Kalastaja, Albert Edelfelt.
Pidämme tarinoista, koska ne kiehtovat mieltämme ja avaavat näkymät arkisiinkin asioihin hauskalla tavalla. Ajattelin jakaa tässä yhden arkisen ajatuksen, mutta jospa jaan sen tällä kertaa tarinan muodossa. Tämä tarina ei ole tosi, mutta niin kuin kaikki totena kerrotut tarinat, tämäkin voisi olla tosi.
Olipa kerran kaksi kalastajaa, jotka asuivat pienessä kalastajakylässä pohjoisen meren rannalla kaukana vuorten ja metsien tuolla puolen. Olkoon kalastajien nimet Anselmi ja Touko. Varhain joka aamu ennen auringon nousua he kummatkin suuntasivat merelle omilla veneillään. Puolen päivän aikaan he palasivat kotisatamaan kummallakin mukana varsin hyvä saalis – ei suuren suuri, mutta riittävä.
Ketään ei juuri hämmästyttänyt, että Anselmi ja Touko palasivat mereltä saaliin kanssa – oli se sitten vähän pienempi tai isompi. Saaliit eivät olleet suuren suuria, mutta riittävät ne olivat kylän tarpeisiin. Kyläläisten näkökulmasta tarina voisi olla tässä, kunhan vain lisätään, että eräänä päivänä Anselmi ei palannut kalareissulta. Elämä jatkui toki sen jälkeenkin, koska Toukon pikkuserkku Lauri ryhtyi hän kalastamaan Anselmin paikalla. Ja näin elämä jatkui taas toiset 30 vuotta eikä mikään häirinnyt kylän elämää.
Tarinan voisi lopettaa tähän, mutta ehkä sinua jäisi mietityttämään, miksi Anselmi ei tullut takaisin. Oli näet niin, että siellä merellä – salaisessa paikassa, mistä Touko ja Anselmi saaliinsa saivat – tapahtui jotain vallan erityistä.
Joka aamu mainitulla salaisella paikalla kohta auringon nousun jälkeen kaukaiseen horisonttiin piirtyi saari, joka oli niin kaukana, että jos sinne tohtisi lähteä, ei ehtisi takaisin ennen auringon laskua. Sen enempää Touko kuin Anselmikaan eivät tienneet, mitä tuolla saarella oli. Se vain oli siellä horisontissa häiritsemättä kalamiesten puuhia.
Kävi kuitenkin niin, että eräänä tuiki tavallisena aamuna ja vielä kolmena aamuna sen jälkeen, saaresta vilkutti kirkas heijastus. Heijastus ei ollut erityisen erityinen, mutta se herätti miehissä uteliaisuuden ja kutsui luokseen. Eivät he näkemästään mitään puhuneet, mutta katsoivat toisiaan hiljaa ja tiesivät, mitä kumpikin ajatteli. Jos Toukolta tai Anselmilta olisi kysytty, että halusivatko he tietää, mikä saarella kiilteli, niin vastaus olisi ollut ehdottoman myöntävä.
Kolmantena aamuna siitä, kun heijastus oli ensimmäinen kerran saarelta miesten silmiin osunut, Anselmi päätti hiljaa mielessään tehdä jotain toisin. Hän jätti verkot laskematta ja matkasi horisontissa siintävään saareen, josta ei siis ollut paluuta saman päivän aikana. Se oli erityinen aamu Toukon kalastajan uralla, koska tuona aamuna hän näki, miten Anselmin vene katosi horisonttiin. Aamua seurasi myös poikkeuksellinen iltapäivä kylässä, kun Touko kertoi, että Anselmi ei nyt tullutkaan takaisin.
Aamu oli Toukon elämän käännepiste – kyllä luit oikein – Toukon elämän käännepiste. Toki se oli sitä ja paljon enemmän Anselmillekin, mutta koska hän ei tullut takaisin, en tiedä hänestä kertoa. Sen kuitenkin tiedän, että Toukon elämä muuttui.
Joka aamu tämän poikkeuksellisen tapahtuman jälkeen hän katsoi veneestään horisonttiin kohta auringon noustua ja odotti, että josko siellä näkyisi Anselmin vene. Mutta kun venettä ei kerta kaikkiaan näkynyt, hän jäi taas pohtimaan, missä hän olisi nyt, jos olisi uskaltanut lähteä Anselmin matkaan? Mitähän Anselmi oli löytänyt, kun hän ei koskaan tullut takaisin?
Niin, toki Touko olisi voinut lähteä hänkin matkaan – ihan milloin vain, sillä ei saari horisontista minnekään kadonnut. Mutta kun verkot täyttyivät kaloista mukavan tuttuun tapaan ja kotikylässä odotti tuttu ja mukava arki, niin horisontin kutsu ja ajatus tehdä jotain toisin, jäivät leijumaan tyhjän päälle, kunnes aurinko vei sen mennessään kauas horisontin taa. Tämä oli Toukon tarina.
Toukon tarinan kyytipojaksi tarjoilen eteesi vielä kappaleen matkan Raamattua – tositarinaa kahdesta kalastajasta:
”Kun Jeesus kulki Galileanjärven rantaa, hän näki kaksi veljestä, Simonin, toiselta nimeltä Pietarin, ja hänen veljensä Andreaksen. He olivat heittelemässä verkkoa järveen, sillä he olivat kalastajia. Jeesus sanoi heille: ”Lähtekää minun mukaani. Minä teen teistä ihmisten kalastajia.” He jättivät heti verkkonsa ja lähtivät seuraamaan Jeesusta.” (Matt. 4:18-20)
Näiden veljesten tarinaa Raamattu seuraa kappaleen matkaa, mutta oletko tullut koskaan ajatelleeksi, että miten moni Galilean kylän asukas jäi Toukon tapaan katsomaan vierestä, minne se Simon ja Andreas katosivat. Ehkä he kuulivat heistä puheita ja vanhemmiten kertoivat lapsenlapsille, miten hekin olivat silloin aikeissa lähteä sen Nasaretin miehen matkaan.
Entä kuinka usein me itse jäämme kiinni mukavaan arkeen ja mukavaan elämään, kun Jumala kutsuu meitä tekemään toisin ja lähtemään liikkeelle sinne horisonttiin, josta ei välttämättä olekaan paluuta? Tai jäämmekö kenties seurakuntan miettimään, mitä siellä Jumalan lupausten maassa on, vai pitäisikö sitä oikein uskaltaa lähteä katsomaan?