydestä Kristuksessa. Kuinka paljon suurempi todistus keskuudessamme vaikuttavasta Kristuksen ylösnousemusvoimasta on se, että nämä henkilöt ovat yhtä Kristuksessa erimielisyyksistä huolimatta kuin se, että heidät olisi pakotettu samanmielisyyteen?

Valmius olla yhtä samassa rintamassa Kristuksen tähden erimielisyydestä huolimatta on todistus Herramme suuruudesta aivan eri tavalla kuin se, että hoemme kuin papukaijat jotain samamielisten mantraa.

Mihin vie yksimielisyys Kristuksessa?

Tahdon vielä kerrata muutaman sanan siitä, mihin yksimielisyys Kristuksessa johtaa. Ehkä tekstin jakeet 4 ja 5 voisivat olla oma itsenäinen kehotuksensa, mutta tulkitsen niiden tässä liittyvän naisten keskinäiseen kiistaan annettuun ohjeeseen.

Jakeista käy ilmi, miten yksimielisyys Kristuksessa käytännössä näkyy eli mihin se johtaa Paavali avaa tätä puolta.

”Iloitkaa aina Herrassa! Vieläkin minä sanon: iloitkaa! Tulkoon teidän lempeytenne kaikkien ihmisten tietoon.”

Yksimielisyys Herrassa on iloa Herrassa. Ilo Herrassa on iloa, joka ei nouse olosuhteista, vaan siitä tosiasiasta että Herra on lähellä meitä. Se on iloa siitä, että minun nimeni on kirjoitettu elämän kirjaan. Mutta se on kaksinverroin iloa siitä, että sinne on kirjoitettu myös sinun nimesi ja vieläpä hänen! Euodia ja Syntyke saivat iloita toinen toisistaan Kristuksessa pelastettuina.

Yksimielisyys Herrassa siirtää katseemme pienestä likatahrasta Jumalan rakkauden ja armon suuruuteen. Siinä me näemme toinen toisemme oikeassa mittakaavassa. Se on perusta suhtautua toinen toisiimme kaikella lempeydellä. Niin ilo kuin sävyisyys ovat Hengen hedelmiä (Gal. 5:22-23), joiden avulla meille on mahdollista elää Kristuksen tavoin.

Kristuksen rakkaus kutsuu meidät lempeyteen toinen toisiamme kohtaan. Lempeys ei piileksi ajatuksissa, se asuu kahden ihmisen välissä. Lempeyttä ei ole ilman lähimmäistä; lempeys syntyy, kun kaksi ihmistä kohtaavat toisensa.

Yksinäistä lempeyttä ei ole olemassa; se tarvitsee vähintään kaksi ihmistä. Lempeys on seurakunnan todistus Jumalan rakkaudesta; se on todistus siitä, miten Jumalan rakkaus tekee meistä yksimieliset isojenkin erottavien asioiden edessä. Lempeys näkyy ja kuuluu; se kutsuu ihmiset luokseen paremmin kuin tyhjät sanat. Niinpä Paavali sanoo

”Tulkoon teidän lempeytenne kaikkien ihmisten tietoon.”

Tämän edessä tänäänkin olemme yksilöinä ja seurakuntina. Onko lempeytemme toinen toistamme kohtaan se hyvältä tuoksuva kutsu, jolla me kutsumme ihmisiä Kristuksen luo?

Nimittäin kuka tahtoo seurata sellaista Herraa, jonka ympärille kokoontuneet ihmiset vain taistelevat toisiaan vastaan? Mutta kukapa ei tahtoisi seurata häntä, kenen seuraajat ovat valmiit laittamaan syrjään vaikeatkin kysymykset Herransa nimen kunniaksi ja sanoman leviämiseksi?

Herra on läsnä

Olemme jo melkein tekstisitaatin lopussa, mutta emme aivan. Paavali ei lopettanut tekstiä kehotukseen valitsemaan keskinäisen ilon ja lempeyden tien riidan sijaan. Hän lopetti sen sanoihin

”Herra on lähellä {Herra on läsnä}”

Se ei ole irrallinen heitto, niin kuin penkistä kaikuva ”aamen”, joskus tuppaa olemaan. Tämä viimeinen virke on varisin oleellinen. ”Herra on lähellä” on perusta sille, minkä varaan rakennamme keskinäisen yhteytemme. Jos tätä lisäystä ei olisi, saattaisi Paavalin puhe ilosta ja lempeydestä viipyä huulillamme kylmän vaateen tai kehotuksen sanan tavoin.

”Herra on lähellä” ei viittaa hänen tulemukseensa, niin kuin me sen ensimmäisenä ehkä tulkitsemme. Tekstissä käytetty sana ”lähellä” koskee sekä paikkaa että aikaa. Herra tulee pian ja vie meidät lupaamaansa kirkkauteen, mutta Paavalin pontti ei ole tulevassa. Paavali muistuttaa, että Herra on lähellämme Pyhän Henkensä kautta juuri nyt ja täyttää sydämemme rauhalla ja lempeydellä.

Sanat ”Herra on lähellä” voidaan kääntää myös ”Herra on läsnä”, mikä viittaa vieläkin voimakkaammin tähän hetkeen ja tähän paikkaan. Näin sen kääntää vanha 1776 kirkkoraamattu.

Herra on läsnä tässä ja nyt. Ja se yksin on perusta ilolle, lempeydelle kuin myös yksimielisyydelle Herrassa. Herra on läsnä paitsi minussa, hän on läsnä sinussa. Miten täten edes voisin asettaa väliimme jotain muuta kuin lempeyden? Olet kuullut sanottavan

”Sillä missä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni, siellä minä olen heidän keskellään.” (Matt. 18:20)

Hän on läsnä, kun olemme kokoontuneet yhteen. Hän on meidän keskellämme, kun kohtaamme toisemme. Hän seisoo alati meidän välissämme. Kun katson sinua, Herra Jeesus seisoo välissämme ja katsoo minua takaisin. Hänen katseensa on lempeä – täynnä rakkautta. Miten edes voin katsoa hänen lävitseen samalla sinua vihaten, halveksien tms.

Herran läsnäolon voima ihmissuhteissa

Laulun sanoissa sanotaan, että ”pitäkää katse kiinnitettynä Kristukseen”. Se ei kuitenkaan saa tarkoittaa sitä, että nostaisin katseeni pois sinusta – lähimmäisestä ja katson ylitsesi jonnekin etäälle kuin etsisin katseella häntä. Jos tahdon nähdä hänet, minun on katsottava sinuun, koska hän seisoo sinun ja minun välissä. Hän meidän keskellämme; hän on läsnä. Hän näkee, kuulee ja tuntee sen, mitä me keskenämme tunnemme. Katsomme häneen, kun me katsomme sisarta ja veljeä. Hän on tuonut meidät yhteen ja tahtoo meidän pitävän katseemme hänessä etenkin silloin, kun kohtaamme toinen toisemme.

Jos vain näkisimme Kristuksen aina välissämme katsoessamme lähimmäistä, saattaisi meillä riittää kärsivällisyyttä heitä kohtaan. Jopa heitä, jotka ajattelevat toisin tai jopa tekevät meille pahaa. Kristus seisoo silloinkin välissämme. Jos taas tarraudumme olosuhteisiin, joudumme levottomuuden valtaan.

Kun kohtaamme Jeesuksen katseen toinen toisissamme, saamme iloa ja mielen tyyneyttä. Mietipä vaikka marttyyri Stefanosta (Ap. t. 7). Oliko hänellä olosuhteiden antama syy rakastaa kivittäjiään? Vai näkikö hän Herransa läsnäolon paitsi rinnallaan myös hänen kivittäjiensä edessä?

Tähän meidät on kutsuttu. Elämään yhdessä toinen toisiamme kunnioittaen ja suhtautuen erimielisyydestä huolimatta toisiimme ”yksimielisinä Herrassa” – sillä lempeydellä, joka todistaa Herrastamme tälle maailmalle. Mutta ennen kaikkea siksi, että ”Herra on läsnä” ja ”Herra on lähellä.” Hän seisoo siinä, kun kohtaamme toisemme. Hän on tässä sinun ja minun välissäni.

Voin vain kuvitella, miltä hänestä tuntuu, kun me kohtelemme toisiamme huonosti. Hän on meidät jokaisen lunastanut ja ostanut mitä suuremmalla hinnalla. Eikö hänen läsnäolonsa kutsu meitä rakastamaan myös toinen toistamme.